Matkalla kotiin…

…niin uskomattomalta kuin se tuntuukin! Yhdeksän kuukauden reissaamisen jälkeen olen päätynyt New Yorkiin, JFK:n lentokentälle, odottelemaan paluulentoa Helsinkiin, Reykjavikin kautta tosin koukaten. Lentoa varatessani vielä leikittelin hetken ajatuksella muutamasta päivästä Islannista, kun nyt kerran sitä kautta lennän, mutta arvelin tässä vaiheessa kiireen kotiin olevan sitä luokkaa, että en siitä kuitenkaan ehkä tulisi nauttimaan. Ja oikeassapa taisin olla, niin on perhosia tällä hetkellä vatsassa, ja ihan hirmuinen hinku kotiin.

Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen olen ehtinyt viettää muutaman laiskan päivän Chicagossa, sekä varsin ohjelmalliset viisi ja puoli päivää New Yorkissa. Chicagon vierailusta ei oikeastaan muuta mainittavaa ole, kuin että kaupunki itsessään on kiva, ja että tulin tavanneeksi jälleen mukavia ihmisiä. Hotellin baarissa oluella poiketessani tutustuin nimittäin floridalaisiin äitiin ja poikaan, Barbaraan ja Martyyn, ja kuinka ollakaan perheen nuorempi poika Jason oli 70-luvulla ollut Suomessa vaihto-oppilaana! Äiti muisteli että jossain pohjoisessa, joten ehdottelin Oulua, Sodankylää ja Rovaniemeä, kunnes tarkistussoiton jälkeen oikeaksi kohteeksi vahvistui Mikkeli. No mutta, aika pohjoisessa sekin? Muistissa olivat myös karjalanpiirakat ja suomalaisten hullu huumori, mistä saimmekin yhteistä tarinaa pitkälle iltaan. Illan mittaan kävi myös ilmi, että Marty oli mm. työskennellyt Buell-moottoripyörien pääsuunnittelijana, ja hänen käsialaansa oli mm. Buell M2, jossa M2 kuulemma siis tarkoittaa Marty´s Motorcycle. Uusin FB-ystäväni onkin siis ihan alan miehiä, ihan mahtavaa! Barbara olisi välttämättä halunnut minun vielä New Yorkin jälkeen poikkeavan pikaisesti heidän vieraakseen Floridaan, mutta tällä kertaa sekin jääköön välistä, joku toinen kerta sitten!

Chicagon jälkeen oli aika lennähtää maailmanmatkani viimeiseen kohteeseen, New Yorkiin, jonne seurakseni sain ystäväni Johannan. Tapaaminen oli laitettu kalenteriin matkasuunnitelmani ensimetreillä, ja kyllä olikin ihanaa nähdä tutut kasvot pitkästä aikaa, ja juhlistaa hienosti mennyttä matkaa hyvässä seurassa ja huikean hienossa kaupungissa. Ahkerana reissaajana Johanna tiesi mistä toinen reissunainen matkan päällä jää paitsi, ja tuliaisiksi sainkin uusia meikkejä ja samppanjaa, molemmat ylellisyyksiä joista reissun päällä on turha haaveilla – KIITOS! New Yorkin matka oli meille kummallekin ensimmäinen laatuaan, ja Johannan tekemän hyvän taustatyön ansiosta pääsimme nopeasti kartalle ja kiinni kaupungin sykkeeseen, ja täytyy sanoa että tykkäsimme kovasti! ”Pakollisista” nähtävyyksistä ehdimme katsastaa Empire State Buildingin, Keskuspuiston, Modernin taiteen museon, Luonnontieteellisen museon, Rockefeller Centerin, Wall Streetin, WTC:n tornien jättämän aukon sekä Vapaudenpatsaan, sekä syödä ja juoda toinen toistaan viihtyisämmissä kahviloissa ja ravintoloissa. Siispä erinomaisen hieno loppuhuipennus hienolle matkalle.

Tässä kohtaa matkaa onkin jäljellä enää kiitokset ja kumarrukset, huomenna tähän aikaan koko matka on enää mahtava muisto, muisto joka ei ihan hetkessä haalistu. Matkallani maailman ympäri olen päässyt kokemaan toinen toistaan huimempia juttuja, tavannut upeita ihmisiä, maistanut erinomaisia ruokia ja juomia, nähnyt eksoottisia eläimiä, sekä retkeillyt mahtavissa maisemissa. Olen matkustanut tuhansia tunteja junalla, bussilla, lentäen ja laivalla, nauttien kaikesta matkan varrella näkemästäni. Olen päässyt lukuisiin koteihin nauttimaan niin suomalaisesta kuin paikallisisäntienkin vieraanvaraisuudesta, sekä solminut valtavan määrän ystävyyssuhteita ympäri maailmaa. KIITOS siis kaikki ystävät ja rakkaat matkani henkisestä tuesta, kaikista ihanista sähköposteista ja paikallisista kontakteista, ja siitä että olette blogini kautta jaksaneet matkaani seurata. KIITOS kaikille paikallisisännilleni ja ulkosuomalaisille isäntäperheilleni vieraanvaraisuudesta ja hauskoista hetkistä. KIITOS Heli, Merja, Oliver ja Johanna, siitä että matkustitte maailman ääriin minua tapaamaan! Ja viimeisenä muttei millään tavalla vähäisenä - KIITOS Peralle lukuisista blogikommenteista, ilman niitä blogini olisi ollut niin paljon tylsempi!

Ja sitten – kone kiinni ja kohti kotia, SON MORO!

Route 66

Reissunaisen upean matkan upeaksi finaaliksi olin jo reissun suunnitteluvaiheessa ajatellut moottoripyörämatkaa pitkin historiallista Route 66:ä halki Pohjois-Amerikan mantereen, Los Angelesista Chicagoon. Route 66 tuntui ajatuksena riittävän ”hulppealta” viimeistelemään oletettavasti hienon maailmanympärimatkan, vaikkakaan suunnitteluvaiheessa en toki tiennyt miten hieno koko matkastani todellisuudessa tulisi. Moneen otteeseen matkan varrella ehdin itse jo pitää koko ajatusta suuruudenhulluna päähänpistona, mutta oikeasti aloin reissun toteutumiseen uskoa ehkä Australian hienosti sujuneen Great Ocean Road – kokemuksen jälkeen. Reitistäkään minulla ei ollut sen parempaa käsitystä, kuin että se ehkä olisi hieno, mutta siinäpä se. Kuitenkin, Route 66 on ”perustettu” vuonna 1926, ja virallisesti lakkautettu 1985, jolloin reitin oli korvannut uusi, Interstate-valtatieverkko. Matkaa reitille tulee hieman lähteistä riippuen noin 4 000 kilometriä, ja se kulkee kahdeksan osavaltion alueella; Illinois, Missouri, Kansas, Oklahoma, Texas, New Mexico, Arizona ja Kalifornia. Tänä päivänä reitillä on enää historiallista ja matkailullista arvoa, mutta sitä aika paljonkin, taittaahan reitin noin puoli miljoonaa matkalaista vuosittain!

Moottoripyörän vuokraprosessi alkoi muutama kuukausi ennen suunniteltua ajankohtaa, ja netistä googlaamalla löysin useita pyörävuokraamoja, joista kolmeen lähetin tarjouspyynnön, kysyen suositusta myös pyörämallista. USA on ehkä maailman ainoa maa, jossa Harley Davidsonin vuokrasta ei tarvitse maksaa enempää kuin jonkun muun merkin pyörästä, joten muita merkkejä ei tarvinnut ajatellakaan, oli selvää että tämä road trippien ”äiti” tehtäisiin pyörien kuninkaalla. Itse kuitenkaan Harley Davidson – malleja sen paremmin tuntematta päädyin pyytämään vanhaa Yamaha-pyörääni muistuttavan mallin. Kaikista vuokraamoista malliksi suositeltiin samaa, Softail Heritage Classic:ia, joten oletin sen osuvaksi valinnaksi. Hintavertailun ja pienen tinkaamisen jälkeen vuokrafirmaksi valikoitui EagleRiders, jonka vuokravalikoimassa oli hulppeat 500 pyörää! En siis taida olla ainoa tällä asialla?

Limasta Los Angelesiin saavuttuani minulla oli aikaa yksi päivä ennen pyörän noutoa, joten ihmeitä en Losissa ehtinyt muuten puuhata, mikä sinällään ei haitannut, olinhan kaupungissa noin 1,5 vuotta sitten jo ennättänyt käymään. Päivä menikin pyykkiä pestessä, kännykkään paikallista pre paid-liittymää hankkiessa, reittiä suunnitellessa sekä pyöräliikkeessä varusteita tsekatessa. Pyörän vuokraan kuului puolikasta kananmunankuorta muistuttava kypärä, ja takin olisi voinut vuokrata samalla hinnalla kuin millä saisi jo uudenkin, joten päädyin kuin vahingossa mutta oikeastaan pakon sanelemana ostamaan niin kypärän, nahkatakin, nahkachapsit kuin hansikkaatkin. Sadevarustuksesta jouduin jo hieman tinkimään, varsinkin kun kotona odottaa hyväkuntoinen setti, joten reitille lähtiessä tilauksessa oli kaksi viikkoa aurinkoista säätä…

Los Angeles (CA) – Victorville (CA), 171 km

Aloituspäivän aamu valkeni masentavan harmaana, kaatosateisena ja tuulisena, ihan siis Suomen kesää muistuttavissa olosuhteissa! Tuttua sinänsä, mutta silti harmillista. Venytin hotellilta lähtöä aikomastani kymmenestä lähemmäs puoltapäivää, kun tiesin ajomatkaakin olevan ensimmäiselle päivälle kohtalaisen vähän. Ja kuinka ollakaan, odotukseni palkittiin, ei nyt ihan auringolla, mutta sateettomalla säällä kuitenkin. Pyörän haku sujui ongelmitta, ja liikkeessä saamani palvelu oli aivan erinomaisen hyvää, etenkin kun sain varusteista ”maailmanmatkaaja-alennusta” kymmenen prosenttia! Ilmeisesti kaltaisiani yksin reitille lähteviä naisihmisiä on kohtalaisen vähän, jos ollenkaan, joten sain ehkä vielä tavallistakin parempaa palvelua…?

Ensimmäinen ajopäivä sinällään meni lähinnä pyörään ja navigaattoriin tutustuessa, ja itse Route 66:stä en tainnut nähdä paljon tienvarsikylttiä enempää. Aika pian pääsin kuitenkin sinuiksi pyörän kanssa, ja vaikka moottoritiellä ajaminen tuntuikin alussa hieman hämmentävältä, niin aika pian pyörän 1600 kuutioinen kone ja kuusi vaihdetta saivat minut asialliselle fiilikselle. Yöpaikaksi olin varannut perinteisen tienvarsimotellin, jotka myöhemmässä vaiheessa matkaani tulivat minulle hyvinkin tutuiksi.

Victorville (CA) – Needles (CA), 370 km

Toisena ajopäivänä pääsinkin sitten kunnolla vauhtiin varsinaisella reitilläni. Tiehen maalattu Route 66 – logo sai hyvälle fiilikselle, ja matkan varrella oli mukava tähyillä niin vanhoja motelleja kuin menneeseen aikaan unohtuneita kahviloita ja huoltoasemiakin. Reitin löytäminen navigaattorilla oli edelleen hieman opettelua, sillä navigaattorilla oli vastustamaton halu ohjata minut nopeille ja nykyaikaisille valtateille, kun minä taas yritin vaikka väkisin pysytellä osin varsin huonosti kyltitetyllä vanhalla tiellä. Välillä ihmettelin itsekin, miksi ihmeessä, kun sadan metrin päässä menee moitteettomasti päällystetty kaksikaistainen moottoritie, ja minä vieressä vedän kuoppaista, reikäistä ja rupuista muistoa menneisyydestä niin että koko kroppa tärisee ajopäivän päätteeksi? Jotain tässä kuitenkin kai on, ei tällainen fiilis tyhjästä synny?

Needles (CA) – Williams (AZ), 330 km

Vietettyäni yön budjettimatkaajan tienvarsimotellissa, Budget Inn´ssä, ja syötyäni tukevan aamiaisen monista matkan varrella mainostetuista reitin parhaista ”dinereista”, vaihdoin osavaltiota Kaliforniasta Arizonaan. Kuivaa oli maisema ollut edellisenäkin päivänä, mutta nyt se vasta kuivaa olikin. Ensimmäisenä kylänä matkan varrelle osui kummituskyläksikin nimitetty Oatman, joka on saanut nimensä intiaanien kidnappaaman Olive Oatmanin mukaan. Kummituskylänimitys johtunee siitä, että läheisen kaivoksen kulta-aikoina kylässä asui tuhansia asukkaita, joista nyt oli jäljellä noin 330. Tyhjiä taloja kummituskylän tyyliin sopivasti kyllä löytyikin, mutta muuten kyläpahanen oli varsin vireä ja viehättävä! Kylän erikoisuutena olivat villiaasit, burrot, jotka päiväaikaan vaeltavat kylän kaduilla turistien ruokittavana, ja iltaisin palaavat kotikonnuilleen Blue Mountains´lle. Aika kesyiltä aasit kyllä vaikuttivat ollakseen villejä, niin kiltisti ne kädestä söivät, ja jopa paikallisiin kauppoihin sisälle kävelivät, jotenkin aika viehättävää…  Kylässä ollessani poikkesin paikalliseen korukauppaan soodalle, jonka ystävällinen yrittäjärouva minulle ilmaiseksi tarjosi, siitä hyvästä että sai kuulla matkakertomukseni ja nimeni vieraskirjaani. No, kyllähän se minulle sopi!

Ennen ja jälkeen Oatmanin, Blue Mountains´in vuoristoteillä ajellessani tavoitin ehkä reissun parhaimmat kurvit, keskinopeuden ollessa noin 40 km / h. Päivämatkan varrelle osuivat myös viehättävät Hackberryn sekatavarakauppa sekä Seligman´in kaupunki, jossa olikin jos jonkinlaista Route 66 motellia, kahvilaa ja dineria. Yöksi ajelin kuitenkin Williams-nimiseen pikkukaupunkiin, jota lähestyessäni alkoi olla aika vilpoisaa. Ja perille päästessäni vasta vilpoisaa olikin, maassa oli nimittäin LUNTA! Oltiinhan tässä jo hieman merenpintaa korkeammalla, mutta en siltikään olisi 2 000 metrissä ihan odottanut lunta näkeväni!

Williams (AZ) – Grand Canyon – Flagstaff (AZ), 265 km

Neljäntenä ajopäivänä poikkesin hieman reitiltäni, katsoakseni Grand Canyonin, kun nyt näillä kulmilla kerran satuin olemaan. Grand Canyon luetaan usein kuuluvaksi yhdeksi maailman seitsemästä luonnonihmeestä, ja aika ihmeellinen se kieltämättä onkin. Kanjoni on noin 446 kilometriä pitkä, ja leveimmillään 29 kilometriä, syvyyden ollessa enimmillään lähes kaksi kilometriä, tästä kaikesta näin luonnollisestikin vain murto-osan. Kanjonia lähestyttäessä tasainen maisema muistuttaa suomalaista kuivaa kangasmetsää, kun yhtäkkiä silmien eteen aukeaa huimaavan jyrkkä ja ammottava kanjoni, jota on vaikea sanoin kuvailla, tai edes kameralla uskottavasti kuvata. Ehkä se on vain nähtävä? Ja omalta osaltani olen iloinen, että sen tulin nähneeksi, kaikessa kauneudessaan.

Kanjonin tsekattuani palasin Williamsiin, syödäkseni lounasta ennen matkani jatkumista. Viereiseen pöytään osui kalifornialainen, vanhempi pariskunta, jotka myös olivat moottoripyörällä liikenteessä, mistä saatiinkin yhteinen, mukava puheenaihe. Pariskunta oli löytänyt toisensa uudelleen seitsemän vuotta sitten, oltuaan aikanaan ”highschool sweethearts”, voiko amerikkalaisempaa ollakaan? Herttainen pariskunta joka tapauksessa, ja rouva, joka vuosikausia omasta pyörästä haaveiltuaan kertoi saavansa minusta inspiraation – jos minä, ”such a brave young lady” (nuori, minäkö?) kerran uskallan ajaa yksin Route 66:n, niin kyllä hänenkin pitää oma pyörä rohkaistua hankkimaan! No, mielellänihän minä moisessa hankkeessa toimin inspiraation lähteenä, jos kaikki ystäväni inspiroituisivat vastaavalla tavalla, ei olisi ainakaan ajokavereista pulaa! Amerikkalaiset ovat kuitenkin mukavalla tavalla avoimia, joten juttukavereista ei näillä kulmilla heti tulee pulaa.

Flagstaff (AZ) – Gallup (NM), 330 km

Viides ajopäivä muodostui ehkä reitin tylsimmäksi, sillä uusi highway oli rakennettu vanhan reitin päälle, ja päivä meni lähinnä moottoritietä ajaessa. Ja kun moottoritie vielä halkoi puutonta ja tappavan tasaista aromaisemaa, oli ajaminen aavistuksen puuduttavaa. Ja kun navigaattorikin kertoi seuraavan käännöksen tulevan 240 kilometrin päästä – how boring is that? Joskin…toisaalta on aika vinha tunne kun edessä näkyy suoraa tietä kilometritolkulla, aika kivaltahan se tuntuu kääntää kahvasta ja antaa palaa… Hurjalta vain tuntuu paikallinen tapa ajaa ilman kypärää tai muitakaan suojavarusteita! Matkalla tsekkasin Two Guns – nimisen kyläpahasen rauniot, sekä Eaglesin Take it easy – biisistä tutun Winslow´n, mutta muuten ei tainnut matkalle osua mitään mainittavampaa. Tai no mainittakoon, Two Guns´ssa tapasin hauskan hieman vanhemman kanadalaisen pariskunnan, jotka taittoivat reittiä punaisella Corvette´lla, varmaan ihan mukava tapa sekin! Hetken juttelimme mukavia, ja jatkoimme omille teillemme, törmäten uudelleen muutaman päivän kuluttua satojen mailien päässä, ja vielä kolmannen kerran jokusen päivän päästä, hauskoja kohtaamisia kaikki tyynni!

Gallupia lähestyttäessäni vaihdoin jälleen osavaltiota Arizonasta New Mexicoon. Intiaanikulttuuri on täällä vahvasti esillä, ja Gallup onkin tunnettu lukuisista korukaupoistaan. Intiaanikäsityötä ja turkoosikivin koristeltuja koruja on valtavat valikoimat, joskaan ihan halpaa ei käsityö näillä leveyksillä ole. Eikä tarvitse toki ollakaan, mutta etenkin Bolivian ja Perun jälkeen hinnat huimaavat päätä. Illallisella tai aamiaisella ravintelissa istuessa korukauppiaita lappaa pöydässä ihan Aasian malliin, mikä osaa olla hieman ärsyttävääkin. Tässä vaiheessa pysyin vielä tiukkana, ja kieltäydyin kaikesta. toisin kuin sitten hieman myöhemmin…  Mutta siitä lisää tuonnempana.

Iltaisin, ajopäivän päätteeksi kylmä olut maistuu erinomaisen hyvälle, niin kuin tietysti monessa muussakin tilanteessa. Gallupissa poikkesin iltasella läheiseen meksikolaisravintolaan, joita täällä luonnollisestikin riittää, ehkä jopa enemmän kuin Meksikossa! Pari pientä olutta ajopäivän aiheuttamaan janoon hörpättyäni tilasin pienen karahvin viiniä, nauttiakseni siitä mukanani olevan kirjan parissa. Tarjoilija näytti hieman hankalalta, ja hetken kuluttua pöytääni saapuikin ravintolan johtaja, joka kovasti pahoitellen kertoi että ravintolan ”politiikan” mukaisesti yhden tunnin aikana kukin asiakas saa tilata korkeintaan kolme annosta alkoholia, ja tilaamani viinikarahvi ylitti jo rajan. Voisin kyllä saada lasillisen viiniä, mutta ei sen enempää. No, lasillinen sitten, mutta minä, joka olen viimeksi ollut humalassa marraskuussa, tunsin itseni vähintäänkin rikolliseksi tässä tilanteessa. Joten ei muuta kuin viini naamariin ja nurkkaan häpeämään.

Gallup (NM) – Santa Fe (NM), 395 km

Kuudentena ajopäivänä aloin lähestyä road trippini puoltaväliä, ja välipäivää. Alun perin olin suunnitellut pitäväni välipäivän ystäväni Katjanan luona Dallassissa, mutta Katjanan Etelä-Amerikan reissun hieman venähtäessä päätin jättää Dallasin väliin, ja sen sijaan suunnata lepäilemään New Mexicon osavaltion pääkaupunkiin Santa Fe´hen.  Kuudes ajopäivä oli reittini siihen asti kuumin ja aurinkoisin, minkä seurauksen minulla oli illalla puolikuun muotoiset, auringon kärventämät läntit kämmenselissäni, kesämallin ajohanskojen ollessa siitä kohtaa auki. Jälleen astetta erikoisemmat rusketusrajat siis.  Matkan varrella en edes poikennut katsomassa Albuquerque-nimisen kaupungin vanhaa kaupunkia kummempaa nähtävyyttä, mikä sekään ei eurooppalaisen silmin niin kovin vanhalta näyttänyt…  Reitin varrella oli kuitenkin toinen toistaan kauniimpia punakivikallioita, joten mukava päivä kaiken kaikkiaan!

Santa Fe

Välipäiväni Santa Fe´ssä sujui leppoisan mukavasti, ilman että edes vilkaisin pyörään päin. Otin bussin kaupungin keskustaan, ja ihmettelin siellä koko kaupungin elämän pysäyttäneitä Odd Thomas – elokuvan kuvauksia, sekä jälleen toinen toistaan kauniimpia turkoosikivikoruja. Ja huonostihan siinä kävi, sillä osuttuani vintage-koruja myyvään liikkeeseen iskin silmäni huikean kauniiseen hopeiseen, turkoosikivin koristeltuun 1960-luvun rannekoruun. Ja kun johonkin silmäni isken, niin se on menoa, etenkin saatuani asiaan hieman sponsoriapua ikään kuin förskottina heinäkuussa koittavasta syntymäpäivästäni... En edes kehtaa kertoa kuinka paljon korusta maksoin, mutta eipähän tule toista samanlaista vastaan, se on ihan varma. Olkoon koru sitten vaikka perintökalleus tuleville sukupolville, mutta kovasti kaunis se on.

Kuten olen jo moneen kertaan todennut, reissatessa tapaa erikoisia ihmisiä, ja näin jälleen kerran. Päiväsiestaa puistossa viettäessäni viereeni istahti musta nuorimies, joka halusi vain hetken istua vieressäni, koska olin hänen mielestään kovasti sievä…  No, jos pojan päivä siitä paranee, niin mikä ettei, etenkin kun hän lupasi olla minua sen enempää häiritsemättä. Puolisen tuntia siinä hiljaisuudessa istuttuamme, minun kirjaa lukiessani, hän kuitenkin totesi varvastossuista pilkistävien varpaideni olevan raspauksen tarpeessa. Ja totta kyllä, sitä ne kaipaisivatkin. Seuraavaksi hän kertoi mielellään hoitavansa asian, ja kuin sivulauseessa olevansa jalkafetissi, ja valkoisen naisen varpaiden olevan kauneinta mitä hän tietää. Jahah, vai niin. Ystävällisesti hymyillen kerroin kuitenkin etten itse oikein lämpene sellaisille jutuille, minkä jälkeen toivottelimme kohteliaasti mukavat päivänjatkot puolin ja toisin. Ainahan se kannattaa kuitenkin kysyä, eikö?

Santa Fe (NM) – Amarillo (TX) 500 km

Lepopäivän jälkeisestä ajopäivästä muodostui yksi road trippini pisimmistä, mutta levänneenä taas jaksaa. Aamu valkeni kovin harmaana ja tuulisena, ja olinkin varma siitä että saisin reissun ensimmäisen sateen niskaani hetkenä minä hyvänsä. Mutta mitä vielä, ehkä kymmenen mailia Santa Fe:stä taivas aukeni, pilvet väistyivät, ja matka jatkui pilvettömän taivaan alla. Tuuli tosin jatkui koko päivän, ja sellaisella voimakkuudella ettei Suomessa ikinä, joten niskat olivat päivän päätteeksi kovilla.

Aamupäivän kohteena oli Route 66 automuseo Santa Rosassa, mistä sainkin sitten vaihteeksi matkaseuraa. Museoon osui samaan aikaan River-niminen sälli, joka oli myös matkalla moottoripyörällä. Hän oli vuosia työskennellyt Route 66-oppaana firmalle, josta oman pyöräni olin vuokrannut, ja nyt hän oman firmansa lukuun laati reitistä navigaattoriohjelmaa, kuvineen kaikkineen. River oli matkalla samaan suuntaan kanssani, joten hän lupasi esitellä minulle reittiä ja näyttää paikkoja, ja mikäs siinä! Ajoimmekin loppupäivän yhdessä, noin 350 km, katsastaen kaikenlaisia kahviloita, motelleja ja muista ”muinaismuistoja”, Riverin kertoessa paikkojen historiaa ja kerätessä kuvamateriaalia ohjelmaansa. Amarilloon päätyessämme tiemme erosivat, mutta olipa mukavaa vaihtelua yksin ajamiseen! Kaverilla oli muuten reisikotelossa pistooli, enkä missään vaiheessa tohtinut kysyä miksi ihmeessä. Ehkä kyseessä oli vain amerikkalainen tapa, eikä mitään sen enempää? Ei sillä että tuntisin nytkään oloani turvattomaksi, mutta mahtaisinko minäkin tuntea oloni turvallisemmaksi jos reidelläni lepäisi tarpeeksi suuri kaliiperilukema rautaa, kuka tietää?

Amarillo (TX) – Oklahoma City (OH), 450 km

Amarillosta eteenpäin jouduin hetken aikaa miettimään matkasuunnitelmaani lähimaastossa riehuvien tornadojen vuoksi. Yksi matkasuunnitelmani yöpaikoista, Joplin, oli muutamaa päivää aikaisemmin osin pyyhkiytynyt kartalta, minkä lisäksi niin Oklahomaan kuin Jopliniinkin oli ennustettu jälleen tornadoja. Lähteäkö niiden suuntaan vai miettiäkö suunnitelma B:tä? Aihetta uutisista aikani seurattuani, päätin kuitenkin pysytellä alkuperäisessä suunnitelmassa, sillä myrskyrintama näytti jatkavan toiseen suuntaan, ja maalaisjärjelläni ajattelin saman suunnan olevan turvallisin suunta itsellenikin. Myrskyjen kiertäminen kun olisi tiennyt satojen kilometrien lisälenkkiä, missä ajassa ehtisi taas syntyä vaikka millaisia myrskyrintamia, tornadoaikaa ja poikkeuksellisen rajua tornadovuotta kun eletään. Tuuli oli jälleen koko päivän käsittämättömän voimakas, joten ajamisen kanssa piti olla tarkkana. Oklahomaa lähestyessäni ylitin myös tornadon edellisenä yönä jyräämän kaistaleen, ja aika hurjalta se näytti. Aika onnekas täytyy olla jos tornadon alta hengissä selviää, enpä haluaisi olla kokeilemassa.

Oklahoma City (OH) – Tulsa (OH), 205 km

Kahden suhteellisen pitkän ajopäivän jälkeen vuorossa oli aavistuksen lyhyempi päivä, ja jälleen kauniin aurinkoisissa merkeissä. Matkalla ihmettelin maailman suurinta soodapulloa, pyöreätä latoa ja vaihteeksi muutamaa muinaista motellia, sekä tietysti nautiskelin ajamisesta! Kanadalaiset ystäväni Corvettella osuivat jälleen kanssani kohdakkain, ja tällä kertaa jo vaihdettiin yhteystietojakin, sekä lausuttiin sydämelliset tervetulotoivotukset molemmin puolin niin Kanadaan kuin Suomeenkin. Eihän sitä koskaan tiedä! Muuten matkalla Tulsaan, tai Tulsassa itsessään, ei tapahtunut mitään elämää suurempaa, joten se siitä. Tülsää.

Tulsa (OH) – Springfield (MO), 360 km

Tulsasta lähdin jälleen matkaan harmaiden pilvien alla, ja matkan edetessä pilvet vain synkkenivät, ja salamia risteili taivaalla ihan kiitettävään tahtiin. Puolen matkan vaiheilla sainkin reissun ensimmäisen sateen niskaani, joten oli syytä ottaa aikalisä ja lounastauko, jonka aikana sade jatkoi matkaansa, ja minä pääsin ajamaan sen jäljissä, itse kuivana kuitenkin. Välillä oli kuitenkin pakko pysähtyä tarkistamaan takanakin kunto, kun tuntui että sateesta liukkaalla tiellä pyörän takapää meinaa väkisinkin lähteä liitämään. Rengas näytti olevan ok, mutta epävarma tunne ei hellittänyt, lieko paikallinen päällyste paikoitellen liukasta? No todellakin, mutta siitäkin lisää hieman myöhemmin.

Tänään matkalleni osui myös tornadon jyräämä Joplin, jossa itse kaupunkia pohjoispuolelta kiertäessäni en myrskyn jättämille jäljille kuitenkaan osunut. Hetken harkitsin kaupungin halki ajamista, jäljet nähdäkseni, mutta sitten ajattelin sen olevan puhdasta uteliaisuutta, ja toisten kurjuudella mässäilyä, joten päätinpä olla ylevä ja jättää välistä. Päivän lopullista kohdettani, Springfieldiä lähestyessäni sää jälleen kirkastui, ja saavuin perille kauniissa auringonpaisteessa.

Motellikseni valikoitui tällä kertaa varsinainen mörskä, jossa kuitenkin oli jotain hyvin herttaista. Tai ei siinä motellissa ehkä, mutta sen omistajassa, 61-vuotiaassa Stan´ssa, sillä heti taloksi asetuttuani hän halusi viedä minut kirjastoon kopioimaan parempia karttoja seuraavan päivän reitistäni. Ja vaikka en karttoja varsinaisesti olisi tarvinnutkaan, niin en raaskinut kieltäytyäkään. Ja kun kirjastossa mainitsin olevani janoinen, vei hän minut seuraavaksi oluelle yhteen kaupungin vanhimmista kuppiloista. Ja kun siellä mainitsin yrittäneeni turhaan etsiä edellisestä yöpymispaikastani Tulsasta rivitanssiklubia, oli selvää että oluen jälkeen mentäisiin kotoa hakemaan bootsit, stetson ja ruutupaita, ja lähdettäisiin tansseihin. Ja näin myös tapahtui, ja kun paikan päällä vielä kävi ilmi, että Stan oli country-tyylin paritanssikilpailuissakin kisannut, tulin siinä sitten itsekin kokeilleeksi Double Steppiä ja Southern style swingiä, ja vaikka mitä vielä. Ja luonnollisestikin, illan päätteeksi aamiaispaikkoja kysyttyäni, heräsin aamulla Stanin kolkuttaessa ovelleni, kysyen olenko valmis lähtemään aamiaiselle. Ja aamiaisen aikaan mainittuani pyöräni kaipaavan pesua, mentiin aamiaisen jälkeen yhdessä pesemään pyörääni. Ja tämän kaiken ohessa ehdittiin katsoa kaupungista kaikki näkemisen arvoinen, sekä opettaa minulle laaja oppimäärä kaupungin historiaa. Vieraanvaraista, etten sanoisi! Mutta olipa hauska kohtaaminen, kerta kaikkiaan!

Springfield (MO) – St.Louis (IL), 450 km

Springfieldistä oli hyvä jatkaa matkaa täydellä vatsalla ja puhtaalla pyörällä. Tälle päivää osuivat matkani ehkä nautinnollisimmat mutkatiet ja kauniin vihreät maalaismaisemat. Ja kun ilmakin oli lempeä kuin linnun maito, olin aivan fiiliksissä koko ajopäivän. Kunnes sitten…

…alkuillasta alkoi sataa pientä tihkua, joka myöhemmin yltyi ihan kunnon sateeksi. Olin ehkä pitkästä ajosta jo hieman väsynytkin, ja juuri hotellille pääsemässä, kun navigaattori ohjasi minut keskellä taajama-aluetta pienenpienelle tienpätkälle, mutkaiselle ja jyrkän mäkiselle. En päässyt tiellä kunnolla edes alkuun, kun totesin etten sen pidemmälle tulisi pääsemäänkään, siihen malliin lähti takapyörä vispaamaan, vaikken mitään tiukkaa ohjausliikettä tai jarrutustakaan ollut tehnyt. Vauhtia ei ollut kuin ehkä 30 km /h, mutta kun painavan pyörän takapää lähtee lentoon, ei siinä paljon mahda, vaan nurin mentiin ja komeasti. Onnekseni pyörässä oli kaatumaraudat, joten pääsin pyörän alta omin avuin pois, muuten en 350 kiloista pyörää ihan äkkiä olisi nostanutkaan. Omat vaurioni totesin nopeasti varsin vähäisiksi, vasen olkapää tuntui saaneen kolauksen asvalttiin törmätessään, samoin toisessa nilkassa tuntui vähän, mutta melko pientä siis. Selvää oli kuitenkin jo tässä vaiheessa, että road trippini päättyisi tähän, yhtä ajopäivää vaille valmiiksi. Ensimmäinen ohiajava auto jatkoi tyynesti matkaansa, mutta kaksi seuraavaa sentään pysähtyivät auttamaan. Pyörä saatiin pystyyn, ja 911:stä tilattiin niin poliisit, palokunta kuin ambulanssikin, joten kohta valoa oli kuin pienessä kylässä. Poliisit ryhtyivät hoitamaan pyörän hinausta ja soittamaan vuokrafirmalle, luvaten tulla minulle ensiapuasemalle kertomaan minne pyörä päätyisi, ja mistä näin ollen voisin loput tavarani käydä myöhemmin hakemassa. Ensiapuasemalle mukaan nappasin vain selkäreppuni, jossa olivat niin passini kuin tietokoneenikin, muuta arvokasta ei matkassani oikeastaan ollutkaan. Ensiapuasemalla olkapääni kuvattiin, ja kun todettiin, ettei murtumaa tai muutakaan huolestuttavaa ollut, sain olkapään kantositeeseen ja kotiutuslapun kouraan.

Seuraavana päivänä soittaessani hinausfirmaan sainkin sitten kuulla autovarikon olevan kiinni kaksi päivää, elettiinhän nyt sunnuntaita, minkä päälle seuraavana päivänä olisi myös pyhäpäivä, memorial day. Muistelemispäivänä itse lähinnä muistelin satulalaukuissani olevia puhtaita vaatteita, sillä kolmatta päivää samoissa vaatteissa vietettyäni alkoi oloni olla jo aika raikas! Matkalla Chicagoon kävin nappaamassa tavarat satulalaukuista, ja voitte arvata että virsutti istua JUNASSA matkalla Chicagoon, kun sen matkan olisi pyörälläkin voinut tehdä! No mutta, moottoripyöräillessä on aina syytä olla iloinen siitä, ettei käynyt pahemmin, sekin riski kun on aina olemassa. Ja ehdin kuitenkin ajaa lähes 4 000 km, missata vain yhden ajopäivän, ja nauttia joka hetkestä pyörän päällä, joten oikeasti ei ole syytä valittaa. Jokaisen motoristin kohdalle kaatuminen jossain vaiheessa osuu, ja kivempihan se on aina jonkun muun pyörä kaataa, eikö? Ja viimeistään harmitus haihtui, kun jälleen Chicagossa pyöräliikkeessä sain erinomaisen sympaattista palvelua, vaikka hienon pyörän sijasta minulla olikin palauttaa vain kolhuinen navigaattori… Ja kun sain vielä t-paidankin lohdutukseksi (varmaan säälistä) ja kyydin metroasemalle, jäi koko reissusta hyvä maku, kaiken kaikkiaan aivan mahtavaa!!!

Tätä kirjoitan siis Chicagossa, jossa vietän muutaman lepopäivän, ennen kuin lennän viimeiselle etapilleni, New Yorkiin, jossa tapaan kuin palkinnoksi hienosti sujuneesta maailmanmatkastani ystäväni Johannan!!! Johannan kanssa juhlistetaan jälleennäkemistä, juodaan samppanjaa ja laitetaan loput matkakassasta sileäksi, ennen kuin on aika lentää KOTIIN! Jäljellä on siis enää rippeet niin matkasta kuin blogistakin, mutta eipä nielaista ennen kuin tipahtaa, vielähän tässä ehtii tapahtua vaikka mitä…!

Pikavisiitti Peruun

Bolivian viidakosta palattuani vietin muutaman laiskan päivän La Paz´ssa, hoitaakseni ”toimistoasioita”, sekä pestäkseni pyykkiä, mikä on yksi harvoja normiarkeen liittyviä asioita reissun päällä. Kuinka ollakaan, pyykit myöhästyivät pesulan kuivauskoneen hajottua, minkä jälkeen vielä sain jonkun toisen pyykit, ilman että kukaan tiesi missä minun pyykkini sitten loppujen lopuksi olisivat. Noin puoli tuntia ennen kuin minun oli määrä lähteä bussiasemalle ja seuraavaan kohteeseen, sain pesulasta viisi kassillista pyykkiä, joista voisin sitten valita omani. Ja onnekseni tästä läjästä myös omat pyykkini löytyivät, joten olin valmis jatkamaan matkaa Titicaca-järven Bolivian puoleiseen päähän, Copacabana-nimiseen kyläseen. Titicaca on Etelä-Amerikan suurin järvi, ja se sijaitsee lähes 4 000 metrin korkeudessa, ollen näin maailman korkeimmalla sijaitseva kaupallisesti liikennöity järvi, tai maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi, tai miten kukin asian sitten haluaakaan määritellä, mutta korkealla siis kuitenkin. Copacabanasta tein retken Aurinkosaarelle, Isla del Sol, joka tarjoaa nähtäväksi inkaraunioita, perinteistä bolivialaista elämää sekä huikean kauniita maisemia saaren päästä päähän yltävällä kolmen tunnin vaelluspolulla. Kävelyseurakseni sain samaan rantakahvilaan samaan aikaan aamiaiselle osuneen itävaltalaisen Anna-Katharinan, jonka kanssa vietimmekin oikein mukavan päivän. Aurinkosaarelta tuliaisiksi sain kuitenkin kevyesti kärähtäneet pohkeet, kun koko kolmetuntisen kävelyn aurinko paistoi takaapäin, jalkojen etupuolella taas ei minkäänlaista merkkiä auringosta. Rusketusrajat ovat siis vähintäänkin erikoiset!

Saarireissun jälkeen hyppäsin jälleen yöbussiin, ja ylitin rajan Peruun, tavoitteena matkustaa ensin Cuscoon, ja sieltä maan ja ehkä koko maanosankin tunnetuimmalle matkailunähtävyydelle, inkaraunioiden Machu Picchulle. Bussini saapui Cuscoon aamuviideltä, mikä on aina yhtä ihana aika saapua uuteen kaupunkiin ja uuteen maahan, etenkin kun huolettomana matkaajana en ollut tehnyt sen tarkempia suunnitelmia matkan jatkumiselle, enkä oikeastaan edes ottanut selvää miten sinne Machu Picchulle oikein pääsee. Kuulemma kalliimmin junalla tai halvemmin bussilla, ja koska halpa on aina hyvä, otin suunnan toiseen bussiterminaaliin kolmen saksalaisen kanssamatkaajan mukana. Rinkat jätimme bussifirman tiloihin säilöön, ja jatkoimme matkaa päiväreppujen kanssa, yhden yön kun pärjää aina vähemmälläkin. Mutta jos halpa onkin hyvä, niin helppo se ei ole, eli matkaa tehtiin taas kuin Iisakin kirkkoa, ensin 5 h normibussilla, sen jälkeen 1,5 h microlla eli bussin virkaa toimittavalla pakettiautolla, sen jälkeen 0,5 h toisella microlla, ja lopuksi 20 km junaradan vartta kävellen. Eli koko päivähän siihen meni, mutta mikäs siinä, maisemat olivat koko matkan ajan hienot, ja sääkin kaunis kuin morsian.

Yöksi ennätimme Aguas Calientas´iin, joka on varsin turistinen pikkukylä Machu Picchun juurella. Tavoitteenamme oli kiivetä Machu Picchulle ennen auringonnousua ja suuria turistilaumoja, ja näin myös tehtiin, eli matkaan lähdettiin reippaasti aamuneljältä. Vuorelle kiipeäminen on lyhyehkö mutta kohtalaisen tiukka setti, noin tunnin verran jyrkkiä ja korkea-askelmaisia luonnonkiviportaita ylös. En ole koskaan ollut mikään aamu-urheilija, minkä lisäksi vatsani sattui olemaan juuri tänä aamuna hieman poissa normaalista päiväjärjestyksestä, joten kiipeämiskokemus ei tällä kertaa ollut mitenkään erityisen antoisa. Matkalla vähän väliä puskan puolella hypätessäni hukkasin myös matkakaverini, mikä sinällään ei ollut erityisen dramaattista, paitsi että yhteinen vesipullomme oli heidän repussaan, joten täytyy sanoa että suuta hieman kuivasi kiipeämisurakan päätteeksi. Kiipeämisen tuska kuitenkin unohtui huipulla, niin huimat olivat maisemat, ja rauniot kiehtovat. Machu Picchun löytymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta, ja edelleen tämän ”kadotetun” inkakaupungin historia on hämärän peitossa, arkkitehtuurinsa ja laadukkaan rakennustyönsä puolesta paikalla arvellaan kuitenkin olleen suurikin merkitys inkakulttuurissa. Ja hämmästyttävän hyvin paikka myös on kestänyt turistien virran, huippusesonkina kesä-syyskuun aikana kun turistia pukkaa sisään 1 000 ihmisen päivävauhtia.

Machu Picchulta alas kömmittyäni päätin jatkaa iltapäiväjunalla matkaa kohti Ollantaytamboa ja inkojen pyhää laaksoa, ja ehkä viettää siellä vielä yksi yö ennen Cuscoon palaamista. Junamatkan oli tarkoitus kestää 1,5 tuntia, mutta kuinka ollakaan – juna hajosi kesken matkan. Tässä kohtaa reissuani en enää jaksanut suuremmin asiasta edes yllättyä, mutta sen verran kuitenkin sisuuntua, että päätin jättää inkalaakson väliin ja jatkaa matkaa suoraan Cuscoon, kunhan meidät ensin toisen junan työntämänä ja sitten microlla kuljetettuna saatiin alkuperäiseen määränpäähän, aikaa tässä vaiheessa oli taas hurahtanut useampi tunti. Cuscoon päästyäni kohtasin kuitenkin seuraavan ongelman – en oikeastaan tiennyt missä rinkkani oli, tiesin sen vain olevan jossain kaupungin useammasta bussiterminaalista, minkä lisäksi opaskirjani ja sitä myöten kaupungin karttani olivat - missäs muualla kuin rinkassani. Aikani taksikuskin kanssa edelleen surkeaa espanjaa sönkötettyäni, ja pari ”väärää” bussiterminaalia katsastettuani löysin kuitenkin oikeankin terminaalin, vain huomatakseni bussifirman lippuluukun olevan suljettu, ja rinkkani lukkojen takana. Täytyy myöntää että tässä kohtaa alkoi ohimoissa hieman kiristää, ja ehkä hieman jopa v-tuttaa, mitä ei tällä reissulla vielä montaa kertaa ole tapahtunut. Ja koska kellokin alkoi olla jo paljon, otin taksin takaisin keskustaan ja ensimmäiseen asiallisen näköiseen hostelliin. Ennen sitä olin kuitenkin kaukaa viisas, ja löytääkseni rinkkani seuraavana päivänä, kirjoitin ylös kyseisen bussiterminaalin nimen, joka oli isolla maalattuna terminaalin ulkoseinään. Taas kunnes sain aamulla todeta, että antamallani terminaalin nimellä jouduin jälleen väärään paikkaan, eikä taaskaan kukaan tuntunut ymmärtävän minne haluan mennä ja mikä sen oikean terminaalin nimi ja sijainti voisi olla. Jossain vaiheessa alkoi hermo olla jo oikeasti kireällä, ja reissunaisella äitiä ikävä, kunnes vihdoin löysin taksikuskin joka ymmärsi minne olen menossa, ja niin sain takaisin rinkkani ja mielenrauhani. Niin, ja se terminaali on aikaisemmin ollut nimeltään se mitä seinässä lukikin, mutta nykyään uudempi ja isompi terminaali on sen niminen, ja vanhaa terminaalia kutsutaan vain pieneksi terminaaliksi. Vai niin.

Cuscon jälkeen alkuperäinen tarkoitukseni oli suunnata Limaan odottamaan lentoa Los Angelesiin ja lepäämään hieman, mutta en sitten kuitenkaan malttanut olla poikkeamatta vielä katsomaan maailman syvintä kanjonia, Colca kanjonia. Sinne päästäkseni minun oli otettava bussi Arequipaan, ja bongattava sieltä itselleni sopiva kanjoniretki. Vielä tässäkin vaiheessa tarkoitukseni oli ottaa kohteeseen mukava ja rento päiväretki bussilla, mutta matkatoimistosta ulos kävellessäni huomasinkin varanneeni kolmen päivän ja kahden yön vaellusretken, eli se siitä levosta ja rauhasta. Kanjoniretkelle lähtö oli aamukolmelta, koska matkaa kohteeseen oli kolmisen tuntia, minkä lisäksi ennen varsinaisen vaelluksen aloittamista olisi tarkoitus vilkaista muutama muu nähtävyys. Mutta kuten olemme jo huomanneet, voi matkanteko täällä olla yllättävänkin haastavaa…  Eli tällä kertaa matkan varrella, 4 000 metrin korkeudessa, oli poikkeuksellisesti edellisenä yönä satanut 10 cm lunta, ja pakkastakin saatu 10 astetta, mikä teki tien jäisen liukkaaksi ja sekoitti näin liikenteen totaalisesti. Kolme tuntia seisoimme paikallamme, ja seuraavan tunnin aikana etenimme ehkä noin 2 km, minkä jälkeen olimme aikataulusta noin neljä tuntia jäljessä. Itse kanjonivaellus meni kuitenkin suunnitelmien mukaan, maisemat olivat kohdallaan, ja matkalla näkemämme vuoristokylät aika tavalla koskettavia. Lisääntyneen turismin myötä kyliin oli muutama vuosi sitten saatu sähköt, mutta kulku kyliin ja lähimpiin kauppoihin tarkoitti edelleen tuntikausien kävelyä jyrkillä ja kivikkoisilla poluilla. Tavarat kyliin kuljetettiin muulien ja aasien selässä, ja niitä saikin vaelluspoluilla väistellä useampaan otteeseen. Ensimmäisen yön vietimme seitsemän perheen asuttamassa kylässä, jonka koulussa on tällä hetkellä neljä eri-ikäistä oppilasta. Sairastapauksen sattuessa kylään voidaan soittaa lääkäri, joka sitten hevosella tai muulilla ratsastaen saapuu  - sitten kun saapuu. Ennakointi lienee siis paikallaan? Jälleen kerran tulin kuitenkin miettineeksi, miten erilaista elämä olisi ja miten erilaisia olisivat arkielämän murheet, jos olisin tänne sattunut syntymään.

Kanjonivaelluksen jälkeen hyppäsin jälleen bussiin, ja suuntasin yhdeksi yöksi Limaan. Kaupunkia itsessään en ennättänyt katsoa lainkaan, päiväni kului asioita hoitaessa, ja mm. ylimääräisiä tavaroita Suomeen postittaessa. Perussa viettämäni aika jäi kokonaisuudessaan melko lyhyeksi, mutta Etelä-Amerikassa vietetyn kolmen kuukauden jälkeen olin kuitenkin jo valmis vaihtamaan manteretta, ja palaamaan länsimaisempiin maisemiin. Tätä kirjoitusta kirjoitankin USA:ssa, Los Angelesissa, jossa parhaillaan valmistaudun huomenna alkavaan matkani loppuhuipennukseen, kahden viikon road trippiin pitkin historiallista Route 66:iä. Olen käynyt katsomassa pyörän ja varusteet kuntoon, ostanut kartan ja ladannut iPodin täyteen countrymusiikkia, joten ei kai tässä muuta kuin päätä tyynyyn ja unta palloon. Hei vaan ja huomiseen!

Savanni nukahtaa

Potosin kaivoskaupungin jälkeen Bolivian valloitukseni suuntautui maan viralliseen pääkaupunkiin, Sucreen, joka on varsin viehättävä, siirtomaatyylinen 215 000 asukkaan kaupunki. Noin 200 kilometrin matka Potosista Sucreen taittui miellyttävän mukavasti taksin kyydissä reissukavereideni Paulan ja Chrisin kanssa, hintaa kolmen tunnin ajelulle tuli sellaiset viisi euroa per matkalainen, joten ei voi valittaa. Sucressa ollessani en tehnyt mitään mainitsemisen arvoista, kunhan ihmettelin kaupunkia, ennen kuin jatkoin matkaa kohden Amazonasin viidakkoalueita, jotka peittävät yli puolet Bolivian koko maapinta-alasta. Omaksi kohteekseni alueella valikoitui 15 000 asukkaan kylä Rurrenabaque, tai tuttavallisemmin Rurre, josta olisi hyvät mahdollisuudet tehdä retkiä niin viidakkoon kuin veden peittämälle savannialueelle, pampalle. Rurreen päästäkseni minun oli ensin matkattava 12 tuntia La Paziin, ja sieltä 18-24 tuntia Rurreen. Rurreen vievät tiet eivät ole sadekaudella käytössä lainkaan, minkä lisäksi reitti on varsin haastava myös muilta olosuhteiltaan, minkä kertoo matka-aikakin, kun matkaa ei kuitenkaan ole kuin 410 kilometriä. Suurin osa reittiä ajavista busseista onkin tavallista korkeampilattiaisia, ja isommilla renkailla varustettuja, minkä huomasimme hyvin pian varsin hyväksi ominaisuudeksi…  Tie kiemurteli vuoriston rinteillä kapeana ja mutkaisena, pientareita ei tien laidassa ollut, eikä luonnollisesti myöskään minkäänlaisia kaiteita. Niin reunaa hipoen rotkojen reunoja mentiin, etenkin kohdattaessa vastaantulevaa liikennettä, joka on pääsääntöisesti pelkkää raskasta liikennettä, että noin sata kertaa olin varma päätymisestämme lähellä leijailevien korppikotkien ruuaksi. Yöllä alkoi lisäksi sataa rajusti, mikä paitsi kasteli tavarat niin sisällä matkustamossa kuin tavaratilassakin, mutta myös muutti aiemmin pölyävän kuivan tien punaiseksi, paksuksi liejuksi. Aamun koittaessa ei ollutkaan ihme että juutuimme mutaan muutamaankin otteeseen, ja bussia jouduttiin kaivamaan mudasta hakuin ja lapioin, sekä miesvoimin työntämään. Ensimmäisellä kerralla hommaan meni 1,5 tuntia, toisella kerralla 45 minuuttia, joten 23 tuntia kestäneen bussimatkan jälkeen, märkien matkatavaroiden kanssa kaatosateen pimentämään Rurreen saapuminen ei tapahtunut mitenkään erityisen juhlavissa tunnelmissa.

Samaan bussiin kanssani olivat osuneet belgialaiset Daphne ja Kristof, sekä skotlantilainen Alan, joiden kanssa päätimme yksissä tuumin lähteä kiertämään kylän matkatoimistoja, ja tinkaamaan hyvän hintaista yhdistelmäpakettia viidakko- ja pamparetkille. Ja sellainen saatiinkin, kolme päivää ja kaksi yötä viidakossa, ja sama setti pampalla, hinta yhteensä 150 euroa, sisältäen kuljetukset, yöpymiset, matkaoppaan ja kokin, edelleenkään ei voi valittaa! Viidakkoon lähdettiinkin heti seuraavana päivänä, matka alkoi muutaman tunnin venematkalla ylös jokea, minkä jälkeen pysähdyttiin lounastauon ajaksi, ennen kuin jatkettiin jalan kohden leiripaikkaa. Ruokatauot eivät olleetkaan mitään ihan pikaisia taukoja, sillä ensin piti viritellä tulet viidakon kosteasta puuaineksesta, ja ennen kuin vedet oli saatu kiehumaan, ja täällä joka ateriaan kuuluvat riisit keitettyä, olikin jo jokunen tovi vierähtänyt. Mutta ruuan valmistumista odotellessa oli kiva seurailla elämää ympärillä, sillä perhosia, heinäsirkkoja, hämähäkkejä ja muita hyönteisiä oli kyllä joka värissä ja koossa! Lounastauon jälkeen oli aika ottaa pikamarssi kohti leiripaikkaa, joskaan meille maat ja kuut luvannut matkatoimiston myyntitykki ´Johnny Five´ ei vain ollut muistanut kertoa, että kukin saa kannettavakseen kaksi kassillista ruokaa ja juomavettä, joten muovikasseja raahatessaan tunsi olevansa enemmänkin perheenäiti matkalla Prismasta kotiin, kuin vakavasti otettava viidakkoseikkailija Bolivian perämetsissä.

Matkalla leiripaikalle meille selvisi myös viidakossa vaeltamisen koko totuus – kuuma ja kostea ilmasto, valtava määrä moskiittoja, naamalle liimautuvat hämähäkinseitit sekä kosteikkojen, ojien ja jokien ylitys, parhaimmillaan polvia myöten vedessä ja mudassa kahlaten. Vaelluskengät olivatkin aikamoinen näky tämän reissun päätteeksi! Leiripaikalla meitä odotti puunrungoista kyhätty kehikko, jonka varaan katoksi ja lattiaksi viriteltiin pressut, ja tukipuihin jokaiselle moskiittoverkosta oma ”pesä”, ja siinä se sitten olikin. Ruuanvalmistus hoitui nuotiolla, ja täytyy sanoa että vatsan puolesta hieman joutui jännittämään, kun tarjolle laitettiin parin päivän jälkeen viidakko-olosuhteissa säilytettyä jauhelihaa ja kanaa. Mutta hyvät oli eväät, ja jopa aamiaiseksi munakasta, vaikka itselläni ei kyllä tulisi mieleenkään sulloa rinkkaan aamiaistarpeiksi kananmunia? Toisena päivänä kulutimme aamupäivän leirissä kookospähkinäsormuksia veistäen, ja leikkimielisissä kihlajaisissa puolisokseni valikoitui viidakko-oppaamme Tomba, joka olikin mies minun makuuni – keski-iän ylittänyt, vatsakas, minua päätä verran lyhyempi ja paikalliseen tapaan puoleksi hampaaton. Tomba kuitenkin tykästyi minuun kovasti, minkä myöhemmin illalla tulin varsin selvästi huomaamaan...  Ennen toisen päivän lounasta ehdimme kuitenkin myös villisikajahtiin, mikä oli varsin jännittävä kokemus, sillä viidakossa hiipiessämme ja kosteikoissa kahlatessamme, Tomba valtavan viidakkoveitsen kanssa edellä, villisikojen erottuessa lähinnä tummina hahmoina kasvillisuuden seassa, sikojen pitäessä aavemaista röhinää joka tuntui tulevan kaikkialta ja ei mistään, oli tunnelma kuin mistäkin alien-elokuvasta…  Lounaan jälkeen lähdimme sitten pidemmälle vaellukselle koittamaan onneamme, jospa näkisimme vielä lisää viidakon eläimiä, niiden näkeminen kun on aina enemmän onnesta kiinni, sillä ihmisen on vaikea viidakon tiheässä kasvillisuudessa edetä riittävän hiljaisesti. Meillä oli kuitenkin onnea matkassa, näimme yhden jaguaarin, iguaanin, apinoita, sekä lisää villisikoja. Minun kohdallani matkaan mahtui myös epäonnea, sillä mudassa tarpoessamme liukastuin, ja pystyssä pysyäkseni otin tukea läheisestä puusta, saaden tikun syvälle peukalon kynnen alle sillä tavalla hankalasti, ettei sitä poiskaan saanut otettua, ilman että olisi joutunut irrottamaan puolet kynnestä. Tomba oli halukas sormeni kyllä operoimaan, mutta itse maalaisjärjelläni ajattelin, että haavaa on näissä olosuhteissa ja mukana olevilla välineillä turha lähteä suurentamaan, parempi odottaa sivistykseen pääsyyn saakka. Matka siis jatkui, kunnes tulimme jälleen yhdelle ojalle, joka oli tarkoitus ylittää sammaleista, ojan päälle viritettyä puunrunkoa pitkin. Sitähän sopii aina yrittää, mutta kuinka ollakaan tasapainoni petti, ja hetken aikaa puunrungossa käsin ja jaloin roikuttuani putosin ojaan, kastuen tällä kertaa kaulaani myöten mudansekaiseen veteen. Puunrungosta otetta hakiessani olin myös saanut toisen käden keskisormen kynnen alle ikävällä tavalla puunkaarnaa ja sammalta. Lopputuloksena oli siis läpimärkä reissunainen, vasemmassa peukalossa tikku ja oikean keskisormen kynnenalunen täynnä kaarnaa. Mutta kuten ei ennenkään, ei reissunainen valittanut nytkään, vaan vaellus jatkui suunnitelman mukaan. Ehkä hieman hammasta purren, mutta ei sitä suomalaista sisua turhaan mainosteta, vai mitä!

Mahtavasti sujuneen päivän viimeisteli sitten ystäväni Tomba, joka kihlajaiset ilmeisen vakavasti ottaneena päätti pyrkiä morsiamensa viereen yökylään. Olin mennyt muita aiemmin nukkumaan särkevien sormieni kiusaamana, kun puoliunessa tajusin jonkun roplaavan moskiittoverkkoani. Tomba oli edellisenäkin iltana tarkistanut kaikkien verkot asiallisesti paikoilleen, joten unen rajamailla ajattelin näin olevan asian laidan tälläkin kertaa. Seuraavaksi tajusin kuitenkin että minua työnnetään selästä keskemmälle ”telttaani”, minkä senkin vielä puoliunessa tulkitsin tarkoittavan, että olin nukkunut niin katoksen reunassa, että olin vaarassa kastua jos yöllä sataisi. Seuraavassa hetkessä olin kuitenkin täysin hereillä, kun tajusin jonkun pötkähtäneen viereeni, kietoneen kätensä ympärilleni, ja yrittävän suudella ja silitellä päätäni. Ensimmäisen ”EI”:n jälkeen vierestä kuului Tomban ”rauhoittava” ääni, ”Minä tässä, Tomba” – ihan niin kuin olisin häntä viereeni puolet elämästäni odottanut? Mitä helv….ä? Ystäväni tuntevat minut topakkana toiminnan naisena, eikä tässäkään tilanteessa Tomba ehtinyt kissaa sanoa, kun jo huomasi olevansa ulkona teltastani, vieläpä niin hiljaisesti ettei seinänaapurini Alan asiasta saanut mitään havaintoa, olihan opaskirjoissa varoitettu loukkaamasta näiden tuliluonteisten latinomiesten miehisyyttä...  Tomba häipyi siitä telttaansa, mistä hän sitten taskulampulla valaisi minun telttaani aina kylkeä kääntäessäni, tai muuten jotain ääntä suunnastani kuullessaan. Vessahätäkin minulla oli hirmuinen, mutta enhän voinut teltastani liikahtaakaan Tomban valvoessa puuhiani, ties millaiseksi merkiksi hän olisi tulkinnut minun teltasta poistumiseni. Täytyykin sanoa, että sysipimeässä viidakossa, sormien särkiessä ja taskulampun valon pyyhkiessä telttaani tunsin olevani TODELLA kaukana kotoa. Seuraavana aamuna Tomba oli minua kohtaan kovasti ystävällinen, ja loppujen lopuksikin minulle jäi sellainen tunne, että hän tulkitsi teltasta karkotuksen vain merkiksi ujoudestani ja kainoudestani? Olkoon sitten niin, mutta vaikka koko tilannetta en vakavasti uhkaavaksi kokenutkaan, niin epämiellyttävä ja kiusallinen se joka tapauksessa oli, ja lopulta olin aika helpottunut päästessäni pois viidakosta. Opaskirjani oli toki varoittanut yksin matkustavia naisia lähtemästä kahdenkeskisille retkille paikallisten oppaiden kanssa, minkä varoituksen nyt hyvin ymmärrän. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta tulipa sitten yksi tällainenkin kokemus matkalleni.

Pampalle lähdön hetkellä olin sormeni puolesta hieman huolissani, sillä se oli kovin kivulias, johtuen tosin enemmänkin yrityksestäni kaivaa tikkua kynnen alta kuin mahdollisesta tulehduksesta. Aiemmin kehumani sisu meni kuitenkin kaulaan saatuani pinsetit työnnettyä puolisen senttiä kynnen alle, eikä minussa sitten ollut miestä sen suurempaan operaatioon. Onnekseni matka-apteekkini oli kuitenkin hyvin varustettu, joten etälääkäriäni, sisartani Elinaa sähköpostikuvin ja tekstiviestein konsultoituani aloitin tulehduksen torjumiseksi antibioottikuurin, ja suuntasin uudelle retkelle. Vielä ennen lähtöä tarkistin kuitenkin, että minulla olisi mahdollisuus päästä pampalta ihmisten ilmoille, mikäli sormeni kunto alkaisi viitata verenmyrkytykseen tai muuten oireet pahenisivat. Johnny 5 kuitenkin lohdutti minua kertoen, että pampaoppaamme Cairo etsisi minulle parantavan puunlehden, jolla sormi saataisiin kuntoon. Tai sitten voisin koittaa tikun poistamista paikallisin keinoin, laittamalla kynnen alle korvavaikkua, joka toisi tikun pois kuin itsestään. Sitä vain jäin miettimään, että miten sen korvavaikun saisin sinne kynnen alle? No, kokeilen sitä sitten vaikka ensi kerralla. Daphne myös kertoi käyneensä bolivialaisella lääkärillä astetta hankalampien vuoristotautioireiden vuoksi, ja kiinnittäneensä huomiota kuvaan hoitohuoneen seinällä - kuvassa Jeesus rukoili hoitavien lääkäreiden selän takana suojelusta potilaalle. Kertooko kuva jotain bolivialaisesta sairaanhoidosta, en tiedä, ehkä vain kaikki keinot on joskus otettava käyttöön, mutta toistaiseksi tikku jääköön sormeeni…

Pamparetki sujui suuremmitta vastoinkäymisittä, ja oli jälleen yksi huikean hieno luontokokemus, joskin myös melko ”turistinen”. Matka alkoi kolmen tunnin automatkalla kohti venerantaa, meillä matka tosin jälleen venähti auton moottorin ylikuumennuttua, vara-autoa odotellessa hujahti taas puolisentoista tuntia, mutta mikäs kiire meillä. Paikallinen pampa on siis tulvivaa savannia, jossa matkaa tehdään matalassa uivalla jokiveneellä, majoitukset hoituvat paalujen varaan veden päälle rakennetuissa majoissa, ja aamiaispöydästä voi seurailla apinoiden touhuja ja keittiön alla asuvaa kaimaania. Kosteikkoa riittää tuntikausia joka suuntaan, etenkin näin sadekauden vasta vähän aikaa sitten päätyttyä, ja ihmetellä täytyy oppaan suunnistustaitoa, kun ainoina maamerkkeinä matkan varrella ovat puut ja pensaat. Pampalla pääsimme bongaamaan lukuisia lintulajeja, joiden suomenkielisistä nimistä minulla ei ole hajuakaan, jos sellaisia kaikilla näkemillämme linnuilla onkaan. Lisäksi näimme lukuisan määrän eri lajin apinoita, alligaattorin sukuisia kaimaaneja, kilpikonnia, sekä vaaleanpunaisia jokidelfiinejä, joiden sekaan pääsimme myös uimaan. Kosketusetäisyydelle en itse päässyt, parhaimmillaan noin metrin päähän, mutta hauska kokemus yhtä kaikki. Erikoista oli myös anakondan metsästys kuivemmalla osalla pampaa. Osin olkapäähän ulottuvassa ruovikossa, veden yltäessä juurikin miellyttävästi saappaanvarren yläpuolelle, hajaannuimme yhden hengen ryhmiin anakondaa etsimään. Minua lohdutettiin kertomalla anakondan olevan alueen ainoa vaarallinen käärme, minkä lisäksi tähän aikaan vuodesta voisimme löytää vain vajaamittaisia otuksia täysikasvuisten oleskellessa kuivemmilla alueilla, eli vastaan tulisi vain noin kaksimetrisiä käärmeitä. Lohdutus oli mielestäni aika laiha, miksi ihmeessä samoilen tulvivalla savannilla etsimässä juuri sitä ainoaa vaarallista käärmettä, ja mitä minä sitten teen, kun sellainen oikeasti tulee vastaan? No eipä tullut, joten jäi tällä kertaa anakonda näkemättä, toisaalta harmi, toisaalta ei ollenkaan harmi… Piraijoitakin kävimme kalastamassa, mikä taitaa olla aavistuksen arveluttava laji, mutta täytyy myöntää että illallispöytään päätyneet pari sinttiä maistuivat kyllä hyvältä. Pampalta palatessamme meiltä loppui veneestä bensa, joten osa matkaa meni leppoisasti virran mukana lipuessa, ja muilta veneiltä bensatäydennystä odotellessa, eihän kaikki aina voi nappiin mennäkään. Ai niin, ja matkalla laivarannasta takaisin Rurreen auton etuakseli alkoi pitää omituista ääntä, mutta aikana asiaa ihmeteltyään kuski laittoi tyynesti radion lujemmalle. Ja kas, ääntä ei enää kuulunut, eli vika oli vähän niinkuin korjattu, kuinka kätevää!

Pampalta palattuamme oli aika jälleen ottaa bussin suunta La Paz´iin, joskin muilta matkalaisilta kuulimme tieolosuhteiden olevan kyseenalaiset, meidän retkeillessämme kun oli Rurressa satanut aika tavalla. Paikalliset kuitenkin tuumasivat että hätää ei olisi, joten eikun matkaan. Eikä sinällään mitään hätää ollutkaan, matkanteko vain pysähtyi 7,5 tunniksi yön pimeinä tunteina, keskellä sademetsää, ilman ruokaa ja muita mukavuuksia. Oletimme edellä jonkun olevan juuttuneena mutaan, kunnes aamulla selvisi, että edessäpäin oli kaksi vastakkaisiin suuntiin ajavaa rekkaa kohdakkain, niin lähekkäin että kuskit eivät yön pimeydessä uskaltaneet kapealla tiellä toisiaan ohittaa. Sen sijaan kuskit päättivät ryhtyä unille, ja odottamaan päivän koittoa ja valoisaa aikaa. Varmaan ihan järkevää, mutta siinä sitten odotti aika moni muukin samaa asiaa. Loppujen lopuksi 410 kilometrin matkaan meni aikaa 30 tuntia, joten keskinopeudeksi voi helposti laskea 14 km / h, mikä ei varsinaisesti päätä huimaa. Eli Boliviassa ei siirtymisiään todellakaan kannata liian minuutilleen suunnitella, vaan sillä mennään mitä annetaan, joskus hitaammin ja joskus nopeammin, kaikki aikanaan.

Tätä kirjoittaessani minulla on aikaa Etelä-Amerikassa jäljellä alle kaksi viikkoa, mikä on niin vähän, että jouduin muuttamaan lentoni Los Angelesiin lähteväksi lähempää Limasta alkuperäisen Bogotan sijaan. Aiheesta huolestuneelle kummitädille siis terveiset, ei syytä huoleen, Kolumbia jää tällä kertaa väliin, kaikkea kun ei ennätä. Ennen Limaa olisi tarkoitus katsoa vielä Titicaca – järvi ja Macchu Picchu, mutta siihen se sitten jääkin. Paljon olen kyllä jo nähnyt, ja täytyy myös todeta että ajatukseni alkavat olla jo niin tulevassa road tripissä kuin kotiin paluussakin, joten loppuaikani E-Amerikassa taitaa mennä tähänastista hieman leppoisammin. Taidankin tästä lähteä joutessani iltapäiväoluelle, siispä ensi kertaan!

Boliviasta päivää!

Viimeisimmästä kirjoituksestani ei ole aikaa kuin viikko, mutta tuntuu kuin siitä olisi pieni ikuisuus, niin paljon olen jälleen ehtinyt kokemaan, minkä lisäksi Bolivia on Chilen ja Argentiinan jälkeen kuin toinen maailma. Matkani Chilen San Pedro de Atacamasta Bolivian Uyuniin kesti kolme päivää, mutta olipa melkoinen reissu! Meidät matkalaiset kierrettiin aamulla noutamassa hostelleilta pikkubussilla, joka vei meidät Chilen raja-asemalle leimautumaan ulos Chilestä, ja sen jälkeen Bolivian raja-asemalle kirjautumaan sisään Boliviaan. Maiden välisen eron huomasi jo tässä kohden – Bolivian raja-asema oli pieni, kulahtanut koppero keskellä autiomaata, ja aseman wc-tilatkin olivat autiomaahan hylätyn bussinraadon takana, eli jonkinlaisessa näkösuojassa mutta kirkkaan taivaan alla. Opaskirjani oli toki jo etukäteen varoittanut, että maan mukavuuslaitoksissa asioidessa on hyvä omata hieman huumorintajua, minkä ohella kyvystä hengityksen pidättämiseen on kovasti hyötyä - unohtamatta joka paikkaan mukana kulkevaa omaa wc-paperirullaa, sekä käsidesiä. Näillä eväillä pärjää oikein mukavasti, kunhan ei ota asioita liian vakavasti.

Raja-asemalla meitä oli odottamassa neljä asiallisen näköistä nelivetoautoa, sekä niiden bolivialaiset (=englanninkielentaidottomat) kuljettajat. Runsaan ulkoilma-aamiaisen jälkeen meidät pakattiin 4-6 matkalaisen ryhmissä autoihin, ja matka halki autiomaan saattoi alkaa. Pääasiassa taitoimme matkaa yhdessä Bolivian suurimmista luonnonpuistoista, Reserva Nacional de Fauna Andina Eduardo Avaroa, jolla on kokoa yli 7 000 neliökilometriä, ja joka on maailman kuivimman autiomaan Atacaman reuna-alueita. Osan matkaa ajettiin jonkinlaista tienpohjaa seuraten, mutta pääasiassa ajettiin hiekkaerämaassa, kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Matkalla näimme niin lukuisia laguuneita, satoja flamingoja, tulivuoria, mitä ihmeellisimpiä kivimuodostelmia, kuin kuumana kuplivia mutageysereitäkin, joiden muta oli kuumimmillaan lähes sata-asteista. Matkakavereiden kanssa todettiinkin, että missä tahansa länsimaisessa sivistysvaltiossa lähteet olisi aidattu, ja niitä olisi ihmetelty turvallisen etäisyyden päästä, kun täällä taas päänsä olisi saanut työntää mutalähteeseen kenenkään siitä hätkähtämättä. Matkassamme ei varsinaisesti ollut matkaopasta, bolivialaiset kuljettajat muutamalla sanalla kertoivat kustakin pysähdyspaikasta, joten kovin paljon tietopohjaista asiaa ei matkalla tullut, henkeäsalpaavia maisemia sitten sitäkin enemmän. Henkeä salpasi myös autiomaan pöllyävä hiekka, jonka maistoi ja haistoi, sekä tunsi silmissään ja nenässään. Pölyn ja hiekan lisäksi henkeä salpasi myös korkeus, sillä matka taitettiin pääosin yli 4 000 metrin korkeudessa, korkeimmillaan 4 800 metrissä. Ja koska ihmisistä neljännes saa vuoristotaudin oireita jo 2 000 – 2 500 metrissä, oli selvää että näissä korkeuksissa oireita oli jo puolella porukasta. Itselläni sitkeä päänsärky oli alkanut jo San Pedrossa, ja se jatkuikin kolme päivää peräjälkeen, minkä lisäksi pieninkin fyysinen ponnistus sai huohottamaan kuin 110 metrin aitojen jälkeen (ihan niin kuin joskus olisin kokeillut, hah), ja yöllä joutui välillä heräämään hengittämään.

Matkan ensimmäinen yö vietettiin Hualla Jara – hostellissa keskellä erämaata, myös mukavuuksien ollessa erämaatasoa. Suihkua ei paikassa vedenpuutteen vuoksi ollut tarjolla, minkä lisäksi wc-istuinten huuhteluominaisuus ei ollut käytössä, jolloin melko pian taivasalla asiointi oli jälleen suuressa suosiossa, sillä paraskaan huumori tai muut aiemmin mainitut ominaisuudet eivät enää auttaneet, kun hajuun meinasi yksinkertaisesti pyörtyä, näkymistä puhumattakaan. Myöskään lämmitystä hostellissa ei ollut lainkaan, joten kylmässä autiomaan yössä, tuplaviltin alla tuli jälleen kerran miettineeksi mihin sitä onkaan tullut ryhtyneeksi… Toinen yö vietettiin astetta mukavammassa ja lämpimämmässä hostellissa Villa Alota – nimisessä aavemaisessa kylässä, joka näytti asutulta, mutta ihmisiä ei kuitenkaan näkynyt missään, laamoja kylällä kylläkin tallusti. Tässä hostellissa pääsi kuitenkin sentään suihkuun, ja jopa lämpimään sellaiseen, jos vain pulitti pyydetyn hinnan, joka oli noin yksi euro. Itse kuitenkin rahasta tarkkana tyydyin kylmään suihkuun, sijoittaen euroni pullolliseen olutta, joka lämpimänäkin nautittuna maistui taivaallisen hyvältä, huuhdellen erämaan hiekat ja pölyt yhden yön ajaksi mennessään.

Nelivetomatkamme päättyi Uyunin suolatasangolle, joka on lajissaan maailman suurin, 10 000 neliökilometriä. Suolaa arvioidaan tasangolla olevan 10 miljardia tonnia, ja vuosittain tasangolta saadaan suolaa 25 000 tonnia. Tavallisesti tähän aikaan vuodesta, sadekauden päätyttyä maaliskuussa, tasanko on kuiva, mutta poikkeuksellisen sateisen kauden jälkeen tasankoa peitti ohut vesikerros, jonka halki mekin sujuvasti nelivedollamme hurautimme. Näkymät muistuttivat kotoisaa keväistä järvenpintaa, kun jään päällä oleva lumi on alkanut sulaa, täällä vain näky jatkui silmänkantamattomiin, kokemus ja näkymä jota on vaikea sanoin kuvailla. Kaiken kaikkiaan kolmen päivän nelivetoreissulle tuli hintaa noin 100 euroa, sisältäen yöpymiset ja täysihoidon, sanoisin että kohtuullinen hinta upeasta elämyksestä ja monesta uudesta reissukaverista, joten lämpimästi suosittelen!

Suolatasangon jälkeen meidät matkalaiset tiputettiin Uyuniin, josta kukin matkaaja lähti omille teilleen, osan jäädessä kylään yhdeksi yöksi, toisten yrittäessä jatkaa matkaa bussilla lähikaupunki Potosiin, matkan kuitenkin tyssätessä siihen ettei bussiin ollut sillä kertaa tarpeeksi bensaa…  Itse olin matkakaverini, englantilaisen Paulan, kanssa jatkamassa matkaa vasta seuraavana aamuna,  mihin mennessä bussikin oli saanut menovettä ja meidän matkamme saattoi jatkua ongelmitta. Bolivian tunnetuimpaan kaivoskaupunkiin ja samalla maailman korkeimmalla sijaitsevaan kaupunkiin Potosiin meitä houkutti mahdollisuus päästä tutustumaan mineraalikaivokseen, mikä olikin varsin pysähdyttävä kokemus. Kaivostoiminta Potosissa on alkanut jo 450 vuotta sitten, ja nykyisellään kaivoksia kaupungin kupeessa kohoavan Cerro Ricon uumenissa on lukuisia. Aikanaan kaivoksista louhittu hopea teki Potosista yhden Amerikan rikkaimmista kaupungeista, ja sen katujen sanottiin olevan päällystetty hopealla, nykyään kuitenkin kaivoksista louhitaan pääasiassa muita mineraaleja hopeavarantojen ehdyttyä. Rikkaudella on hintansa, ja kaivostoiminnan alusta laskettuna yli kahdeksan miljoonan ihmisen kerrotaan kuolleen, joko onnettomuuksissa tai kaivosolosuhteiden aiheuttamien sairauksien myötä. Paikalliset kutsuvat Cerro Ricoa vuoreksi, joka syö miehiä elävältä, ja niin surullisen totta se onkin.

Kaivosretkelle varustauduttiin jälleen asianmukaisilla kamppeilla, kumisaappailla, kypärällä, otsalampulla, repulla sekä suojavaatteilla. Kaivosretki on retki mainareiden työpaikalle, ei museoon, joten ensimmäiseksi meidätkin vietiin markkinoille, josta ostimme kaivosmiehille tuliaisia, tupakkaa, pirtua ja kokapensaan lehtiä. Jälkimmäisten tarkoituksena on antaa mainareille voimaa ja kestävyyttä ääriolosuhteissa, ja pirtua kai siksi ettei niitä olosuhteita kukaan selvin päin kestä? Meillekin pirtua tarjottiin korkilliset jo markkinakojun kulmilla, minkä lisäksi meille annettiin aikaa kokalehtien pureskeluun 15 minuuttia ennen kaivoksiin sukeltamista. Kokapensaan lehdet, joista kokaiiniakin valmistetaan, ovat Boliviassa sallittu ja varsin laajalti käytetty huumausaine, jota lähes kaikki maassa matkaavatkin ennemmin tai myöhemmin tulevat kokeilleeksi. Kokapensaan lehdet eivät aiheuta ”pilveä”, niiden vaikutus tuntuu lähinnä suuta puuduttavana, hyvinä ominaisuuksina on mm. vuoristotaudin oireiden helpottaminen, kylmänsietokyky, vähäisempi unentarve sekä vähäinen ruokahalu, jos sen haluaa hyväksi ominaisuudeksi lukea…  Kuivatuista lehdistä irrotetaan hampaiden välissä kitkerän makuinen lehtiruoti, jonka jälkeen lehdistä pureskellaan irti mehu, ja lehdet ”sullotaan” poskeen vaikuttamaan, ja halutun ajan jälkeen pallo sylkäistään ulos suusta. Kokalehtien lisäksi tarvitaan ”katalysaattori”, liidun tapainen palikka, josta puraistaan pienenpieni pala, edistämään lehtien vaikutusta. Mainareilla lehtiä oli vaikuttavan kokoinen pallo poskessa, itselleni riitti pienikin annostus, tosin suun puutumista merkittävämpää vaikutusta en tullut havainneeksi, vaikutus oli ehkä enemmänkin henkistä laatua?

Kokalehtipallo poskessa olikin sitten aika siirtyä sisälle kaivokseen, ensimmäiseksi lahjomaan kaivosmiesten suojelijaa, ja ottaa siinä sivussa itsekin taas yksi pirtyhömpsy. Bolivialaiset ovat uskonnollista kanssa, ja maan päällä kaivosmiehetkin uskovat jumalaansa, mutta sisällä kaivoksissa he palvovat maan alla asuvaa paholaista, Tio´a, jonka uskotaan aiheuttavan niin kaikki kaivoksissa tapahtuva paha kuin hyväkin, minkä vuoksi Tion kanssa on syytä olla hyvissä väleissä. Jokaisella kaivoksella on oma Tioa esittävä patsaansa, jonka päälle mekin sirottelimme kokalehtiä, pirskottelimme pirtua, ja jonka huuleen sytytimme röökin. Unohtamatta tietenkään Tio´n vaikuttavan kokoista penistä, jonka koskettaminen lupasi hyvää lapsionnea, kai se on kaikkensa tässäkin lajissa yritettävä?

Tion kanssa vietetyn tuokion jälkeen oli aika siirtyä syvemmälle kaivoksen uumeniin. Käytävät kävivät kapeiksi ja mataliksi, ilma lämpimäksi ja jopa kuumaksi, ja pölyn määrä vähintäänkin sakeaksi. Juuri keuhkoihin kulkeutuvan pölyn vuoksi kaivosmiesten odotettu elinaika kaivoksissa aloittamisen jälkeen onkin vain noin kymmenen vuotta, mikä oli helppo oman kokemuksen jälkeen uskoa. Välillä kaivoksessa edettiin kontaten ja ryömien, välillä liukkaita tikapuita tai vedessä kahlaten, välillä kuilun yli limaista lautaa pitkin, kaikki tämä otsalampun valossa ja sakeassa pölyssä. Joten jos edellä jo mainitsin maan huolettomista turvajärjestelyistä, sama päti täälläkin, aika tavalla kieli keskellä suuta ja askel askeleelta eteneminen sujui. Kaivoksessa vietetyn reilun kahden tunnin jälkeen raikas ulkoilma tuntui taivaallisen hyvältä, enkä voinut olla ajattelematta kaivoksissa pienellä palkalla ja terveytensä uhraamalla työskenteleviä ihmisiä. Niinpä kaivoksesta ulos tultuamme en voinut kuin itkeä, niin kokonaisvaltainen ja koskettava kokemus se oli. Pahan oloni viimeisteli vielä illalla hostelilla katsomamme dokumenttipohjainen elokuva The Devil´s Mine, joka kertoo 14-vuotiaan, 10-vuotiaana työnteon kaivoksissa aloittaneen Basilio-pojan tarinan. Kaivosten kammottavissa olosuhteissa työskentelee tänäkin päivänä noin 800 lasta, joista suuri osa haaveistaan huolimatta jää sille tielleen. Koskettavaa ja järkyttävää, ja kokemuksen siivittämänä päätinkin etten ihan hetkeen valita mistään, niin onnellisten tähtien alla olen oman elämäni saanut elää, isoistakin vastoinkäymisistä huolimatta. Kaikilla meillä ei ole mahdollisuutta kyseisiin kaivoksiin tutustua, mutta elokuvaa suosittelen meistä ihan jokaiselle, jospa se saisi oman elämän kuitenkin tuntumaan aika mukavalta?

Here comes the sun…

Olen jälleen auringossa ja lämpimässä, IHANAA! Sitten viime kirjoitukseni olen viettänyt kuusi päivää Chilen pääkaupungissa Santiagossa, jossa näin syksyaikaan vuorokauden keskimääräinen ylin lämpötila on +23,3 astetta, eli suomalaiselle juuri sopivan kesäinen. Etukäteen reissukaverini sanoivat kolme päivää olevan riittävä aika kyseiselle kaupungille, kun siellä ei kuulemma olisi paljon nähtävää eikä mitään tekemistä, mutta Santiagossa käytyäni jäin pakostakin miettimään, eivätkö reissukaverini nähneet niitä kenkäkauppoja ollenkaan??? Enhän toki itsekään ole reissussa paljon päässyt shoppailemaan, se kun ei sovi sen enempää budjetille kuin täyteen sullotulle rinkallekaan, mutta täällä en enää voinut olla sulkematta silmiäni, mahdoinko tosin edes yrittää. Jos Buenos Airesissa jo ihastelin edullisia nahkatuotteita, täällä ne vasta edullisia olivatkin. Tilanne ehkä jopa riistäytyi hieman hallinnasta, ja totesinkin kuin vahingossa ostaneeni kolmet pitkät nahkasaappaat ja kahdet nilkkurit, ja lähettäneeni ne Suomeen, auts. Puolustuksekseni voin kuitenkin kertoa koko satsin maksaneen alle kaksi sataa euroa, joten eikö tätä voisi kutsua elämäni tilaisuudeksi? Minun mielestäni KYLLÄ VOI!

Tärkeimmät tuli kerrottua, olikohan Santiagosta muuta sanottavaa… Koko  Chilen väestöstä yli kolmannes asuu maan pääkaupungissa, ja maakunnissa onkin tapana sanoa ”Jumala on kaikkialla, mutta hänen toimistonsa on Santiagossa”. Miten lie, mutta minua kaupungissa viehätti sen kiireettömyys. Jokainen matkaaja kokee asiat omalla tavallaan, mutta ainakin minulle Santiago näyttäytyi leppoisana ja mukavana, ihmisillä ei tuntunut olevan liiaksi kiire, ja keskusaukiolla, Plaza de Armas, oli mukava viettää aikaa ihan vain katsellen ihmisiä ja ihmetellen paikallista elämää. Korttipelit tuntuvat olevan Aasian tapaan täälläkin suosittuja, ja puistoissa ja toreilla pelipöytiä riittää ihan kuin kunnon kasinoilla ikään. Tuskin vanhat ukot rahasta pelaavat, mutta kuminauhoilla varustettuja pöytiä on pitkät rivit, pieni tuulenpuuskakaan ei siis harrastusta haittaa, ja kun lähikioskista vielä saa juomatkin pöytään, niin mikäs siinä ollessa. Nähtävyyksiä en tullut paljonkaan kiertäneeksi (koska niitä ei tosiaankaan ole?), mutta muuten tykästyin kaupunkiin kovasti.

Santiagosta tein retken myös lähikaupunkiin Valparaisoon, joka on matkallani jälleen yksi Unescon maailmaperintökohteita. Värikäs kaupunki on Chilen jonkinlainen kulttuurinen pääkaupunki, ja vaikka minun kohdallani Valparaiso ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, niin toisella jo kylläkin. Kaupungin keskusta levittäytyy laaksoon meren rannalle, ja asutus pääasiassa kukkuloille kaupungin ympärille. Kukkuloille pääsee kätevimmin pienillä, vanhan ajan charmia tihkuvilla koppihisseillä, Funicula, joita kaupungista löytyy viitisentoista. Hissit on rakennettu kaupungin loistokkaimpina aikoina 1883 – 1916, ja kertakyyti maksaa 300 pesoa, noin 50 senttiä, hinnan vuoksi ei siis kannata lähteä kiipeämään. Kerrassaan viehättävä kaupunki, ja mikä parasta, tavallisten ihmisten kaupunki, ei turisteille tehty. Suosittelen!

Santiagon jälkeen reissunaisella alkoi olla jo kiire kohden pohjoista, joten otin suoran kurssin ja 25 tuntisen bussimatkan keitaaseen keskelle autiomaata, San Pedro de Atacamaan. Matkallakin olisi varmasti ollut poikkeamisen arvoisia kyliä ja kaupunkeja, mutta kaikkea ei ennätä, ei sitten millään. San Pedroa lähestyttäessä maisemat alkoivat muuttua entistäkin karummiksi, ja lopulta oltiinkin keskellä hiekkaerämaata, on muuten ensimmäinen kerta matkallani! San Pedrosta en paljon mitään tiennyt tänne tullessani, eikä kaupungissa itsessään niin paljon tietämistä kai olekaan, kun asukkaita on reilut 3 000, mutta nähtävyyksiä lähimaastossa tuntuu riittävän. Itse ennätin muutaman päivän visiittini aikana käydä ihmettelemässä auringonlaskua kuulaaksossa, Valle de la Muerte, jonka pinnanmuodot muistuttavat kuun pintaa, ja seuraavana aamua auringonnousua maailman korkeimmalla (4 300 m) sijaitsevalla geysir-kentällä, Geysir del Tatio´lla. Geysir-kentälle lähtö oli aamulla kello neljä, ja kahden tunnin ajomatkan jälkeen perille saavuttiin sysipimeässä. Kätevänä kaverina oppaamme taikoi meille aamiaisen, joka ulkona pimeässä ja pakkasessa hytisten syötiin, samalla ihmetellen miksi meidät on tänne tällaiseen aikaan roudattu, kun nukkuakin olisi vielä voinut. Selvisi sekin, syynä ei ollut auringonnousu niinkään, vaan kylmä yö, joka saa kuumat lähteet höyryämään aivan ainutlaatuisella tavalla. Niinpä auringon alkaessa nousta ja valaista, aukeni silmiemme eteen laaja geysir-kenttä lukuisine savu(tai siis höyry)patsaineen. Korkeimmillaan geysir´it sylkivät noin 80 asteista vettä 1,5 metrin korkeuteen, joten alta oli syytä pysytellä poissa. Isommissa, viileämmissä lähteissä olisi päässyt uimaankin, mutta itseäni uiminen ei tällä kertaa houkuttanut, ajatus nousemisesta lämpimästä vedestä ympäröivään pakkasilmaan pukeutumaan ei vain tuntunut riittävän kivalta tekemiseltä. Vellihousu mikä vellihousu. Matkalla takaisin San Pedroon poikettiin Chilen alkuperäisväestön (Machuga) asuttamaan kyläpahaseen, jonka ruohokattoisten savimajojen katoilla köllöttelivät moderniakin modernimmat aurinkopaneelit energiaa tuomassa. Niin se vaan tekninen tietotaito hiipii alkuperäiskansojenkin elämään. Alkuperäistä tai ei, kylässä pääsin ensimmäistä kertaa maistamaan laaman lihaa, ja olipa muuten hieman hyvää!

Kolme viikkoa Chilessä on lentänyt kuin siivillä, ja täytyy sanoa että olen viihtynyt hurjan hyvin! Osin krooniseksi muuttuneesta matkaväsymyksestäni (joka ilmenee mm. lievänä umpimielisyytenä muita matkalaisia kohtaan) huolimatta olen nauttinut huikeista luontoelämyksistä ja ystävällisistä ihmisistä suunnattoman paljon. Minulle on myös maistunut chileläisten suosikkijuoma Pisco sour, paikallisesta rypäleviinasta, munanvalkuaisesta, sitruunamehusta ja sokerista sekoitettu aperitiivijuoma. Toisin kuin toinen paikallinen erikoisuus, juoma, jossa mukin pohjalle ladotaan iso kasa liotettuja vehnänsiemeniä, päälle lisätään puolikas säilykepersikka, minkä jälkeen muki täytetään persikkamehulla. Ei pahaa, mutta erikoista – aamiaisainesta enemmänkin?

Huomisaamuna on jälleen aika jättää jäähyväiset yhdelle maalle, matkani kolmannelletoista, ja suunnata uusiin seikkailuihin. Aamukahdeksalta minua tulee hakemaan neliveto, jonka kyydissä taitan matkaa seuraavat kolme päivää. Matka vie flamingojärvien, tuolivuorten ja laguunien kautta suola-aavikolle, päätyen Boliviaan, jonka kautta matkani vie Peruun, ja sieltä lopulta Kolumbiaan. Minun on ennätettävä neljässä viikossa Kolumbian pääkaupunkiin Bogotaan, josta lennän Yhdysvaltoihin, tarkemmin Los Angelesiin, poimiakseni sieltä mukaani suuren ja kauniin Harley Davidsonin. Hieno matka ansaitsee hienon päätöksen, joka tässä tapauksessa on kaikkien road trippien äiti, ”Mother Road” Route 66, ja 4 000 kilometriä aina Chicagoon saakka. Coutry Roads, take me home…

Leirielämää ja liukumäkeä

Viimeksi blogia päivittäessäni olin lähdössä telttailemaan yhteen Etelä-Amerikan kauneimmista kansallispuistoista, Torres del Paine´een. Ja telttailemaan lähdettiin suunnitelman mukaisesti, vaikka reissu alkoikin ehkä aavistuksen verran huonojen tähtien alla - vaelluskaverini, hollantilainen Danya, nimittäin tippui hevosen selästä juuri vaellusta edeltävänä iltapäivänä, satuttaen selkänsä, mikä sai koko reissun vaakalaudalle! Reissuaamuna selkä oli kuitenkin jo paremman tuntuinen, ja koska pienet kolhut eivät tosireissaajan tahtia haittaa, ei meilläkään ollut mitään hätää. Hostellin yhteydessä oli pieni varustevuokraamo, josta olimme vuokranneet teltan, makuupussit ja – alustat, retkikeittimen, reput, sadehousut, sekä Danya myös kengät, täysi varustus siis. Varusteiden vuokraaminen oli kohtuuhintaista, minun varustukselleni ja kahden päivän vuokra-ajalle tuli hintaa 30 eur, vuokraamoa hoitava papparainen vain oli lievästi sählä, mikä teki prosessista aavistuksen haastavan. Hänellä ei nimittäin tuntunut olevan kovin hyvää käsitystä siitä, mitä tavaraa vuokraamosta löytyy ja minkä verran, ja mitä tavaraa on palautumassa muilta reissaajilta, ja milloin. Näin ollen varusteet saatiin kasaan pikkuhiljaa päivän kuluessa, ensin reppu, muutaman tunnin kuluttua makuupussi, jossain vaiheessa jotain muuta, ja niin edelleen. Sadehousuja jännitettiin vielä pitkälle iltaan, mutta nekin onneksi saatiin järjestymään, niiden metsästäminen aamulla ennen bussin lähtöä (7:30) olisi nimittäin ollut hippasen hankalaa! Pientä hämminkiä kamppeiden kanssa tuli juuri lähdön hetkellä, sillä bussin kaartaessa pihaan ja minun nostaessani reppua selkään huomasin toisen olkahihnan olevan enää muutamalla ompeleella kiinni! Ja koska ilman toista olkahihnaa repun kantaminen käy turhan hankalaksi, oli keksittävä jotain ja mielellään melkoisen pian...  Onneksi vuokraamon setä oli paikalla jo aamutuimaan, joten hetken häntä etsiskeltyäni minulla oli noin 20 sekuntia aikaa vaihtaa kamppeet repusta toiseen ja juosta bussille. Pakkaustaitoni ovat kuitenkin reissun myötä saaneet hyvää harjoitusta, joten olisin melkein ehtinyt hörpätä välissä kahvitkin!

Kansallispuistossa tavoitteenamme oli vaeltaa noin 80 % Chilen ehkä kuuluisimmasta vaellusreitistä, W:stä, joka on saanut nimensä reitin muodon mukaan. Jos reitin vaeltaa kokonaisuudessaan, on siihen syytä varata 4-5 päivää, joten koska meillä aikaa oli varattuna kolme päivää, jäi meiltä kaksi pientä pätkää reitistä näkemättä. Ehdimme nähdä kuitenkin kaiken oleellisen, jopa siten ettei meidän tarvinnut kantaa yöpymisvarusteita koko aikaa mukanamme, mikä teki vaeltamisesta astetta mukavampaa ja nautinnollisempaa. Ja täytyy sanoa että reissusta muodostui jälleen yksi koko matkani mahtavimmista kokemuksista - kuinkahan monta mahtavinta kokemusta olenkaan blogissani jo maininnut? Maisemat olivat jälleen kerran huikeat, ja sääolosuhteet kaikessa äärimmäisyydessään kokemisen arvoiset. Kokonaisuutena meillä oli onnea säiden suhteen, mutta näillä leveyksillä ja korkeuksilla retkeilijän on syytä varautua kaikkeen mahdolliseen. Säätilassa voi kokea yhden päivän aikana kaikki neljä vuodenaikaa, minkä lisäksi monin paikoin tuuli on viedä mennessään, etenkin jos selässä on iso reppu. Sään ohella retkeilijän on syytä varautua myös esteitä pelkäämättömiin hiiriin, mitä kukaan ei vain meille tullut kertoneeksi...  Ensimmäisenä iltana nimittäin olimme jättämässä ruokaa muovipussissa teltan eteiseen, mikä hyvin nopeasti havaittiin huonoksi ideaksi. Pussista kuuluvan rapinan havaittuamme, nostimme ruuat sisälle telttaan, minkä partiolaisajoiltani muistelin olevan riittävä suojautumiskeino. Mutta ei täällä, sillä aamulla herättyämme saimme todeta hiirulaisen (tai montako niitä lieneekään ollut asialla) syöneen tiensä niin läpi teltan kuin minun reppunikin, aina minun reissueväilleni asti! Myslipatukka ja leipä olivat näköjään maistuneet erinomaisen hyvin, kun taas makkaroista oli jokaisesta maistettu vain ärsyttävän vähän, sen verran etten niitä enää syödäkään voinut. Danya kertoi jotain ääniä yöllä kuulleensa, muttei viitsinyt minua herättää, kun en häntä olisi kuitenkaan kuulemma uskonut. No en ehkä olisikaan, olihan hän jo ollut kuulevinaan kaikenlaisia ääniä tunnin ajan nukkumaan mennessämme. Mutta ei mitään minnihiiriä näillä main!

Kolmen päivän vaelluksen jälkeen olikin sitten mukava päästä lepäämään kolmeksi päiväksi risteilylle halki Chilen Patagonian Puerto Natalesista Puerto Montt´iin. Itse matkaan lähtö oli hieman hämmentävä kokonaisuus, sillä matkaa varatessani olin nettisivuilta ymmärtänyt, että check in ja boarding tehtäisiin edellisenä iltana, ensimmäinen yö laivassa vietettäisiin satamassa, ja irtautuminen laiturista tapahtuisi aamulla kello 6 seuraavana päivänä. Erikoista kylläkin, varausvahvistuksessani ei edellisiltaista boardingia mainittu, siinä luki vain laivan lähtöaika aamulla. Yrityksen (Navimag) nettisivujen antama informaatio aiheesta oli myös varsin huonoa, joten lähetin nettisivujen kautta tiedustelun asian laidasta, jolloin sain vastauksen, jonka mukaan check in olisi edellisenä päivänä, mutta boarding ja laivan lähtö vasta aamulla kello 8. Kunnes hieman myöhemmin sain taas meilin, jonka mukaan check in ja boarding olisivat kuitenkin edellisenä päivänä, ja laivan lähtö aamulla kello 8, ota tästä nyt sitten selvää? Näin ollen vielä laivaan astumisen päivänäkin minulle oli hieman epäselvää, olenko asialla oikeana päivänä...  Olin kuin olinkin, ei siis hätää, toisin kuin ystävälläni Linalla, joka joutui maksamaan ylimääräisen hostelliyön, koska oli käsittänyt boardingin tapahtuvan vasta lähtöaamuna. Sisääntsekkausta jouduimme odottamaan jonkun tovin, kun juuri meidän vuoromme tullessa virkailija sai kutsun muihin tehtäviin, ja luvattu 10 minuutin pikainen pistäytyminen venyikin kahdeksi tunniksi… Nooh, mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa. Itse boarding sujui mallikkaasti, meidät matkustajat vietiin laivan rahtitilaan jonkinlaiselle nostolavalle, joka sitten veivasi meidät hyttitasolle, jossa iloksemme Linan kanssa totesimme meidät upgreidatuksi neljän hengen hyttiin, varaamamme 16 hengen kimppahytin sijasta. Pientä ylellisyyttä arkeen siis!

Risteilyaluksemme ei ollut mikään Karibian risteilijä, ennemminkin rahtilaivan ja pienen matkustajalautan välimuoto, mutta varsin kelpo sellainen. Laivalla oli ikää 30 vuotta, ja matkan varrella saimmekin tietää kyseisen aluksen olevan tällä reitillä viimeistä matkaansa, aika oli jättänyt jälkensä, ja laiva oli kuulemma liian hidas nykymaailman vauhtiin. Kaksijalkaisten matkustajien lisäksi rahtina oli mm. hevosia, lehmiä ja lampaita, joiden olot eivät valitettavasti vaikuttaneet kovin kehuttavilta. Matkustajia laivaan mahtui reilut sata, ja matkan hinta halvimmassa luokassa kustansi 380 US dollaria, eli noin 270 euroa, sisältäen täyshoidon, eli aamiaisen, lounaan ja illallisen. Tarjolla oli myös pienimuotoista risteilyohjelmaa, kuten bingoa (ilmeisen suosittu laji Etelä-Amerikassa!), elokuvia sekä tietoiskuja mm. jäätiköistä ja Patagonian eläimistöstä. Matkalla koukattiinkin katsomaan muutama jäätikkö, minkä lisäksi komentosillalta kuulutettiin aina kun merellä oli jotain nähtävää, kuten delfiinejä tyyrpuurin puolella, tai valas paapuurin puolella. Kaiken kaikkiaan matka sujui mukavan leppoisasti, lukien, syöden ja nukkuen, ihanan rentouttavaa! Ja kuten aiemminkin blogissani olen todennut, reissun päällä tapaa erikoisia ihmisiä, tällä kertaa tapasin espanjalaisen kaverin, joka tiesi suomen kielen sanan ´korppi´, koska oli joskus ollut jollain rannalla Suomessa syöttämässä korppeja… Lisäksi hän osasi kertoa suomalaisesta shamaanista, nimeltä Väinämö, joka lumosi elämiä soittamalla harppua, kaikenlaista ne ihmiset meistä tietävätkin! Laivan eteneminen merellä sujui pääosin ilahduttavan tasaisesti, koska pujottelimme lähes koko matkan tuulelta suojassa saariston kapeissa salmissa. Ainoa jännityksen paikka oli Penasin lahti, jonka kymmenen tuntia kestävä ylitys tarkoitti avomeriosuutta Tyynellä valtamerellä, mikä hyvissä olosuhteissa tietäisi 3-4 metrin aaltoja, huonommalla tuurilla 8-9 metrisiä pyörteitä. Onneksemme säät olivat meille suotuisat, ja saimme mainitut ”pienet” aallot, jotka nekin saivat laivan keinumaan aivan riittävästi…  Kyseisenä iltana/yönä katsoinkin parhaaksi, matkapahoinvointilääkkeen otettuani, pysyä liikkumatta hytissä ja punkassa, yrittämättäkään kävellä, syödä tai katsella ikkunasta ulos. Näillä toimenpiteillä kaikki sujui suuremmitta murheitta, ja näin ollen laivamatkan voi sanoa olleen onnistunut kokemus. Hiiohoi!

Neljän yön ja kolmen kokonaisen päivän jälkeen laiva saapui päätesatamaan, Puerto Montt´iin, josta pikaisen vilkaisun jälkeen jatkoin bussilla matkaa seuraavaan varsinaiseen kohteeseeni, Pucón´iin. Pucón´ssa minua houkutti 2 847 metriä korkea Volcán Villarrica, savuava ja laavaa sylkevä aktiivinen tulivuori, jonka huipulle olin aikeissa kiivetä. Sopivaa säätä jouduin odottamaan muutaman päivän, mutta odottaminen palkittiin, ja retkipäivälle saatiin aurinkoinen, kirkas sää, vuodenajan huomioon ottaen täydellinen siis! Tulivuorelle ei ole asiaa ilman opasta, ja kiipeämistä edeltävänä iltana käytiinkin opasfirman tiloissa etsimässä sopivan kokoiset varusteet, jotta niitä ei aamuseitsemältä enää tarvitse alkaa penkomaan. Varustukseen kuului pidempivartiset vaelluskengät, veden- ja tuulenpitävät housut ja takki, säärisuojat, hanskat, kypärä, jääpiikit kenkiin, jäähakku, reppu, peppusuoja sekä muovinen liukuri, hmmm…? Matkaan lähdettiin aamuseiskalta, meidän n. 20 henkinen ryhmämme ja seitsemän opasta kyydittiin minibusseilla kansallispuistoon, vuoren juurelle, lähtöpisteeseen joka sijaitsi 1400 metrin korkeudessa, ihan merenpinnan tasosta ei siis onneksi tarvinnut aloittaa! Alkupätkän ensimmäiselle 400 metrin nousulle oli tarjolla lisäksi tuolihissikyyti, jota voimien säästämiseksi myöhempää varten meitä myös suositeltiin käyttämään. Tai siis, sitä olisi voinut käyttää, jos se olisi ollut toiminnassa, tuulen suunta ei kuulemma ollut suotuisa, joten kävelyhommiksihan se meni heti alusta asti. Ja aika tiukka setti olikin, huh! Tiedossa oli jo etukäteen, että tiukkaa kiipeämistä olisi ohjelmassa viitisen tuntia, mutta todellisuus kyllä yllätti ainakin tämän reissunaisen. Alusta muutama tunti rämmittiin tiukkaa ylämäkeä karkeassa sorassa, joka luisti alaspäin aina puolet siitä mitä askel oli viemässä ylöspäin. Soran jälkeen alkoi lumiosuus, jota varten kenkiin lisättiin jääpiikit, ja käteen jäähakku, eikä tämäkään eteneminen ollut helpoimmasta päästä. Ryhmä alkoikin melko nopeasti hajota kiipeäjien kunnon mukaan pienemmiksi porukoiksi, itse jäin ”kärkiryhmästä” sen verran, että sain henkilökohtaiseksi oppaakseni Eduardon, joka minun vauhtini mukaisesti saatteli minut turvallisesti huipulle, ihan hyvin pelattu, eikö totta! Huipulla meitä odotti huikeat näköalat, sekä ammottava kraatteri, joka sylki niin väkevää savua, että sen tieltä oli parasta pysytellä poissa, niin kovasti yksikin henkäys otti keuhkojen päälle. Tie huipulta alas on tunnetusti nopea ja lyhyt, ja niin tälläkin kertaa.  Kraatterin reunalla puettiin päälle peppusuojus, ja vyötärölle kiinni liukuri, ja eikun menoksi! Lumihuippu laskettiin neljällä pitkällä liu´ulla lumirajaan asti, ja loppu luisteltiin irtosorassa, mikä sekin eteni tähän suuntaan varsin vauhdikkaasti! Liukurilla olen tainnut viimeksi laskea lapsena, mutta olipa aika hurjan hauskaa, ja rinteissä kunnolla vauhtia ja pituutta, jiihaa! Kaikkinensa siis hieno reissu jälleen kerran, mutta täytyy sanoa, että viimeisillä metreillä askel painoi niin etten muista koska viimeksi, ja hostellilla olut maistui – niin etten muista koska viimeksi…

Tulivuorireissun jälkeen otin pikaisen lepohetken hostellilla, ennen kuin hyppäsin yöbussiin kohti Chilen pääkaupunkia Santiagoa. Täällä olisi tarkoitus viettää muutama päivä, ja jatkaa sitten Chilen pohjoisosiin ja sieltä Boliviaan. Reissu alkaa olla aamukampaa vaille valmis, jäljellä on vajaat kymmenen viikkoa, mihin tämä aika on mennyt? Puolen vuoden kohdalla oli havaittavissa pieniä reissuväsymyksen oireita, mutta kun tajusin kuinka vähän reissua oikeasti enää on, oli väsymys kuin pois pyyhkäisty, ja matkaaminen tuntuu taas mukavalta. Suunnitelmat reissun huipennukseksi USA:ssa ovat viimeistelyä vaille valmiina, mutta siitä lisää sitten kun nimet on paperissa… Son moro!

Tien päällä taas

Päätettyäni espanjan kielen opinnot Barilochessa päätin jatkaa matkaa vielä etelämmäksi, ja samalla viettää vielä hieman lisää aikaa Argentiinassa, vaikka oleskeluni oli jo muutenkin venähtänyt aiottua selvästi pidemmäksi. Mutta toisaalta, sehän tässä matkanteossani yksi hienoimpia asioita onkin, voin viipyä pidempään paikassa jossa viihdyn, ja vastaavasti jatkaa matkaa aikaisemmin jos maisema ei miellytä! Barilochen maisema kyllä miellytti siinä määrin, että lähtöä edeltävänä päivänä kävimme tekemässä koulukaverini, hongkongilaisen Tatjanan kanssa kevyen 28 kilometrin ja 8,5 tunnin vuoristovaelluksen läheiselle ”Mustalle laguunille”. Kyseinen reitti suositellaan tavallisesti tehtäväksi kahdessa päivässä, mutta koska meidän molempien matkasuunnitelmat oli jo tehty seuraavalle päivälle, päätimme reippaina tyttöinä taittaa matkan yhdessä päivässä. Ja niinhän me taitoimme, tosin iltasella oli pakko kieltäytyä muiden koulukaverien kutsusta iltaolusille, koska KÄVELY kotoa kaupungille ei kuulostanut houkuttelevalta, vaikka olut kyllä olisi houkuttanutkin aika tavalla. Vaellusreitti oli kuitenkin huikaisevan kaunis, ja tiukka kiipeäminen palkittiin mahtavilla maisemilla vuoren huipulta. Sen verran tiukkaan tahtiin Tatjanan kanssa kuitenkin pisteltiin, että varpaista lähti pari kynttä, mutta tiesipä päivän päätteeksi ainakin jotain tehneensä!

Barilochen jälkeen reittini vei historiallista tietä, ”Ruta (Route) 40”:tä alas Etelä-Patagoniaan. Ruta 40 on Argentiinan pisin ja samalla yksi maailman pisimpiä tiekokonaisuuksia, ulottuen 5 000 kilometrin matkan Argentiinan länsirajaa myötäillen, halkoen mm. 18 luonnonpuistoa ja ylittäen 18 jokea, reitin korkeuseron vaihdellessa Rio Gallegosin merenpinnan tasosta aina Saltan 5 000 metrin korkeuksiin. Itse taitoin reittiä kaksi päivää, ja noin 1 500 kilometriä, josta viimeiset 800 km hiekkatietä, keskinopeuden ollessa ehkä noin 50 km / h, ja bussin luistellessa osin mutaisella maantiellä. Mutta mikäs kiire tässä, jos jotain olen tällä reissulla oppinut, niin ainakin istumaan tuntikausia paikallani tekemättä yhtään mitään – jospa malttaisin jatkossakin samalla tavalla nauttia tekemättömyydestä? Maisemat eivät matkalla paljon vaihtuneet, eikä elämääkään tien varressa paljon näkynyt, mutta ainahan sitä voi seurata pilvien liikkeitä taivaankannella… Taukopaikat olivat ainoat paikat missä päivän mittaan näki ihmisiä, ja ihmetellä täytyi riittääkö satunnaisista bussimatkalaisista elantoa ja tekemistä ihmisille, kun muista asutuksen merkeistä oli suuntaansa vähintään 100 km? Bussimatkalla tutustuin myös muutamiin mukaviin matkalaisiin, kahteen ruotsalaiseen jamppaan, sekä englantilais-irlantilaiseen kolmikkoon, joiden kanssa jatkoimmekin matkaa suunnilleen samaan tahtiin seuraavat 1,5 viikkoa, viettäen välillä St.Patrick´s Day´ta, syöden Irish Stew´ta, tai juhlien toisen ruotsalaisen syntymäpäiviä, syöden lihapullia ja perunamuusia ruotsalaiseen tapaan argentiinalaisista aineksista.

Tässä kohtaa on muuten syytä hieman kehua argentiinalaisia hostelleja. Palvelu on kaikkialla ollut hyvin ystävällistä, paikat ovat hyvin siistejä, vuoteetkin käydään päivittäin petaamassa kuin hotellissa ikään, ja yleisissä tiloissa siivotaan lähes koko ajan. Ilmainen internet ja wi-fi löytyy jokaisesta hostellista, ja lähes kaikissa hostelleissa hintaan sisältyy myös aamiainen, joka tosin tapaa olla vain kahvia ja valkoista leipää, tai sitten makeita voisarvia. Yksi poikkitieteellinen havainto matkaltani muuten on, että suomalainen ravintolan/baarin wc häviää puhtaudessa melkein minkä tahansa muun maan wc:lle, siinä meillä olisi TODELLA paljon oppimista! Suomessa tosin wc:n oven saa lukkoon, mikä täällä ei ole ollenkaan tapana, sen sijaan varatun wc:n tunnistaa siitä että ovi on kiinni. Eikä ihan aina siitäkään, eräässäkin hostellissa kimppahuoneessa oli oma wc, mikä sinällään on ihan mukavaa, mutta wc:n ovea vain ei saanut edes kiinni, vaan se jäi raolleen noin 15 cm. Ja koska wc-istuin oli ovesta sen verran etäällä, ettei ovea asioidessaan voinut edes kädellä pitää kiinni, oli huonekavereille hyvin selvää missä kunnossa kenenkin vatsa oli. Intiimiä? Eihän toki.

”Ruta 40” vei meidät Patagonian vaelluspääkaupunkiin El Chalteniin, pieneen kylään joka on 15 vuotta aikaisemmin syntynyt palvelemaan luonnossa liikkuvia matkailijoita. Vaellusreitit alkoivatkin lähes hostellin ovelta, ja niissä riitti valinnan varaa, niin lyhyemmille kuin pidemmille päivävaelluksille, kuin vaikka viikon kestävälle telttareissullekin. Maisemat olivat jälleen kerran vertaansa vailla, ja kilometrit taittuivat kuin siivillä laguuneita, jäätiköitä ja Andien kondorikotkia ihmetellessä. Vaelluspäivän päätteeksi reissunainenkin huitaisi huiviin kevyen 500 gramman pihvin ja litran olutta, tulematta edes pahemmin täyteen - raitis ilma ja liikunta tekevät ihmeitä, eikö? Reissuporukkamme miespuoliset jäsenet jaksoivat vielä päiviä myöhemmin ihmetellä hyvää ruokahaluani, mutta olinhan tässä suhteessa äitini mukaan jo lapsenakin kovin helppo - aina suu auki kun ruokaa oli lähellä…  El Chaltenin jälkeen ohjelmassa oli El Calafate, jonne matkailijoita houkuttaa Perito Morenon jäätikkö, joka on yksi Patagonian suurimpia matkailunähtävyyksiä. Ja onhan se vaikuttava, täytyy sanoa. Jäätiköllä on pinta-alaa 250 neliökilometriä ja pituutta 30 km, tehden siitä maailman kolmanneksi suurimman makean veden varaston. Jäätikön leveys on noin 5 km, korkeus jäätikköjärven vedenpinnan yläpuolella noin 60 m, ja eläväisyydessään jäätikkö on kuin syntynyt turistikohteeksi. Jäätikkö nimittäin liikkuu päivässä noin kaksi metriä, ja sen ulkoreunasta lohkeilee jatkuvasti isoja ja pieniä lohkareita valtavalla jylinällä, itsekin näin 2,5 tunnin aikana kolmen ison lohkareen ja 5-6 pienemmän lohkareen putoavan, jälleen kerran aika pysähdyttävä elämys. Ja vaikka en mikään lintubongari ole koskaan ollutkaan, oli El Calafatessa hauska nähdä myös luonnonvaraisia flamingoja!

Viimeiseksi kohteekseni Argentiinassa muodostui Ushuaia, maailman eteläisin kaupunki. Ushuaia on vilkas satamakaupunki, ja samalla portti Etelämantereelle, jonne kaupungista on vain 1000 kilometrin matka. Itsekin kartoitin ”last minute” – matkoja Antarktikselle, mutta Ushuaiaan saapuessani sesonki oli käytännössä jo ohi, viimeiset laivat lähtevät matkaan maaliskuun puolivälin tietämillä, minkä jälkeen sääolot mantereella käyvät perusturistille liian haastaviksi. Näin ollen itsekin säästyin päättämisen vaikeudelta, sillä edullisimmillaankin etelämantereen matkat ovat varsin hinnakkaita, mistä budjettini ei olisi lainkaan tykännyt, niin eksoottinen elämys kuin se olisi ollutkin. Matkatoimistosta kyllä tarjosivat nopean varaajan etuna hyviä hintoja ensi vuoden sesongille, mutta jotensakaan en usko Ushuaiaan eksyväni ensi vuonna samoihin aikoihin. Vaikka kukapa sitä tietää…  Mutta ehkä ennemmin sitten 60-vuotisjuhlamatkana tai jotain? Etelämantereen matkan sijaan vietin aikaani Ushuaiassa jälleen vaeltamalla (yllätys!) sekä vierailemalla pingviinisaarella, mikä olikin kerrassaan viehättävä kokemus. Matkaa taitettiin 1,5 tuntia minibussilla, ja 15 min veneellä, minkä jälkeen noustiin maihin saarelle, jossa pesii hieman yli 3 000 paria pingviinejä. Suurena pingviinien ystävänä olin tietenkin aivan tohkeissani , sympaattisia frakkipukuisia touhottajia oli joka suuntaan satoja ja taas satoja. Joten jos Uuden Seelannin pingviinipääkaupungissa olinkin jo pingviinien lähelle päässyt, täällä tilanne oli vielä aivan toinen, ah ja voih!

Säiden puolesta muuten niin Ushuaiassa kuin koko Etelä-Patagoniassakin alkaa olla jo hippasen viileää, onhan täällä jo syksy täydessä vauhdissa. Ushuaian kesän keskilämpötilakaan kun ei ole kuin 9,6 astetta, joten kesävaatteissa alkaa hiljakseen hieman paleltaa. Olen joutunut ostamaan muutamia lämpimämpiä vaatteita, ja mieli on alkanut tehdä kohti pohjoista ja lämpimämpiä kelejä. Ennen sitä olen kuitenkin ottanut vielä yhden haasteen, ja olen huomenaamulla lähdössä muutamaksi päiväksi telttailemaan! Olen nimittäin juuri saapunut Chilen puolelle, Puerto Natalesiin, jonka läheisyydessä sijaitsee yksi maan kauneimmista luonnonpuistoista, Torres del paine. Vaelluskaverikseni lähtee hollantilainen Danya, ja tarkoituksenamme on vaeltaa kolme päivää ja yöpyä kaksi yötä teltassa. Partioajoistani on jo aikaa, mutta ajatus kolmesta päivästä luonnon helmassa tuntuu oikeastaan aika mukavalta, etenkin kun hostellilta saa vuokrattua niin teltat, makuupussit kuin retkikeittimetkin. Vaelluksen jälkeen on sitten vastaavasti aika rentoutua neljän päivän merimatkalla (16 hengen kimppahytissä) Puerto Natalesista Puerto Montt´iin. Sitä jaksaa kun on mitä odottaa…?