Made in Hong Kong

Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen vietin vielä muutaman päivän Soulissa, ja kaupungissa riitti edelleen nähtävää ja ihmeteltävää. Viimeistä edellisenä päivänä toteutin ajatuksen vaellusretkestä kaupunkia ympäröiville vuorille, ja matkaseurakseni sain hostellilta israelilaisen Moshin. Vaellusreittien päähän pääsi kätevästi metrolla ja bussilla, ja koska olimme vielä valinneet vaelluspäiväksi lauantain, oli matkaan lähtenyt ihan muutama muukin vaeltaja... Me tosin olimme aika myöhään liikkeellä, ja vähän niin kuin menossa vastavirtaan, sillä vaelluskaverini kömpi punkastaan vasta iltapäivällä kello 14, eli vaellusaikaa sinällään ennen pimeän tuloa ei paljon jäänytkään. Paikalliset näyttävät satsaavan vaellusvarusteisiin, vaikka tekevätkin käsittääkseni vain päiväretkiä kauniilla säällä, mutta onhan tarkoitukseen suunnitelluilla varusteilla toki mukavampi vaeltaa. Ja jos varusteita ei reissuun lähtiessä olisi ollut muuten sopivasti, niin vaellusreittien alkupäässä olevasta retkeilyvarustekauppojen keskittymästä niitä olisi helposti voinut ostaa lisää, vuoren juurella olivat varmasti edustettuina kaikki maailman merkit. Mistään erämaavaelluksesta ei voinut puhua, kun väkeä oli liikkeellä satamäärin, mutta jonkinlaisen luontokokemuksen vaellusreitit kuitenkin tarjoavat, vaikka luonnonpuiston alueella tulikin vastaan mm. yksi kaatopaikka. Vuorelta palatessamme jouduimme noin 200 metriä pitkään bussi- ja taksijonoon - erona Helsingin Rautatientorin pikkujouluruuhkaan oli vain se, että kansa oli pukeutunut urheiluvarusteisiin, eikä ollut humalassa!

Vaelluskaveristani Moshista sain muuten elävän esimerkin siitä, millainen matkailija en halua olla… Käydessämme ostamassa reissuevästä paikallisilla markkinoilla Moshi nimittäin suututti kauppiaat tinkaamisellaan ja epäystävällisellä käytöksellään niin, ettei meille paluumatkalla enää samassa paikassa suostuttu myymään mitään, mikä oli minun mielestäni ihan hirvittävän noloa, kun taas Moshin mielestä paikallinen kauppias oli valehtelija ja roisto. Moshi ei myöskään kuukauden kestäneen Etelä-Korean matkansa aikana ollut vaivautunut opettelemaan sanomaan paikallisella kielellä edes ”kiitos” tai ”päivää”, saatikka että olisi vaivautunut ihmisiä ylipäätään tervehtimään tai heille hymyilemään. Minun mielestäni taas edellä mainittu on vähintä mitä pitää osata, jotta voi edes jollain tapaa osoittaa olevansa paikallisesta elämänmenosta kiinnostunut. Moshi olisi mielellään vaihtanut kanssani yhteystietoja, olisimmehan Uudessa Seelannissa samaan aikaan, mutta onnistuneesti välttelin häntä Soulissa oloni loppupäivät, enkä näin ollen joudu ainakaan hänen vuokseen jatkossa noloihin tilanteisiin… NUIJA!

Soulin jälkeen olikin sitten aika suunnata Hong Kongiin, jonne saapumiseni jännitti minua hieman tavallista enemmän, olinhan saanut hostellilta lukuisat varoitukset huijareista, jotka yrittäisivät viedä minut väärään paikkaan ja ties minne pimeille kujille. Lentokentältä soitin vielä sovitun varmistussoiton hostellille, ja vielä silloinkin minua kiellettiin lähtemästä vieraiden opastajien matkaan, mietin jo pidettiinkö minua jotenkin yksinkertaisena, vai kuuluiko tämä todellakin kuvioon? Hyppäsin kentältä bussiin, mutta koska koordinaattini tulevan yöpaikan suhteen eivät olleet aivan tarkat, ajoin oikean pysäkin ohi, ja kohta olin toisin sanoen eksyksissä. Kaikkia neuvoja uhmaten kysyin tietä, enkä joutunut suden suuhun, mutta kylläkin päädyin ottamaan taksin oikeaan osoitteeseen. Ja taksista pois jäätyäni ehdin kävellä noin metrin, kun edessäni yhtäkkiä seisoi mies, kysyen olinko Hanna-Leena, hänellä oli kädessään kyltti ja siinä minun nimeni, hieman hämmentävää koska emme tällaisesta olleet mitään sopineet. Hän tempaisi minut mukaansa, johdatti jonkinlaisen kauppahallin halki viimeisessä nurkassa sijainneeseen hissiin, työnsi minut siihen ja sanoi että 12.kerroksessa minua odotettaisiin.. Ja toden totta, sieltähän se hostelli löytyikin, mutta sisääntulo oli tapahtunut niin vauhdikkaasti ja erikoisella tavalla, että olin jokseenkin pyörällä päästäni. Jatkossakin ihmettelin talon meininkiä, hissi oli aina täynnä intialaisia ja mustia, ja aina miehiä, montaakaan naista en hississä tainnut tavata. Hissi oli myös aina täynnään mitä ihmeellisempää ruokaa, ilmeisesti alakerran kauppahallin ruokakojujen ruuat valmistettiin kauppiaiden kodeissa talon ylemmissä kerroksissa? Iltamyöhällä hostelliin palaaminen oli aina hieman aavemaista, kun kauppahallin kojut olivat metalliverkoin sulkeneet ovensa, ja nurkissa pyöri näitä mustanpuhuvia miehiä, tähänastisista yöpaikoistani siis ehdottomasti jännittävin!

Ensimmäisenä Hong Kongin päivänäni minuun iski ensimmäistä kertaa totaalinen puutuminen reissuun. Osittain siihen varmasti vaikutti potemani hirvittävä päänsärky, mutta muutenkin olin jollain tapaa todella tylsällä tuulella, ja fiilis oli vähän sellainen ”hohhoijaa”. Eikä asiaa auttanut, että hostellissa ei ollut minkäänlaista yhteistä tilaa, jossa olisi voinut tutustua muihin reissareihin, ja kun huonekin oli yksin minun, tuli jotenkin umpimielinen olo. Päädyinkin ottamaan ihan perus turistibussikierroksen, jollaiseen en vielä toistaiseksi reissun aikana ollutkaan sortunut. Ja päätös oli oikeastaan ihan hyvä, kun aikaa Hong Kongissa oli muutenkin vain muutama päivä, tulipa saatua pintapuolinen vilkaisu kaupungin ihmeisiin. Aikamoinen kylähän se on tämäkin, ja ehdottomasti parhaimmillaan pimeän aikaan. Metroasemilla päiväsaikaan on liukuportaat ”sammutettuna” energian säästämiseksi, mutta ilta-aikaan ei energian säästöstä ole puhettakaan, niin hulppeasti on kaikki kaupungin pilvenpiirtäjät ja muut ihmeet valaistuna! Kaupungin rannoilta mm. esitetään joka ilta klo 20 näyttävä valoshow, joka on omassa lajissaan Guinessin ennätyskirjakamaa, ja hienohan se oli, kyllä.

Toisena Hong Kongin päivänä tutustuin eräänlaiseen luontokohteeseen, Hong Kong Wetland Park´iin, jonkinlaiseen kosteikkoalueen puistoon, jossa oli paljon mm. lintuja, perhosia ja vesikasveja. Alue sijaitsi aivan kaupungin lähiön kolossimaisten kerrostalojen syleilyssä, mutta oli sinällään viehättävä paikka, ja mukavaa vastapainoa muuten urbaanille kaupunkiympäristölle. Kaiken kaikkiaan koin kaksi päivää ihan riittäväksi ajaksi tässä kaupungissa, vaikkakin on pakko mainita että ensimmäistä kertaa reissun aikana hieman harmitti se, että ostoksia ei reppureissussa voi tehdä. Hong Kong olisikin oiva kohde hyvässä seurassa pidennetylle viikonlopulle, hulppeine ostosmahdollisuuksineen ja viehättävine ravintoloineen, joista kaupungin kansainvälisyydestä johtuen löytyy takuulla sopiva jokaiseen makuun.

Hong Kongin matkani pääasiallinen aihe, Kiinan viisumin hankinta, osoittautui kaupungissa juuri niin helpoksi kuin oli luvattukin. Matkatoimistoa lähestyessäni minut suorastaan siepattiin sisälle, ja viisumin olisi saanut vielä samana iltapäivänä, jos vaan oli valmis maksamaan pyydetyn hinnan. Viisumin olisi saanut matkatoimistoa edullisemmin China Resource Centeristä, mutta vähäisen kaupungissa oloaikani vuoksi en jaksanut sitä lähteä etsimään, vaan valitsin ensimmäisen vastaan tulleen matkatoimiston, jossain kohtaa mukavuus saa mennä taloudellisuuden edelle. Ja kun viisumi oli luvassa, uskalsin myös ostaa junalipun Pekingiin, joten vihdoin olin matkalla Kiinaan! Kiinassa minua odottaisi suomalainen isäntäperhe, ystäväni Markon serkku Niko perheineen, he olivat asustaneet Pekingissä jo hieman yli 7 vuotta, joten luvassa olisi asiantuntevaa opastusta kaupunkiin ja kiinalaisuuteen, sekä tietysti suomenkielistä juttuseuraa! Sitä odotellessa 24 h junamatka Hong Kongista Pekingiin sujui varsin leppoisasti, eikä moinen pyrähdys kaltaiselleni lähes junailun ammattilaiselle ollut pahakaan rasti, onhan sitä joskus pidempäänkin tullut junassa istuttua… Hong Kongin kuvat muuten päivitän blogin oheen vasta seuraavasta kohteesta, siitä pitää huolen Kiinan internet- sensuuri, omalla koneellani kun en blogiini pääse käsiksi, vaan vain isäntäperheeni salatun yhteyden kautta. Niin, eihän sitä tosiaan tiedä millaista kansallista turvallisuutta horjuttavaa materiaalia mahtaisinkaan blogiini ladata…

…edelleen Soulissa

Koska olin aloittanut aasialaiseen karaokeen tutustumisen jo Kiotossa, oli sitä syytä jatkaa myös Soulissa. Niinpä eräänä iltana suuntasimme hostelliystävieni kanssa karaokebaarin, joka oikeammin ilmaistuna oli ehkä karaoketalo – kokonainen rakennus täynnä privaattihuoneita karaoken laulamiseen! Taloon sisään astuttuamme saavuimme vastaanottoaulaan, jonka seinällä oli kauniisti valaistuissa vitriineissä 200 numeroitua mikrofonia, kanta-asiakkaiden omat mikrofonit, ei huono! Tiskillä maksoimme karaokehuoneen vuokran sen mukaan kuinka monta tuntia arvelisimme haluavamme laulaa, me vuokrasimme huoneen kahdeksi tunniksi, hintaan 60 000 Etelä-Korean wonia, noin 38 euroa. Tiskiltä sai myös ostaa karaokehuoneeseen virvokkeita ja pikkusnacksia, alkoholia ei talossa tarjoiltu, eikä saanut nauttia, Soulin ulkopuolella kuulemma sellainenkin onnistuu. Hauska yksityiskohta oli kuitenkin jäätelöallas, josta sai käydä pyörittelemässä jäätelöpalloja illan mittaan niin paljon kuin halutti. Maksupuolen hoiduttua meidät ohjattiin ”omaan huoneeseemme”, kengät tietenkin jätettiin alakertaan, josta laulutalon työntekijät hoitivat ne lukittuun kaappiin. Karaokehuoneessa oli viihtyisä sohvakalustus, himmennetty tunnelmavalaistus, soittokello henkilökunnan tarpeen yllättäessä, viimeisen tekniikan mukainen esitystekniikka sekä tietenkin laaja valikoima rytmisoittimia kavereiden kannustamiseen. Television oikeassa yläkulmassa oli aikanäyttö, josta näkyi jäljellä oleva vuokra-aika, jota loppua kohden meille annettiin kaupan päälle muutamaan otteeseen lisää, koska huoneeseen ei ollut muita tulijoita meidän jälkeemme. Ja lauluaikamme loputtua kenkämme oli huomaavasti taas levitetty ala-aulaan meitä valmiiksi odottamaan. Meidän karaokehuoneemme oli talon sisäosissa, mutta osa huoneista sijaitsi talon paraatipuolella, kävelykadulle päin, ja niiden kadun puoleiset seinät olivat kokonaan lasia, joten kadulla kulkijat saattoivat seurata karaoketalon tapahtumia. Tätä varten kuulemma harjoitellaan koreografiatkin, jotta sitten kadulle päin saadaan homma näyttämään hyvälle!

Matkalla karaoketalolta takaisin hostellille ihmettelimme myös DVD – mainoksin varustettuja liiketiloja. Kyseissä paikoissa voi siis vuokrata DVD – elokuvan, ja vetäytyä sitten privaattiin, sievästi sisutettuun huoneeseen nauttimaan elokuvaelämyksestä. Kuulostaapa oikein miellyttävältä, ja sitä se varmasti onkin, etenkin nuorten, seurustelevien pariskuntien mielestä. Nämä videovuokraamot ovat nimittäin erittäin suosittuja kotona, vanhempien tiukan valvovan silmän alla melko pitkään asuvien nuorten keskuudessa, eikä välttämättä niinkään elokuvaelämyksen vuoksi, ymmärtänette varmaan…?

Soulissa viettämäni aika on ollut toistaiseksi pisin yhdessä paikassa viettämäni aika, ja on ollut hauska huomata, miten hyvin tutustuu muihin matkalaisiin, kun pysyy hieman pidempään paikallaan. Hostellissa väkeä toki päivittäin tulee ja menee, mutta aina on pidempiaikaisiakin asukkaita, joista meille on täällä muodostunut mukava porukka. Siihen kuuluvat saksalainen Christian, joka haluaisi muuttaa joskus Souliin, aiemmin mainitsemani ranskalainen Simon, joka etsii itselleen korealaista vaimoa, sekä korealainen Nu, joka hengaa Soulissa kuluttaen aikaa ennen armeijaan menoaan. Lisäksi mukaan liittyy kuka milloinkin sattuu sopivasti nurkissa pyörimään. Aika miesvoittoistahan tämä yksinreissaajien porukka on, nytkin sekadormissamme asustaa minun lisäkseni kolme miestä, mutta sekös menoa haittaisi? Yksin pidempään reissaavia naisia on toistaiseksi tullut vastaan yksi, eli ei kai tämä nyt se kaikkein tavallisin tarina sitten ole. Suomalaisia en ole reissussa vielä tavannut, mutta ilmeisesti hostellissa on joku maanmieskin joskus majoittunut, kun pokkarihyllystä löytyi suomenkielistä luettavaa. Sarkasmiin taipuvaisella huumorintajullani voisin todeta että kyseinen opus, ”Mestarikokkien sänkykamarisalaisuudet” on kirja, joka minun olisi ehkä kannattanut lukea jo jokunen vuosi sitten, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan...

Etelä-Koreassa matkailijan kannalta yksi mielenkiintoinen matkakohde on Koreoiden rajavyöhyke, johon pääsee tutustumaan vain opastettujen retkien mukana, aiheen harvinaisen luonteen vuoksi minäkin päätin tällaiselle retkelle osallistua. Suomen passilla retkelle mukaan pääsee ilman taustatutkimusta, mutta aika monen muun maan kansalaiselle tehdään ennen retkeä viikon kestävä ”backgroundcheck”, minkä lisäksi retkelle on pukeutumiskoodi – ei kuluneita tai reikäisiä farkkuja, ei shortseja, minihameita, narutoppeja, urheiluvaatteita, sandaaleja jne. Passi on myös oltava matkassa mukana, ja se bussissa muutamaan otteeseen sotilaiden toimesta myös tarkistettiin. Rajavyöhyke sijaitsee vain noin 55 kilometrin päässä Soulista, mutta vyöhykkeelle kannattaa ottaa koko päivän retki, jotta pääsee näkemään kaikki rajavyöhykkeen kohteet, joista me menimme ensimmäisenä katsomaan ns. Kolmatta tunnelia. Kyseessä on löytöjärjestyksessä kolmas Koreoiden välinen maanalainen tunneli, yhteensä vastaavia tunneleita on vuosien 1974 – 1990 välillä löydetty neljä. Kaikki tunnelit suuntaavat Souliin, mutta Pohjois-Korea kiistää niitä rakentaneensa, vaikka kaikki merkit, kuten tunneleiden dynamiittiaukot kertovatkin omaa kieltään. Tunneleiden seiniä on myös tuhrittu hiilijäljin, ja Pohjois-Korea onkin väittänyt kyseessä olevan hylättyjen hiilikaivosten, vaikka alueen geologiset tutkimukset eivät hiiliesiintymien olemassaoloa tuekaan. Meidän vierailemamme tunneli oli 1600 metriä pitkä, 2 metriä leveä ja saman verran korkea, sijaiten 73 metrin syvyydessä. Ja kun ajattelee, että tunnelin uloskäynti sijaitsee vain 52 kilometrin päässä maan pääkaupungista, ja että tunnissa tunnelin läpi kulkee 30 000 taisteluvarusteista sotilasta, voi arvata että tällainen ”löytö” voi olla eteläkorealaisten mieltä hieman kuohuttava…

Rajavyöhyke kulkee koko Korean niemimaan halki neljän kilometrin levyisenä, kaksi kilometriä rajan molemmin puolin. Alue on tiheään miinoitettu, ja oltuaan 50 vuoden ajan pääosin koskematon, siitä on muodostunut eräänlainen luonnonpuisto, jonka eläin- ja kasvilajisto on varsin laaja. Edellä mainitun tunnelin ohella mielenkiintoisin kohde oli rajavyöhykettä valvovan YK:n (United Nations Command) tukikohta Camp Bonifas, joka sijaitsi aivan maiden välisellä rajalla. Sinne päästäksemme jouduimme allekirjoittamaan asiakirjan, jossa mm. vakuutimme ymmärtävämme, että vihamielinen käytös alueella voi johtaa vakavaan loukkaantumiseen tai rikkurin ampumiseen. Sotilaita ei myöskään saa osoitella eikä mennä liian lähelle, ryhmästä ei saa erkaantua, käsiä ei saa pitää taskussa, kuvia ei saa ottaa ilman lupaa, eikä tehdä muutenkaan mitään, mistä Pohjois-Korea saisi aihetta YK:n vastaiseen propagandaan. Ennen tukikohtaan pääsyä kulkuneuvo vaihtui armeijan bussiin, johon nousi myös sotilas meitä valvomaan. Itse tukikohdassa meidän piti marssia jämptissä parijonossa ripein askelin, päästäksemme tutustumaan Koreoiden väliseen neuvotteluhuoneeseen. Kyseinen rakennus sijaitsi täsmälleen rajalla siten, että varsinaisen neuvottelupöydän toinen sivu sijaitsi P-Korean puolella, ja toinen puoli E-Korean puolella. Päätypaikat oli ilmeisesti varattu YK:n puolueettomien tarkkailijoiden käyttöön?

Kaiken kaikkiaan raja-alueella käynti oli mielenkiintoinen ja jännittäväkin kokemus, sillä virallisestihan sota jatkuu edelleen, ja maat ovat vain aselevossa. Jollain tapaa raja-alueen jännitteisen ilmapiirin voi ulkopuolinenkin aistia. Tästä huolimatta ryhmän tiukka ohjaaminen tuntui hassulta; välillä sai ottaa kuvia, välillä ei, välillä niitä ei saanut ottaa bussista, välillä niitä sai ottaa vain bussista, välillä niitä sai ottaa vain liikkeessä, välillä vain pysähdyksissä, välillä vain istualtaan, välillä seisten. Myös kaikki näkemämme sotilaat olivat kaksivuotista asepalvelustaan suorittavia nuoria miehiä, eivätkä sellaisina kovin pelottavan tai vaarallisen tuntuisia, vaikka raja-alueelle lähetetäänkin alokasvaiheen jälkeen kaikkein ”kovimmat” sällit. Reissun mielenkiintoa lisäsi kuitenkin myös vieressäni bussissa istunut australialainen Andy, joka oli juuri tehnyt vastaavan retken rajan pohjoispuolella – aika paljon erosivat tarinat sodan syyllisistä, uhreista ja vaiheista, riippuen kummalta puolelta rajaa tarina oli kerrottu. Lukuisista ponnistuksista huolimatta Koreoiden yhdistyminen ei taida olla todennäköistä ainakaan ihan lähivuosina. Rajaretkellä muuten tapasin reissun ekat suomalaisetkin, terveisiä vaan jos blogiani luette!

Soulissa oleiluni jatkuu vielä muutaman päivän, mutta mitään erityisen jännittävää ei ole odotettavissa, joten seuraava raporttini tulleekin Hong Kongista. Sieltä varaamani hostelli on vaatinut minulta jo kaksi vahvistusta tulostani, tarkat lentoaikataulut ja lennon numeron, soiton hostellia lähestyessäni, sekä kiellon esittää varausvahvistusta kenellekään ulkopuoliselle. Matkalla hostellille en myöskään saa kertoa kenellekään minne olen menossa, en vaikka minua puhuttelisi kiinalainen ja tai intialainen ihminen, koska he saattavat yrittää esiintyä hostellin työntekijöinä, ja viedä minut väärään paikkaan. Tästähän tulee vielä jännittävää…!

Soulissa on sielua!

Tämänkertaisen blogikirjoituksen aluksi haluaisin kiittää lukijoitani kannustavista kommenteista blogiini liittyen! Ihan huippua kun olette kommentoineet, ja vaikka en jokaiseen kommenttiin ole antanut vastakommenttia, niin on ihanaa tietää että blogiani on mukava lukea, ja toisaalta kommenttien mukana on kiva saada kuulumisia kotimaasta! Alkuun mietin paljonkin sitä, mahtaako blogi olla liian laveaa tekstiä, ja kirjoitanko niitä asioista jotka muita tässä matkan teossa mahdollisesti kiinnostavat, mutta ilmeisesti olen osannut kirjoittaa oikeista asioista. Ystävälleni Lauralle totesinkin, että turha blogissa on kaupunkien nähtävyyksiä referoida ja laajalti esitellä, sitä varten on olemassa lukuisa määrä matkaoppaita. Reissun sattumukset ja tien päällä tavatut ihmiset ovat kuitenkin nähtävyyksien ohella vähintäänkin yhtä mielenkiintoisia ja itselle muistamisen arvoisia, joten pidättäydyn niissä jatkossakin. Olen myös löytänyt itsestäni valokuvaajan, ja yritänkin värittää blogia niillä kaikkein onnistuneimmilla otoksilla, toivottavasti niistä pienestä koostaan huolimatta on lukijoille iloa!

Mutta nyt asiaan. Saavuin Souliin pitkän päivän päätteeksi, edellisessä kohteessani Tokiossa oli aamuherätys ollut jo kello 03.30 tonnikalahuutokaupan merkeissä. Kuten tavallista, olin printannut itselleni ohjeet siitä, miten hostellin helpoiten löytää, bussin numeroineen ja pysäkkikarttoineen. Ihan hyvä niin, mutta en tullut huomioineeksi, että Soulin kokoisessa kaupungissa on luonnollisestikin kaksi kenttää, ja minun ohjeeni koskivat tietenkin sitä toista kenttää. Eipä hätää, kentän turisti-infosta sain uudet koordinaatit, mutta expressbussin sijasta minut ohjattiin paikallisbussiin, joka olikin varsinainen kyyti. Epäselväksi jäi, tajusiko kuski minne olin matkalla, mutta maksoin kiltisti matkan, 1000 wonia eli noin 65 senttiä, ja hyppäsin kyytiin. Matka kesti lähes tunnin, bussin kiertäessä jos jonkin näköisiä lähiöitä, linjalle kuuluvan pysäkin huomasi aina joko siitä että joku tuli kyytiin tai jäi pois, tai sitten siitä, että kuljettaja vauhdissa avasi bussin ovet ja sulki ne saman tien. Pysäkkikuulutuksetkin bussissa oli, mutta bussin räminältä niistä ei saanut mitään selvää, jos nyt niitä muutenkaan olisi ymmärtänyt.  Jossain kohtaa kuljettava kuitenkin viittoi haluten minun jäävän bussista, ja kuinka ollakaan olimme ymmärtäneet toisemme aivan oikein, ja olin jälleen kartalla siitä missä mennään.

Hostellille saavuttuani tavoitteeni oli lähteä hetimmiten hoitamaan seuraavan matkakohteeni Kiinan viisumiasiaa lähellä sijaitsevaan matkatoimistoon, jotta saisin viisumiasian mahdollisimman pian vireille. Olin nettisivujen perusteella osannut varautua siihen että prosessista tulisi mutkikas, ja näin todellakin oli asian laita. Olin jo ennen maahan saapumistani hieman apua saadakseni lähestynyt Korean Suomen suurlähetystöä, josta minut ohjattiin kysymään Kiinan Suomen suurlähetystöstä, mistä minulle kuitenkin vain toivotettiin onnea matkaan, apuja ei ollut luvassa. Hostellivirkailijan soitettua matkatoimistoon, sieltä todettiin etten voi viisumia saada, ellei minulla ole korealaista henkilötodistusta, jonka saamiseen taas menisi ainakin neljä viikkoa. Se siitä sitten, kunnes toinen hostellityöntekijä seuraavan aamuna oli sitä mieltä, että helpostihan se käy, kun vaan tietää minne menee. No minä menin sinne minne taas käskettiin, mutta yhtä laihoin tuloksin, nyt minulla olisi pitänyt olla yli 6 kk voimassa oleva oleskelulupa Koreaan, no eipä ole sitäkään. Päätin kuitenkin vielä yrittää Kiinan konsulaatin kautta, mutta siellä en päässyt edes lähelle koko rakennusta, kun jo minulle todettiin että tänne ei ainakaan ole mitään asiaa, ellei sitten joku sukulaiseni olisi osallistunut Pekingin olympialaisiin vuonna 2008, missä tapauksessa olisin voinut viisumin saada… Tosiaankin. Konsulaatin kulmilla näytti olevan aikamoinen meininki, ilmeisesti ihmisoikeuksiin liittyvää mielenosoitusta ja sen sellaista, ja jotenkin jäin sellaiseen käsitykseen etteivät Etelä-Korean ja Kiinan väliset suhteet ole ne kaikkein ystävällisimmät? Joka tapauksessa Kiinan lentolippu jää tällä kertaa käyttämättä, ensimmäinen todellinen tappio kuukauden kestäneellä matkallani. Mutta kun kerran lippu jäi käyttämättä, päätin saman tien viipyä Soulissa suunniteltua pidempään, eli varasin seuraavan lennon Hong Kongiin vasta viisi päivää myöhemmäksi.

Viisumisekoilua lukuun ottamatta täytyy todeta, että Soul on huikean hieno matkakohde!!! Ainakin itse ihastuin kaupunkiin päivän verran kaupungilla pyöriskeltyäni – Soul on eloisa, välitön, yllättävä, ystävällinen, riemastuttavan värikäs, matkailijalle helppo ja vielä hinnaltaankin edullinen. Metrolla matkustaminen on helpompaa kuin ehkä missään käymistäni suurkaupungeista, ja sillä pääsee kätevästi vaikkapa vaeltamaan kaupunkia ympäröiville vuorille, vaellusasuisia korealaisia näkeekin metroissa hämmästyttävän paljon! Soulissa oloni aikana olen ehtinyt käydä Seoul Towerissa ihailemassa maisemaa, katsomassa palatsin vahdinvaihtoa, tutustua kuninkaan ja hänen perheensä 78 hehtaarin salaiseen puutarhaan ja kävellä siellä ”never get old” –portista (sori kaverit, mä en enää vanhene!),  käydä muutamaan otteeseen syömässä hostellitovereideni kanssa, maistella korealaisia juomia (laihaa vodkaa ja riisiviiniä), ihmetellä soulilaisia kalamarkkinoita sekä katsoa paikallisen Talent-shown finaalin ilmaiskonsertin, korealainen hiphop voi olla oikeastaan ihan hyvää…! Kaupunki on muuten pullollaan toinen toistaan houkuttelevampia ravintoloita, ja toisaalta taas kojuja, joista ruokaa saa hullun halvalla, aina vain ei ihan tiedä mitä sitä syö, katukeittiöissä kun ei paljon englantia puhuta. Mutta hyvän paikan löytää kun katsoo minne paikallisetkin menevät, samalla sillä myös vähän varmistelee ruokahygieniaa, kun ainakin näkee tavaran kiertävän. Kojulta koitan sitten bongata jonkun nuoren, he puhuvat ainakin jokusen sanan englantia, ja sitten vaan pyydän heidät tilaamaan samaa kuin mitä he itsekin syövät. Tänäänkin sain hyvin syödäkseni, ja opastusta kädestä pitäen, kojukauppias ei vain suostunut myymään minulle ensi tilaamaani ruokaa, koska länsimaista naamaani vilkaistuaan totesi ruuan olevan minulle liian mausteista. Huomaavaista palvelua, ja todennäköisesti osui minun kohdallani hyvinkin oikeaan. Englannin opetukseen kaupungissa taidetaan muuten nykyään satsatakin, eräänä päivänä luokseni tuli neljä noin 12-vuotiasta koulutyttöä ujosti kihertäen kysymään, saisivatko he ottaa kuva itsestään minun kanssani. Heillä oli koulutehtävänä lähestyä ulkomaalaista englantia puhuen, ja todistusaineistoksi tapahtuneesta ikuistaa itsensä ja tämä ulkomaalainen valokuvaan.

Tulevien päivien ohjelmassa on vielä retki Pohjois-Korean rajalle, sekä vaellusreissu kaupunkia ympäröiville kukkuloille, joten Soulissa oloni venähtäminen viisumisekoilun vuoksi ei haittaa lainkaan, päinvastoin! Ja onhan minulla hostellissa hauskaa seuraa, mm. ranskalainen Simon, joka on Soulissa löytääkseen itselleen korealaisen vaimon. Aikaa on 3 kk, eli sen mitä maassa saa oleskella ilman viisumia, ja täytyy kyllä todeta että Simon tekee tosissaan töitä saavuttaakseen tavoitteensa. Toivokaamme hänelle onnea valitsemallaan tiellä!

Hyvää huomenta Helsinki, täällä Tokio!

Takayamasta palattuani vietin vielä yhden temppelipainotteisen päivän Kiotossa, ja vaikka temppeleitä siellä olisi ollut nähtäväksi noin 3000 lisääkin, luulen saaneeni kuitenkin itseäni ajatellen ihan riittävän otoksen Kiotossa viettäminäni päivinä. Oli siis aika suunnata Tokioon, jossa minua odottaisi Yumiko, paikallinen emäntäni ja oppaani, minulla olisi nimittäin kunnia päästä asumaan ihka-aitoon japanilaiseen kotiin, ystäväni Hannan ja hänen sisarensa Maijan suosiollisella avustuksella. Kyseessä oli Maijan muutaman vuoden takainen (menihän oikein?) vaihto-oppilasperhe, joka oli sähköpostiyhteydenoton jälkeen toivottanut minut tervetulleeksi kotiinsa, ja mikä olisikaan sen parempi tapa tutustua paikalliseen kulttuuriin! Tapasimme Yumikon kanssa Tokion rautatieasemalle, olin saanut häneltä hyvät koordinaatit tapaamispaikasta, minkä lisäksi olimme vaihtaneet valokuvia, tunnistaaksemme toisemme. On nimittäin tuo Tokion keskusasema hippasen eri kokoluokkaa kuin Helsingin ”assa”! Löysimme toisemme ongelmitta, Yumikolla oli mukanaan myös 4-vuotias Maika – tyttärensä, joten heidän kanssaan suunnistimme ensimmäisenä 50 minuutin Tokio-sightseeingille. Pintapuolinen vilkaisu Tokion maanpäälliseen maisemaan, minkä jälkeen kuvakulma vaihtui Tokyo Towerin lintuperspektiiviin, mikä antoikin varsin hyvän kuvan kaupungin siluetista, aikamoinen kylä tämä Tokio!

Tokyo Towerissa meille kävi pieni vahinko, valokuvaussession päätteeksi kamerani putosi maahan objektiivi edellä, minkä seurauksena kamera oli pakko todeta käyttökelvottomaksi. Harmillista tietenkin, ja tätä vartenhan on matkavakuutus, mutta voi sitä japanilaisen nolouden määrää, mikä tästä seurasi! Ja vaikka kuinka yritin vakuutella, että kyseessä oli onnettomuus ja vahinko, eikä kenenkään vika, niin tapahtunutta pyydeltiin anteeksi vielä ehkä noin sata kertaa vierailuni aikana. Myöhemmin minulle käytiin hankkimassa uusi ja takuulla entistä ehompi kamera Tokion Akihabara Electric Citystä, joka nimensä mukaisesti oli kaupunginosa täynnään elektroniikkaliikkeitä, voisipa olla aika monen pojan ja miehen unelmapaikka, jos ei nyt minun niinkään. Mielenkiintoinen kohde kuitenkin, jossa lämmöllä jouduin myös ajattelemaan appiukkoani Peraa, joka olisi ollut aika tavalla kotonaan sähkötarvikkeisiin erikoistuneessa kauppahallissa.

Toisena Ikedan perheen luona viettämänäni päivänä suuntasimme Yumin kanssa bonsai – museoon, mikä oli ehkä yksi mielenkiintoisimpia koskaan käymiäni museoita! Vanhimmat bonsaipuut museon puutarhassa olivat arviolta 900 – vuotiaita, ja aika huiman kauniita ja kunnioitusta herättäviä. Puilla oli nimet, ja kuuluisimmat bonsaipuut ovat tunnettuja kautta Japanin – montakohan kautta maan kuuluisaa bonsaipuuta mahtaa Suomesta löytyä? Osallistuimme myös bonsaipuiden hoitoa koskevalle luennolle, missä opimme mm. sen, että kullakin puulla on aina etupuoli, joka on se puun kaunein puoli, josta sitä ”kuuluu” katsella, ja josta suunnasta katsottuna mm. päätetään miten puun sitomisella sen kasvua suunnataan. Kuitenkin jokaisella ”bonsaimestarilla” on oma näkemyksensä siitä, mikä on puun paraatipuoli, joten vuosisatojen vaihtuessa katselukulmakin voi vaihtua. Luennolla kuulin myös bonsaipuiden kasvattamisen kasvattavan huimasti suosiotaan Japanin ulkopuolella, olisiko tässä ideaa uudelle uralle, jonka miettiminen on yksi maailmanmatkani tarkoituksista? Kuultuani luentoa pitävän kaverin opiskelleen alaa mestarien opissa 9 vuotta, ennen kuin hän koki tietävänsä aiheesta jotain, totesin kuitenkin ettei pitkäjänteisyyteni ehkä sittenkään riitä...

Ikedan perheen luona pääsin myös kokemaan Japanin reissuni hienoimmat ruokakokemukset – ensimmäisenä iltana äyriäisravintolan tatamihuoneessa nautittu pitkä menu, lounaaksi sushiravintolassa syödyt lukuisat suupalat, sekä toisena iltana kotona valmistettu sukiyaki Kobe-naudan lihasta. Mahtavia makuelämyksiä, jotka reppureissaajan budjetilla muuten jäävät maistamatta. Japanilainen vieraanvaraisuus ei kuitenkaan sallinut minun maksaa mistään näistä mitään, ainoaksi minun tarjoamakseni kierrokseksi jäi viimeisen yhteisen päivämme lounas McDonaldsilla, aika vaatimatonta. Kaiken tämän vieraanvaraisuuden lisäksi sain vielä perheen isoäidiltä Yukikolta lukuisat läksiäislahjat, jotka oli ajattelevaisesti hankittu pienessä ja kevyessä koossa. Onneksi olin itsekin tajunnut ottaa Suomesta matkaan mukaan Muumi-hahmoja, jotka olivatkin varsin osuvat tuliaiset perheen tytöille. Vierailun päätteeksi minut myös moneen kertaan toivotettiin tervetulleeksi uudestaan, ja tilaisuuden tullen tulen aivan varmasti kutsua noudattamaan, niin lämpimän vastaanoton perheen luona sain. Ja kutsu välitettiin toki myös toiseen suuntaan, eli jos joskus voin vastaavalla tavalla tehdä vastapalveluksen, teen sen hetkeäkään miettimättä!

Viimeiseksi Japanin yöksi suuntasin hotelliin Tokion Ginzassa, luksusbrändien kansoittamassa trendikkäässä kaupunginosassa, ihan peruskohde reppureissaajalle siis? Syy hotellivalintaani oli kuitenkin lähellä sijaitseva kuuluisa Tsukiji Fish Market, joka on yksi suurimpia kalatukkuliikkeitä maailmassa, käsitellen noin 2 000 tonnia ja 480 eri kala- ja äyriäislajiketta päivittäin, työntekijöitä alueella on 60 000. Alueella aamulla kello 5 järjestettävä tonnikalahuutokauppa on turistien keskuudessa haluttu kohde, ja aika ainutlaatuinen kaiken kaikkiaan. Aiemmin huutokauppaa on päässyt vapaasti katsomaan, mutta turistien häiritsevän käytöksen ja kasvaneen määrän myötä päivittäinen vierailijamäärä on rajattu 140:een, joista ensimmäiset 70 päästetään sisään kello 5, ja loput 70 kello 5.40, periaatteella ”nopeat syö hitaat”. Paikalle kehotettiin saapumaan ennen kello 04.30, joten itse pelasin varman päälle ja olin paikalla klo 04.10, enkä suinkaan ensimmäisenä. Kuitenkin sen verran ajoissa, että sisäänpääsy järjestyi, ja olihan siinä taas ihmeteltävää. Tonnikalaa siistissä rivissä valtavassa hallissa, ja ostajia pyörimässä joukossa, tutkimassa kalan laatua niin auki leikatusta pyrstöstä, vatsan rasvakerroksesta, lihan väristä kuin sormituntumastakin. Kalan hinta alkaa 60 US dollarista / kilo, ja saattaa hyvässä kalassa helposti nousta 145 US dollariin. Huutokauppa käydään käsimerkein, joiden lukemisessa meklareiden täytyy olla hyvin eteviä, yhden kalan kauppaamiseen ei montaa sekuntia mennyt. Meklareita on useampia, ja varsinaisen huutokaupan alkaessa myydään 1000 kalaa 10 minuutissa, joten voi kuvitella että aika vauhdilla menee kalaa kaupaksi. Koskaan en muuten ole itseäni niin selkeästi turistiksi tuntenut, kuin siinä aidatussa turistiaitiossa, neonkeltainen liivi päällä seistessäni!

Kalamarkkinoiden jälkeen olikin aika palata hotellille, ottaa pikaiset nokoset, ja ottaa suunta kohti lentokenttää ja seuraavaa matkakohdetta, Etelä-Korean Soulia. Kaksi viikkoa Japanissa meni kuin siivillä, mutta valtavan paljon tuli nähtyä ja koettua. Japani on viehättävä sekoitus modernia länsimaata ja perinteitä kunnioittavaa aasialaisuutta, ainakin mitä tällä vähäisellä kokemuksellani pystyn sanomaan. Ihmisten ystävällisyys on sanoinkuvaamatonta, joten täällä turistin on hyvä olla, ja tänne varmasti palaan jonain päivänä. Sayonara!

Takayama

Kioton jälkeen seuraava matkakohteeni oli Takayama, 1500 – luvulla perustettu pikkukaupunki Japanin Alppien syleilyssä. Takayamassa on hieman alle 100 000 asukasta, ja kaupunki on tunnettu erityisesti vanhoista kauppiastaloistaan sekä Matsuri – festivaalista, joka luetaan kuuluvaksi yhdeksi Japanin kolmesta kauneimmasta festivaalista. Festivaali jakaantuu kahteen osaan, joista olin tulossa katsomaan pienempää, syysfestivaalia nimeltä Hachiman Matsuri. Olin kuitenkin saanut hostellihuoneen vain torstaista lauantaihin, ja vastaavasti varannut seuraavan majapaikan vasta sunnuntaista, joten elelin siinä toivossa että saisin kuin ihmeen kautta jostain vielä petipaikan varsinaisena festivaalipäivänä, voidakseni seurata myös festivaalin iltajuhlan. Opaskirjani Lonely Planetin mukaan kun yöpymisvaraus olisi kannattanut tehdä 6 kk ennen juhlan ajankohtaa, ei siis liene ihme jos viikkoa ennen en enää saanut huonetta.

Junamatka Kiotosta Takayamaan kesti kolme tuntia, ja maisemat olivat vuoristopuroineen ja metsäisine vuorenrinteineen huikaisevan kauniit, vaikka ruskasta ei harmi kyllä ollut vielä tietoakaan. Hostelli löytyi helposti, mutta olin hieman aikataulusta edellä, eli check-in  - aika alkaisi vasta 45 minuutin kuluttua. Eipä hätää, samalla ovenavauksella saapunut kanadalainen Sam oli yhtä nälkäinen kuin minäkin, joten päätimme lähteä yksissä tuumin haukkaamaan jotain, minkä jälkeen respa olikin auki, ja pääsimme petaamaan punkat valmiiksi. Edellisen illan karaokelaulanta painoi vielä pienenä väsymyksenä, joten ilta meni makoillessa ja ikuisuuskirjaa Tuulen viemää lukiessa. Sen verran sain kuitenkin aikaiseksi, että varasin paikan hostellin järjestämälle retkelle seuraavaksi päiväksi, luvassa olisi vaellus vesiputouksille, kylpeminen kuumassa lähteessä eli Onsen´ssa, sekä jokin festivaali naapurikaupungissa. Ihana saada vaihteeksi jonkun muun järjestämää ohjelmaa, voi vain mennä muiden mukana. Sain puhutuksi mukaan myös huonekaverini, singaporelaisen Gladys´in, ja onneksi sainkin, sillä aamulla selvisi että olimme retken ainoat osallistujat, eikä retkeä olisi järjestetty jos olisin ollut ainoa osallistuja.

Aamulla lähtö oli kello 9.30, ja meitä kahta retkeläistä lähti opastamaan kaksi hostellin työntekijää, aika henkilökohtainen palvelu! Ensimmäisenä ohjelmassa oli festivaali lähikaupunki Gerossa, kyseessä oli jonkinlainen uskonnollinen juhla temppelikulkueineen, geishatansseineen ja riisikakkuarpajaisineen. Juhlaan kuului myös sakeen liittyvä rituaali, johon minä jälleen jostain kumman syystä jouduin osalliseksi… Tyylikäs ja arvokkaan oloinen pukuherra lähestyi pienessä seurueessamme ensin miespuolista opastamme Kenjiä, kysyen hänen nimensä ja kotikaupunkinsa, ja pyytäen hänet mukaan sake-seremoniaan. Hetken kuluttua hän kuitenkin palasi luoksemme, ja pyysikin minun nimeni ja kotipaikkani, tuumaten minun sopivan paremmin tähän tarkoitukseen. Mihin tarkoitukseen, ja mahdanko olla jollain tapaa tyrkky, vai muuten vaan helposti lähestyttävän näköinen, toivottavasti jälkimmäistä…? Hetken kuluttua tämä miekkonen kuulutti mikrofoniin listan nimiä, ja yllättäen seisoin suuren ihmisjoukon edessä, rinnallani kymmenkunta miestä, kaikki pukeutuneena tummaan pukuun, minä vaelluskengissä ja reisitaskuhousuissa, tuskin siis erotuin joukosta suurestikaan? Saimme käteemme isot puunuijat, joiden kanssa asetuimme seisomaan ison puutynnyrin ympärille, ja intensiivisen rumpusetin jälkeen nostimme nuijat iskien niillä tynnyrin puisen kannen rikki. Tynnyristä roiskui sakea ympäriinsä, mutta jäi sitä onneksi juotavaksikin, joten herrojen kanssa nostimme rituaalin päätteeksi maljat kaikkien onneksi. Kippis vaan!

Parin sakemukillisen jälkeen olikin hyvä lähteä metsään vaeltamaan, ennen sitä kävimme kuitenkin ihmettelemässä tuhatvuotiasta setripuuta, olipahan aika vaikuttava ilmestys! Vaellus itsessään oli noin kolmen tunnin keikka, 2 km ylös vuorenrinnettä, osin kivikkoista polkua, ja osin puisia portaita. Aika tiukka setti, mutta kylläpä oli kauniit vesiputouksetkin, vaikka päivät Kiotossa fillarin selässä vielä hieman painoivatkin jaloissa. Vaelluksen jälkeen olikin hyvä päästä kuumaan lähteeseen kylpemään, lähde sijaitsi joen rannassa lähes keskellä Geron kaupunkia maantiesillan alla, eikä kylpemisestä peritty mitään maksua. Eipä siellä kyllä ollut mitään mukavuuksiakaan, lähde oli tosin kauniisti luonnonkivillä kivetty, mutta pukutiloja tms. ei ollut tarjolla. Päätimme vaihtaa simmarit jalkaan sujuvasti sillan katveessa, ja naispuolisen matkaoppaamme Tomokon mielestä olin kovin ”villi”, kun sen suuremmin kainostelematta heitin vaatteet pois ja vedin simmarit tilalle. Ei kai siinä mitään villiä ollut, paljon villimpää minusta oli se, että kanssamme kylpeneet paikalliset äijänkäppänät eivät käyttäneet ollenkaan simmareita, ja yksikin heistä pesi kulkusiaan kyykkysillään noin metrin päässä minun naamastani. Mutta kaikkihan on katsojan silmässä, eikö? Hostellille palatessamme sain vielä päivän hyvät uutiset – pääsisin lauantaiyöksi nukkumaan hostellin liinavaatevarastoon, ihan mahtavaa!

Varsinainen festivaalipäivä valkeni harmillista kyllä kovin sateisena, mikä tarkoitti sitä että suurin osa festivaalin tapahtumista oli peruttu, etenkin iltaparaatin peruuntuminen harmitti. Festivaalin erikoisuus, temppelivaunut, olivat kyllä osittain nähtävillä ympäri kaupunkia sijaitsevissa varastoissaan, mutta eihän niitä tietenkään niin hyvin päässyt näkemään kuin mitä tarkoitus oli. Ilta menikin sitten liinavaatevarastossa leffoja läppäriltä katsellessa (kiitos Atzu!), ja huonekaverin, italialaisen postimiehen Ginon touhuja katsellessa. Gino oli kahden kuukauden vaellusreissulla Japanissa, ja oli juuri vaeltanut viikon verran vesisateessa, joten voi vain kuvitella sen tuoksahduksen, mitä hänen kuivumaan levittämänsä retkikamppeet tähän lukaaliimme levittivät! Eikä huoneessa ollut edes ikkunaa jotta olisi voinut hieman tuulettaa, auts! Yö meni kuitenkin mukavasti, pienessä huoneessa kylki kyljessä Ginon kanssa köllötellessä, ja kun sääkin vielä sunnuntai-aamuksi kirkastui, ja festivaali pääsi käyntiin, ei oloissa ollut loppujen lopuksi mitään valittamista. Varsinaista paraatia ei sunnuntaina enää järjestetty, mutta temppelivaunut oli tuotu kaduille kaiken kansan ihmeteltäviksi, ja täytyy kyllä sanoa, että jos ne ovat jumalten kunniaksi rakennettuja, niin kyllä ne olivat jumalaisen kauniitakin, sitä tuhansien yksityiskohtien määrää, värien hehkua ja kullan ja kuparin loistetta! Aika huikeaa! Festivaalin jälkeen hyppäsin junaan ja suuntasin Kiotoon, niinkin arkiseen puuhaan kuin pyykin pesuun. Siinä ohessa tulin myös buukanneeksi jatkoa reissulle, eli Pekingin majapaikan varmistuttua on suunta Soulin jälkeen selvillä, kohti Kiinaa siis!

Kioto, osa 1

Kahden Niigata-yön jälkeen oli aika jatkaa matkaa kohti kehuttua Kiotoa, junaillen luotijunalla ensin Tokioon, ja sieltä toisella luotijunalla eteenpäin kohti määränpäätä. Ensin oli kuitenkin vaihdettava junapassivoucher varsinaiseen passiin, mutta tässä järjestelmällisessä maassa toimitus sujui käden käänteessä, olipa voucherin mukana tullut esitekin, jossa oli pohjakartoin varustetut listat asiaankuuluvista juna-asemista, joilla näitä vaihtopisteitä sijaitsi. Ihanan helppoa ja hauskaa! Luotijuna itsessään on aika vinhan näköinen menopeli, varsinainen sukkula! Sen huippunopeus on 300 km/ h, jotkut prototyypit kulkevat jopa kovempaakin. Lisäksi ne ovat varsin turvallisia, ne kulkevat täysin omaa rataverkkoaan pitkin, eikä niiden hieman yli 30 toimintavuoden aikana ole sattunut yhtään onnettomuutta. Luotijunalla matkustaminen on sinällään helppoa, ainakin kun tekee paikkavarauksen – lipussa lukee vaunun numero, joka vastaavasti on maalattu laituriin, eli kun asettuu vain oikean numeron kohdalle odottamaan, niin oma vaunu pysähtyy juuri tarkalleen nenän eteen. Tokiossa junaa vaihtaessani pääsin seuraamaan junan siivousta pääteasemalla, junan saavuttua asemalle laiturilla odottavat siivousjoukot hyökkäsivät junaan, keräsivät roskat, lakaisivat lattiat, vaihtoivat päänaluset - ja käänsivät junan penkit kasvot menosuuntaan! Penkkejä oli riveissä aina kaksi ja kolme, ja niin se koko kolmen penkin rivikin kääntyi toiseen suuntaan napakalla kädenliikkeellä. Aika kätevää, mutta varmaan ihan fiksuakin, tuollaisessa vauhdissa voisi helposti tulla huono olo, jos istuisi selkä menosuuntaan. Junan pohjakartassa muuten olikin merkittynä ”multi purpose room”, monitoimihuone johon pääsee junahenkilökuntaan yhteyttä ottamalla, jos haluaa hieman yksityisyyttä esimerkiksi huonovointisuuden vuoksi. En tullut tarkistaneeksi oliko Siperian junassa samanlainen, mutta epäilenpä..  Junahenkilökunta oli japanilaiseen tapaa hyvin kohteliasta, niin konduktööri kuin junaemäntäkin kumarsivat matkustajille vaunuun saapuessaan ja sieltä poistuessaan, jollain tapaa hyvin viehättävää!

Jälleen kerran myös totesin, että junissa tapaa mielenkiintoisia ihmisiä, tällä kertaa viereeni istahti ukrainalainen akvaariokauppias Larry. Hän oli yhdistetyllä liike- ja vapaa-ajanmatkalla, ja olikin varsin touhukas mies, hän otti valokuvia, saneli matkapäiväkirjaa sanelukoneelle, videokuvasi ihmisiä ja tapahtumia selostaen niitä samalla videonauhalle, ja blogiakin hän kuulemma vielä piti. Kyseessä oli kahden viikon matka, joten aika perusteelliset muistiinpanot jää kaverille reissustaan! Luonnollisestikin pääsin jälleen videolle, tästähän alkaa jo tulla tapa.. Hän myös esitteli edustamansa yrityksen toimintaa, yritys mm. järjestää vuosittain kansainvälisen akvaarionsisustuskilpailun, jonka Suomen osallistujia ohjaa Helsingin Akvaarioyhdistys, jonka jäsenkuva Larryn esitteestä myös löytyi.  Kaikenlaisia yhdistyksiä, sinne vain rohkeasti ottamaan yhteyttä jos aihe alkoi kiinnostaa! Yhteisen matkamme päättyessä Larry antoi minulle käyntikorttinsa, ja lupasi auttaa minua oikeanlaisen akvaarion hankinnassa sitten kun palaan maailmanmatkaltani. Ja kas, minulla on jälleen yksi huoli vähemmän, kun akvaarioasiani ovat ammattilaisen hoidossa!

Kiotoon saapuessani oli jo pimeä, mutta onneksi olin kirjoittanut huolellisesti ylös ohjeet hostellin löytämiseksi, niin pienen ja pimeän kujan päässä se sijaitsi. Mutta olikin sellainen hostelli, että mahtaako tällä reissulla toista yhtä hienoa tullakaan vastaan. Hostelli oli avattu kuluvan vuoden kesäkuussa, ja koko sisustus oli aivan uutta, todella tyylikästä ja siistiä, niin yhteiset tilat kuin vierashuoneetkin. Olin varannut vuodepaikan 8 hengen sekadormista, mutta jonkin varauksissa tapahtuneen sekaannuksen vuoksi minut kovasti anteeksipyydellen sijoitettiinkin 4 hengen naisdormiin, kerran näinkin. Hostellia piti nuori pariskunta, jotka asuivat itse samassa rakennuksessa, respan takana, mutta he käyttivät samaa keittiötä ja samoja pesutiloja kuin asiakkaatkin, joten oli kuin olisi ollut heillä vain kyläilemässä.

Kioto on erinomainen kaupunki tutustua polkupyörän selästä, ja hostellilta sai vuokrata fillarin noin viiden euron päivähintaan. Kiotolaiset itse pyöräilevät paljon, joten muiden pyöräilijöiden seassa meni mukavasti mukana, joskin vasemmanpuoleinen liikenne aiheutti paikoitellen henkilökohtaista hämmennystä, etenkin väistötilanteissa. Fillarointi kävi hyvästä liikunnasta, etenkin kun aika monet Kioton lukuisista temppeleistä sijaitsevat kaupungin laidoilla, melko mäkisten reittien päässä. Ensimmäisenä päivänä tutustuin ystäväni Virpin suosituksesta Inari – vuoren juurella sijaitsevaan temppeliin, jonka alueella kiersi 4 km pitkä, sadoilla kirkkaan oransseilla temppeliporteilla reunustettu kuja, joka kiipesi korkealle vuoren rinteitä pitkin, minkä loppupäivästä sitten huomasi jalkojen tärinästä.. Temppelialueella oli myös satoja erikokoisia koirapatsaita joilla kaikilla oli hassunhauskat kangaskaulurit kaulassa, niiden merkitys ei minulle kuitenkaan koskaan selvinnyt. Yhteensä kävin kahden päivän aikana katsastamassa kolme temppeliä, ja hienojahan ne ovat, puutarhoineen kaikkineen.

Toista Kioto – päivää hieman himmensivät minulle rakkaan ihmisen kokemat murheet, jotka saivat minutkin kovin mietteliääksi ja hieman apeaksi. Tilanteen pelasti kuitenkin englantilainen pariskunta, Peter ja Olive, jotka illalla yhdessä hostellin omistajan Nuyeen kanssa pyysivät minut kanssaan ulos syömään, matkalla seuraamme liittyi myös uusiseelantilainen Andrew. Nuyee vei meidät pitkin pimeitä kujia ja käytäviä syvälle Kioton sydämeen, pienen pieneen ruokapaikkaan, jota 10 asiakaspaikan perusteella ei oikein edes ravintolaksi osaa kutsua, kokonaisuudessaan ravintolalla oli kokoa ehkä 8 neliömetriä. Kuppilassa seistiin L-muotoisen baaritiskin ääressä, ja paikan ainoa työntekijä laski juomat ja laittoi ruuat noin puolen metrin päässä asiakkaista. Nuyee tilasi meille ruuat, ja niitä odotellessa napsimme baaritiskillä kaalinlehtiä, dipaten niitä soijakastikkeeseen, ruuaksi saimme mm. nuudelisalaattia, kanavartaita, tofua ja kananmaksaa. Takuulla paikka, jonne ei ilman hostellin omistajaa olisi tullut ikinä eksyttyä! Illan aikana kävi ilmi, että Nuyee ja Peter olivat tutustuneet 10 vuotta aikaisemmin ollessaan reppureissussa Brasiliassa ja Boliviassa, kenties minäkin vielä reissun päältä löydän yhtä hienoja ystävyyssuhteita!

Ruokailun jälkeen Nuyee vei meidät japanilaiseen karaokebaariin, ja kuppilat sen kuin pienenevät, tässä oli asiakaspaikkoja 8! Tiskin takana pieni mummo, joka laittoi taas pöydän koreaksi, juotavaksi saimme paikallista pottuviinaa Zakya soodavedellä pidennettynä, päälle tilkka sitruunamehua, ei hassumpaa. Ja kun lasista oli puolet juotuna, täytti mummo lasit piripintaan uudelleen. Karaokebiisit valittiin pieneltä liikuteltavalta kosketusnäytöltä, paikallista tapaa noudattaen – seuraava biisi pitää olla valittuna ennen edellisen esityksen päättymistä, jotta touhuun ei suotta tule taukoja. Japaninkielistä konetta oppi käyttämään yllättävän helposti, ja lauluvuoronkin sai liikoja odottamatta, olihan meitä asiakkaita vain viisi. Lisäksi tarjolla oli erilaisia rytmisoittimia, marakasseja yms., joilla kaveria sai sitten säestää, ja mehän säestimme, mummokin oli kovasti menossa mukana. Puoli yhdeltä mummo heitti meidät ulos koska ilmeisesti kyllästyi meihin, ja meidänkin oli aika saattaa ilta päätökseen japanilaista tapaa noudattaen. Eli paikalliselle snägärille, pikaruokalaan, syömään öljyistä nuudelikeittoa, jossa oli valtavasti valkosipulia, ja jonka pinnalla kellui siivu porsaanfilettä sentin silavakerroksella. Aika tuhti snägärieväs, mutta hyväähän se oli, ja kyllä tämän jälkeen ainakin jaksaa nukkua! Paikan henkilökunnalla oli työasuna pitkä valkoinen teurastajamallinen esiliina ja valkoiset kumisaappaat, epäilemättä käytännöllistä, jos ei nyt kaunista kuitenkaan. Samalla reissulla tuli opittua muutama muukin hauska yksityiskohta – miten talojen kattotiilistä erottaa onko talo rakennettu halvalla vai kalliilla, sekä sen että paikallinen tapa häätää kissoja nurkista on pelotella niitä vedellä täytetyillä muovipulloilla, joita saattoi pihaan parkkeeratun auton ympärillä maassa olla kymmeniä. Lisäksi tiedän nyt myös sen, miksi talojen ovensuussa on 10 litran punainen ämpäri vedellä täytettynä; Kiotossa monet talot ovat kovin vanhoja, ja ihmiset pelkäävät tulipalojen syttymistä. Mielessä kyllä käväisi, mitä 10 litralla vettä tekee jos talo on liekeissä, mutta kai sillä voi vaikka sitten itseään vilvoitella jos liekit alkavat liikaa lämmittää?

Kolmen yön jälkeen oli aika heittää hyvästit tälle huippuhostellille, ja ottaa suunta kohti Takayamaa, pientä historiallista vuoristokylää kolmen tunnin junamatkan päässä. Takayamasta palaan vielä Kiotoon kahdeksi yöksi, minkä jälkeen on aika viimeistellä Japanin tournee kolmella päivällä Tokiossa. Sitä ennen on kuitenkin pieni ongelma ratkaistavaksi, minulla ei nimittäin ole yösijaa lauantai-yöksi. Takayamassa on suuri syysjuhla, Matsuri, jota haluaisin jäädä katsomaan, mutta hostelli on täyteen varattu, ja olen jonossa mahdollisesti vapautuvalle paikalle. Elämme siis jännittäviä aikoja, mistä mahdankaan itseni su-aamuna löytää!

Do svidánija, Rossíja - Yōkoso, Nippon!

Näkemiin, Venäjä - Tervetuloa, Japani!

Jos yöllä hostelliin saapuessani olinkin paikan ainoa asiakas, niin aamulla en enää ollutkaan, minun jälkeeni aikaisin aamulla oli myös saapunut berliiniläinen pariskunta, ja jostain esiin ryömi myös pietarilainen perhekunta. Lisäksi heti aamutuimaan sain myös huonekavereita, brasilialaisen isän ja pojan, jotka sujuvasti majoitettiin jälleen huoneeseen, jonka piti oleman vain naisille tarkoitettu. Venäjällä näillä määreillä ei näköjään ole mitään käytännön merkitystä, eipä sillä että junamatkan jälkeen sillä olisi ollut mitään väliäkään. Lähes brassimiesten vanavedessä paikkaan saapui myös brittiläinen Anthony, joten väkeä ja tunnelmaa alkoi olla jo kuin junassa konsanaan, sillä erotuksella että pietarilaisia lukuun ottamatta kaikki matkalaiset puhuivat sujuvaa englantia – olikin ihana päästä viikon tauon jälkeen oikeasti juttelemaan jonkun kanssa.  Junakokemuksia vaihdettiin puolin ja toisin, epäilemättä kaikki Vladivostokissa yöpyvät länkkärit (länsimaalaiset) ovat joko tulossa junalta tai menossa Siperian junaan, kuka millekin etapille.

En ollut suunnitellut päivän ratoksi mitään suurempaa kuin kaupungilla kävelyä, joten saksalaisilta vinkit bussilla matkustamiseen, ja matkaan. Ja matkaseuraksi sain niin brassimiehet kuin britinkin, koska he eivät tienneet miten täällä matkustetaan bussilla. No enhän minäkään oikeastaan, mutta toimin sujuvasti matkanjohtajana, ja hyvin pärjättiin. Venäjällä (ainakin täälläpäin) bussiin noustaan takaovesta, ja matka maksetaan bussista etuoven kautta poistuttaessa, kertalipun hinta oli 11 ruplaa, eli alle 30 centtiä. Taksista olin yöllä maksanut riistohinnan, 400 ruplaa, minkä tiesin olevan tuplasti sen mitä kyseisen matkan kuuluisi maksaa, mutta koska halusin vain päästä nukkumaan, maksoin rutisematta ylihintaa, joka siltikään ei ollut kuin alle 10 euroa, taksikuski varmaan kylläkin teki elämänsä tilin.

Vladivostokin kaupunkikuva on varsin merellinen ja kumpuileva. Lonely Planetin mukaan kaupunki on Venäjän San Fransisco ja autojensa perusteella Venäjän Texas (vain suuri ja kallis on kyllin hyvä), ja Suomessa kuulemma hiljattain esitetyn tv – ohjelman mukaan japanilaisten Tallinna, aikamoinen yhdistelmä? Oli sitten kuka mitäkin mieltä, mutta varmaa on se, että kaupunki oli yhtä suurta rakennustyömaata. Keskustan yli oli rakenteilla valtaisa siltatyömaa, lisäksi tekeillä oli ainakin kaksi suurta hotellia, ja koko matka kaupungista lentokentälle oli mittavan kokoista tietyömaata. Kaupunki on valittu vuoden 2012 Tyynenmeren talousalueen suuren kongressin pitopaikaksi, ja sitä silmällä pitäen ilmeisesti kaupungin ilmettä kohennetaan isolla rahalla. Autoliikenteessä silmiin pistävää oli se, että autoista noin puolessa oli ratti oikealla puolella – eli autot ovat Japanista ja Koreasta käytettynä ostettuja. Yllättävän kansainvälinen kaupunki oli kuitenkin, siihen nähden että kaupunki on 1930-1970 -lukujen välillä ollut kokonaan suljettu muilta kuin venäläisiltä, ja kaupunkiin pääsyyn ulkomaalainen tarvitsi erityisluvan vielä vuoteen 1992 saakka, tämä sen vuoksi että Venäjän Tyynenmeren laivaston tukikohta sijaitsee Vladivostokissa.

Yksi kokonainen päivä riitti hyvin kaupungin katsomiseen, aamulla matka jatkui lentäen kohti Japania, Venäjä oli nyt nähty. Sain kimppataksikyydin pietarilaisperheeltä kentälle, joka oli kovin pieni ja vaatimaton, mutta Vladivostok Air lennätti turvallisesti ja tasaisesti määränpäähäni Niigataan, ilman moitteen sijaa.

Japaniin saavuttaessa ensimmäisenä mitattiin kaikkien koneesta astujien ruumiinlämpö, ja suurin kyltein opastettiin ottamaan välittömästi yhteyttä kenttähenkilökuntaan, mikäli omassa terveydentilassa olisi jotain tavallisesta poikkeavaa. Kuumeisena olisi epäilemättä joutunut karanteeniin, tai kenties saanut pikavoittona paluulennon Vladivostokiin, mene ja tiedä! Kaikki kunnossa, mutta tullialueella koko rinkan sisältö purettiin ja käännettiin ja katsottiin, tämä kaikki kuitenkin hyvin ystävällisessä hengessä, samalla mukavia jutellen, joten eihän siitä kovasti pahastuakaan voi.  Keskustassa bussilta on hotellille kävelyä alle kilometri, ja tällä kertaa yövynkin ylellisesti yhden hengen huoneessa seuraavat kaksi yötä, tosin puhtaasti siitä syystä etten löytänyt kaupungista hostellia tai vastaavaa. Iltaohjelmaksi riittää tällä kertaa lähikaupassa käynti ja Lonely Planet, ehtiihän sitä huomennakin.

Niigata – päiväksi en myöskään ollut suunnitellut erityistä ohjelmaa, kun en muutenkaan suuri museoiden tai nähtävyyksien katsoja ole, minulle riittää kun saan kävellä ja katsella ihmisiä ja ihmetellä kaupungin elämää. Suuntasin kävelyretken ostoskeskusten ihmeelliseen maailmaan, ja kyllä se aika ihmeellinen olikin, sitä tavaran määrää ja kaikkea pientä ja sievää! Onneksi reppumatkalaisena voi vain katsella ja hämmästellä, ilman painetta siitä että pitäisi löytää jotain, oikeastaan aika vapauttava tunne, uskokoon ken haluaa.. Aikani kauppoja kierrettyäni suuntasin kulkuni puistoon, jossa olikin jonkinlainen tapahtuma meneillään, lukuisia telttoja ja naisia toinen toistaan kauniimmissa kimonoissa. Asetuin hieman etäälle katsomaan mitä erään teltan luona tapahtuu, teltan edustalla oli tuoleja rivissä, ja kimonoasuiset naiset kovasti näyttivät jotain toimittavan. Hetken siinä istuttuani luokseni tuli iäkkäämpi daami kimonossaan, ja kädestä pitäen vei minut mukaan keskelle toimintaa, ja äkkiä huomasin olevani osallistumassa japanilaiseen teeseremoniaan, ja aika valmistautumattomana, täytyy sanoa. Yritin vaivihkaa toimia kuten muutkin, mutta seremoniaa johtanut arvokas herra kääntyi heti alkumetreillä puoleeni puhumaan jotain, mistä en tietenkään ymmärtänyt mitään – olenko tällä matkalla jostain jotain ymmärtänyt…? Jäin siis heti kylmiltään ”kiinni”, ja jouduin tunnustamaan etten osaa japania, enkä muutenkaan tiedä mitä olen tekemässä. Herra vaihtoi kielen yllättävän sujuvasti englanniksi, kysyen mistä tulen, ja jälleen kerran sain kaiken anteeksi olemalla suomalainen, ”ooooh, Finland ” kuului taas ympäriltä. Kaikki ympärillä olijat tietenkin seurasivat silmä kovana selviytymistäni seremoniasta, ja pienet virheeni kuitattiin yleisellä hilpeydellä, ja kaikilla oli kustannuksellani kovasti mukavaa. Seremonian aluksi meille tarjottiin pienen pieniä, myhkyräisiä mintunvihreitä, makeita ”rakeita”, ja niiden jälkeen taikinamaiset, pienet ”mykyt”, jotka eivät oikein maistuneet miltään, lähinnä jauhoiselta. Tämän jälkeen seurasi varsinainen teen valmistus, joka näytti olevan varsin tarkkaa puuhaa, eikä sitä kuka tahansa hallitsekaan, vaan sitä harjoitellaan pitkään ja hartaasti, aiheelle voi kuulemma oikein omistaa koko elämänsäkin. Erikoista, ja erikoista oli itse teekin, melkoisen kitkerää ja kirkkaan vihreää. Ja seremonian kaikissa vaiheissa kovasti kumarreltiin, minä tietysti muiden mukana, kohteliasta kansaa nämä japanilaiset.

Seremonian päätyttyä en päässytkään niin vain livistämään paikalta, vaan luokseni tuli koko seremonian videokuvannut nuorehko nainen, joka halusi tehdä minusta videohaastattelun. Tämäkin vielä! No, eihän siinäkään taas mitään, vastailin kysymyksiin siitä mistä olen kotoisin, miksi olen Japanissa ja miksi Niigatassa, ja mitä mieltä olin seremoniasta.  Haastattelu menee esitettäväksi tilaisuuteen, jossa kaupunkia esitellään kaupunkiin saapuville uusille vaihto-opiskelijoille… Että terveisiä vaan Suomesta! Haastattelun päätteeksi otimme yhteiskuvan haastattelijasta ja minusta, ja vaihdoimme yhteystietoja, siltä varalta että tulisin joskus uudestaan Niigataan, tai minua haastatellut Megu Suomeen. Aika hauska sattuma, että osuin kyseiseen puistoon Niigatan vuoden merkittävimmän teeseremoniatapahtuman aikaan!

Illan ohjelmaksi olin suunnitellut kylpemisen hotellin kylpyosastolla, onhan Japanissa kylpeminen varsin merkittävä ja perinteinen osa kulttuuria. Tässäkin hotellissa, vaikkei kummoinen hotelli olekaan, ja edullisin kaupungista löytämäni tietenkin, on kaksi kylpyosastoa. Toinen 2.kerroksessa, ja toinen 10.kerroksessa, ja niissä vaihtelevat miesten ja naisten vuorot, siten että kylpemään pääsee kello 04.00 – 10.00, ja jälleen 15.00 – 03.00, eli melkein koko yön voi kylpeä, vaihtaa vain kerrosta ja kylpyosastoa välillä. Hotellihuoneessa oli valmiiksi vaatteet kylpyosastolle kulkua varten, ruskea nuttu ja mustat housut, sekä tohvelit. Siispä kylpymatkavaatteet päälle, pyyhe kainaloon ja kylpemään! Sisään kylpyosastolle pääsi vastaanotosta saatavalla koodilla, joka vaihtui päivittäin. Oven jälkeen tohvelit jätettiin niille varattuun lokeroon (tai oltaisiin jätetty jos olisin sen huomannut, montakohan mokaa tällä reissulla tuleekaan vielä tehtyä…), minkä jälkeen siirryttiin pukuhuoneeseen. Vaatteet omaan koriin, ja aatamin asussa kylpyhuoneen puolelle. Seinustalla oli rivissä peseytymispaikkoja, huolellinen peseytyminen ennen altaaseen pulahtamista onkin tärkeä sääntö jota on syytä noudattaa. Peseytymispaikan varusteena oli matala muovijakkara jolle istuttiin, nenän edessä seinässä oli suuri pyöreä peili, josta sitten peseytyessään sai katsella itseään ja vatsamakkaroitaan, nice! Lisäksi varusteena oli pesuvati, ja pesuaineet, joten kyllähän siinä puhdasta tuli. Varsinaista kylpemistä varten oli yksi isompi allas, jonka vesi oli todella lämmintä, ja jossa oli hierovat suihkut sekä jalkojen akuhierontapiste. Lisäksi osastolla oli kylmävesiallas ja sauna, eli aika hyvä varustus perushotellin kylpyosastoksi, sanoisin! Oli hauska nähdä tällainenkin, Japanissa viipyessäni aion myös vielä majoittua perinteiseen Ryokan´iin, majataloon jossa kylpemisen rituaali on oleellinen osa majoittumista.  Sitä varten pitääkin opiskella ihan oma etikettinsä, mutta sehän on vain mielenkiintoista.

Päivän saldona vielä seuraavan matkakohteen varmistuminen, aikomuksena oli mennä Taiwaniin, mutta koska sain edullisemmat lennot Etelä-Korean Souliin, onkin suunta sinne. Sitä ennen kuitenkin melkein kaksi viikkoa Japanissa, Dõmo arigatõ!