Tien päällä taas

Päätettyäni espanjan kielen opinnot Barilochessa päätin jatkaa matkaa vielä etelämmäksi, ja samalla viettää vielä hieman lisää aikaa Argentiinassa, vaikka oleskeluni oli jo muutenkin venähtänyt aiottua selvästi pidemmäksi. Mutta toisaalta, sehän tässä matkanteossani yksi hienoimpia asioita onkin, voin viipyä pidempään paikassa jossa viihdyn, ja vastaavasti jatkaa matkaa aikaisemmin jos maisema ei miellytä! Barilochen maisema kyllä miellytti siinä määrin, että lähtöä edeltävänä päivänä kävimme tekemässä koulukaverini, hongkongilaisen Tatjanan kanssa kevyen 28 kilometrin ja 8,5 tunnin vuoristovaelluksen läheiselle ”Mustalle laguunille”. Kyseinen reitti suositellaan tavallisesti tehtäväksi kahdessa päivässä, mutta koska meidän molempien matkasuunnitelmat oli jo tehty seuraavalle päivälle, päätimme reippaina tyttöinä taittaa matkan yhdessä päivässä. Ja niinhän me taitoimme, tosin iltasella oli pakko kieltäytyä muiden koulukaverien kutsusta iltaolusille, koska KÄVELY kotoa kaupungille ei kuulostanut houkuttelevalta, vaikka olut kyllä olisi houkuttanutkin aika tavalla. Vaellusreitti oli kuitenkin huikaisevan kaunis, ja tiukka kiipeäminen palkittiin mahtavilla maisemilla vuoren huipulta. Sen verran tiukkaan tahtiin Tatjanan kanssa kuitenkin pisteltiin, että varpaista lähti pari kynttä, mutta tiesipä päivän päätteeksi ainakin jotain tehneensä!

Barilochen jälkeen reittini vei historiallista tietä, ”Ruta (Route) 40”:tä alas Etelä-Patagoniaan. Ruta 40 on Argentiinan pisin ja samalla yksi maailman pisimpiä tiekokonaisuuksia, ulottuen 5 000 kilometrin matkan Argentiinan länsirajaa myötäillen, halkoen mm. 18 luonnonpuistoa ja ylittäen 18 jokea, reitin korkeuseron vaihdellessa Rio Gallegosin merenpinnan tasosta aina Saltan 5 000 metrin korkeuksiin. Itse taitoin reittiä kaksi päivää, ja noin 1 500 kilometriä, josta viimeiset 800 km hiekkatietä, keskinopeuden ollessa ehkä noin 50 km / h, ja bussin luistellessa osin mutaisella maantiellä. Mutta mikäs kiire tässä, jos jotain olen tällä reissulla oppinut, niin ainakin istumaan tuntikausia paikallani tekemättä yhtään mitään – jospa malttaisin jatkossakin samalla tavalla nauttia tekemättömyydestä? Maisemat eivät matkalla paljon vaihtuneet, eikä elämääkään tien varressa paljon näkynyt, mutta ainahan sitä voi seurata pilvien liikkeitä taivaankannella… Taukopaikat olivat ainoat paikat missä päivän mittaan näki ihmisiä, ja ihmetellä täytyi riittääkö satunnaisista bussimatkalaisista elantoa ja tekemistä ihmisille, kun muista asutuksen merkeistä oli suuntaansa vähintään 100 km? Bussimatkalla tutustuin myös muutamiin mukaviin matkalaisiin, kahteen ruotsalaiseen jamppaan, sekä englantilais-irlantilaiseen kolmikkoon, joiden kanssa jatkoimmekin matkaa suunnilleen samaan tahtiin seuraavat 1,5 viikkoa, viettäen välillä St.Patrick´s Day´ta, syöden Irish Stew´ta, tai juhlien toisen ruotsalaisen syntymäpäiviä, syöden lihapullia ja perunamuusia ruotsalaiseen tapaan argentiinalaisista aineksista.

Tässä kohtaa on muuten syytä hieman kehua argentiinalaisia hostelleja. Palvelu on kaikkialla ollut hyvin ystävällistä, paikat ovat hyvin siistejä, vuoteetkin käydään päivittäin petaamassa kuin hotellissa ikään, ja yleisissä tiloissa siivotaan lähes koko ajan. Ilmainen internet ja wi-fi löytyy jokaisesta hostellista, ja lähes kaikissa hostelleissa hintaan sisältyy myös aamiainen, joka tosin tapaa olla vain kahvia ja valkoista leipää, tai sitten makeita voisarvia. Yksi poikkitieteellinen havainto matkaltani muuten on, että suomalainen ravintolan/baarin wc häviää puhtaudessa melkein minkä tahansa muun maan wc:lle, siinä meillä olisi TODELLA paljon oppimista! Suomessa tosin wc:n oven saa lukkoon, mikä täällä ei ole ollenkaan tapana, sen sijaan varatun wc:n tunnistaa siitä että ovi on kiinni. Eikä ihan aina siitäkään, eräässäkin hostellissa kimppahuoneessa oli oma wc, mikä sinällään on ihan mukavaa, mutta wc:n ovea vain ei saanut edes kiinni, vaan se jäi raolleen noin 15 cm. Ja koska wc-istuin oli ovesta sen verran etäällä, ettei ovea asioidessaan voinut edes kädellä pitää kiinni, oli huonekavereille hyvin selvää missä kunnossa kenenkin vatsa oli. Intiimiä? Eihän toki.

”Ruta 40” vei meidät Patagonian vaelluspääkaupunkiin El Chalteniin, pieneen kylään joka on 15 vuotta aikaisemmin syntynyt palvelemaan luonnossa liikkuvia matkailijoita. Vaellusreitit alkoivatkin lähes hostellin ovelta, ja niissä riitti valinnan varaa, niin lyhyemmille kuin pidemmille päivävaelluksille, kuin vaikka viikon kestävälle telttareissullekin. Maisemat olivat jälleen kerran vertaansa vailla, ja kilometrit taittuivat kuin siivillä laguuneita, jäätiköitä ja Andien kondorikotkia ihmetellessä. Vaelluspäivän päätteeksi reissunainenkin huitaisi huiviin kevyen 500 gramman pihvin ja litran olutta, tulematta edes pahemmin täyteen - raitis ilma ja liikunta tekevät ihmeitä, eikö? Reissuporukkamme miespuoliset jäsenet jaksoivat vielä päiviä myöhemmin ihmetellä hyvää ruokahaluani, mutta olinhan tässä suhteessa äitini mukaan jo lapsenakin kovin helppo - aina suu auki kun ruokaa oli lähellä…  El Chaltenin jälkeen ohjelmassa oli El Calafate, jonne matkailijoita houkuttaa Perito Morenon jäätikkö, joka on yksi Patagonian suurimpia matkailunähtävyyksiä. Ja onhan se vaikuttava, täytyy sanoa. Jäätiköllä on pinta-alaa 250 neliökilometriä ja pituutta 30 km, tehden siitä maailman kolmanneksi suurimman makean veden varaston. Jäätikön leveys on noin 5 km, korkeus jäätikköjärven vedenpinnan yläpuolella noin 60 m, ja eläväisyydessään jäätikkö on kuin syntynyt turistikohteeksi. Jäätikkö nimittäin liikkuu päivässä noin kaksi metriä, ja sen ulkoreunasta lohkeilee jatkuvasti isoja ja pieniä lohkareita valtavalla jylinällä, itsekin näin 2,5 tunnin aikana kolmen ison lohkareen ja 5-6 pienemmän lohkareen putoavan, jälleen kerran aika pysähdyttävä elämys. Ja vaikka en mikään lintubongari ole koskaan ollutkaan, oli El Calafatessa hauska nähdä myös luonnonvaraisia flamingoja!

Viimeiseksi kohteekseni Argentiinassa muodostui Ushuaia, maailman eteläisin kaupunki. Ushuaia on vilkas satamakaupunki, ja samalla portti Etelämantereelle, jonne kaupungista on vain 1000 kilometrin matka. Itsekin kartoitin ”last minute” – matkoja Antarktikselle, mutta Ushuaiaan saapuessani sesonki oli käytännössä jo ohi, viimeiset laivat lähtevät matkaan maaliskuun puolivälin tietämillä, minkä jälkeen sääolot mantereella käyvät perusturistille liian haastaviksi. Näin ollen itsekin säästyin päättämisen vaikeudelta, sillä edullisimmillaankin etelämantereen matkat ovat varsin hinnakkaita, mistä budjettini ei olisi lainkaan tykännyt, niin eksoottinen elämys kuin se olisi ollutkin. Matkatoimistosta kyllä tarjosivat nopean varaajan etuna hyviä hintoja ensi vuoden sesongille, mutta jotensakaan en usko Ushuaiaan eksyväni ensi vuonna samoihin aikoihin. Vaikka kukapa sitä tietää…  Mutta ehkä ennemmin sitten 60-vuotisjuhlamatkana tai jotain? Etelämantereen matkan sijaan vietin aikaani Ushuaiassa jälleen vaeltamalla (yllätys!) sekä vierailemalla pingviinisaarella, mikä olikin kerrassaan viehättävä kokemus. Matkaa taitettiin 1,5 tuntia minibussilla, ja 15 min veneellä, minkä jälkeen noustiin maihin saarelle, jossa pesii hieman yli 3 000 paria pingviinejä. Suurena pingviinien ystävänä olin tietenkin aivan tohkeissani , sympaattisia frakkipukuisia touhottajia oli joka suuntaan satoja ja taas satoja. Joten jos Uuden Seelannin pingviinipääkaupungissa olinkin jo pingviinien lähelle päässyt, täällä tilanne oli vielä aivan toinen, ah ja voih!

Säiden puolesta muuten niin Ushuaiassa kuin koko Etelä-Patagoniassakin alkaa olla jo hippasen viileää, onhan täällä jo syksy täydessä vauhdissa. Ushuaian kesän keskilämpötilakaan kun ei ole kuin 9,6 astetta, joten kesävaatteissa alkaa hiljakseen hieman paleltaa. Olen joutunut ostamaan muutamia lämpimämpiä vaatteita, ja mieli on alkanut tehdä kohti pohjoista ja lämpimämpiä kelejä. Ennen sitä olen kuitenkin ottanut vielä yhden haasteen, ja olen huomenaamulla lähdössä muutamaksi päiväksi telttailemaan! Olen nimittäin juuri saapunut Chilen puolelle, Puerto Natalesiin, jonka läheisyydessä sijaitsee yksi maan kauneimmista luonnonpuistoista, Torres del paine. Vaelluskaverikseni lähtee hollantilainen Danya, ja tarkoituksenamme on vaeltaa kolme päivää ja yöpyä kaksi yötä teltassa. Partioajoistani on jo aikaa, mutta ajatus kolmesta päivästä luonnon helmassa tuntuu oikeastaan aika mukavalta, etenkin kun hostellilta saa vuokrattua niin teltat, makuupussit kuin retkikeittimetkin. Vaelluksen jälkeen on sitten vastaavasti aika rentoutua neljän päivän merimatkalla (16 hengen kimppahytissä) Puerto Natalesista Puerto Montt´iin. Sitä jaksaa kun on mitä odottaa…?

¡ Hola chicos !

Kuten tarkkasilmäisimmät lukijat otsikon perusteella heti huomasivatkin, olen oppinut espanjaa ainakin yhden sanan lisää, koulutus ei siis ole mennyt hukkaan, huraa! Mutta totta puhuen, koulua on kohta takana suunnitellut kaksi viikkoa, ja uutta asiaa on tullut ihan käsittämätön määrä. Viimeksi olen uuden kielen opinnot aloittanut peruskoulun kahdeksannella luokalla valinnaisella saksalla, joten kielen opiskelun tekniikka on kieltämättä ollut hieman hakusessa. Kuitenkin, käytännössä nollatasolta aloitettu opetus on tuottanut tulosta, ja vaikka espanjani nyt ei aivan sujuvaa vielä olekaan, osaan kuitenkin jo jollain tasolla kommunikoida espanjaksi. Välillä tietenkin turhauttaa, espanjaa haluaisi osata heti yhtä hyvin kuin jo hallussa olevia saksaa ja englantia, ja toisaalta taas ahdistaa tieto siitä, millainen määrä työtä on nykyisen kielitaitoni takana, on siis turha kai odottaa espanjan lähtevän sujumaan vastaavalla tavalla yhden viikon jälkeen. Oli miten oli, olen aiheesta kuitenkin siinä määrin innostunut, että olen päättänyt ottaa yhden viikon kielikoulua vielä myöhemmässä vaiheessa matkaa, todennäköisesti jossain päin Chileä, kunhan tähän saakka opittu on jollain tavalla asettunut pääkoppaani. Jospa tästä matkasta jäisi takataskuun ihan jotain konkreettistakin, lukuisien mahtavien muistojen lisäksi?

Koulupäivät ryhmäopetuksessa ovat neljän tunnin mittaisia, kestäen aamuyhdeksästä iltapäivä yhteen, minkä lisäksi olen ottanut iltapäivisin yksityistunteja. Alun perin suunnitellun 5 päivän sijasta tosin vain ensimmäisellä viikolla kolmena päivänä, ja toisella viikolla en lainkaan. Laiskuudesta ei ole kysymys, totesin vain melko pian, että kun uutta asiaa tulee neljän tunnin päivävauhtia, on se ainakin meikäläisen aivokapasiteetille aika riittävä määrä, enempää (eikä ihan tätäkään kaikkea) ei yksinkertaisesti pysty käsittelemään.  Luokkakoot ovat mukavan pieniä, 2-4 henkilöä, ja ensimmäisellä viikolla minun ryhmässäni oli kaksi englantilaista poikaa, ja kanadalainen tyttö, toiseksi viikoksi sainkin sitten uuden ryhmän, minikokoisen kaksi henkeä, minä ja hong kongilainen Tatjana, kun kaikki ensimmäisen viikon kanssaoppilaani olivat vain viikon mittaisella pikakurssilla. Opettaja puhuu luokassa pääasiassa espanjaa, josta hitaasti puhuttuna ymmärtää yllättävän paljon, vaikka ei kieltä ole tiennyt osaavansakaan! Iltapäivisin/iltaisin koulun puolesta on tarjolla lisäksi aktiviteetteja, joiden parissa muidenkin luokkien ihmisiin mukavasti tutustuu. Koulusta onkin yhden viikon aikana saanut monta mukavaa kaveria, niin kuin tietysti monesta muustakin paikasta matkan varrella. Onneksi on Facebook, miten näihin reissukavereihin muuten jatkossa pitäisi yhteyttä!

Koulun ajan asustan argentiinalaisessa perheessä, joka minun kohdallani valitettavasti kuitenkin on ollut pienoinen pettymys. Talo on mukava, ja sen sijainti kouluun ja kaupunkiin nähden on erinomainen, mutta perheessä asumisen päätarkoitus, eli espanjan kielen harjoittelu, on jäänyt tässä perheessä kovin vähälle. ”Perheeni” on nimittäin yksinhuoltajaäiti Carolina, joka tekee kahta työtä, ja pitää muutamaa opiskelijaa lisärahaa tienatakseen. Hän on aamusta iltaan töissä, viikonloppuja myöten, joten me olemme käytännössä kämppäkaverin kanssa talossa keskenämme, ja lämmitämme ”äidin” meille jättämää ruokaa. Lapsiakin olen toistaiseksi nähnyt vain hyvin nopeasti muutaman kerran, missä lie asustavat äidin ollessa töissä. Annoin koululle palautettakin perheestä, sillä vaikka Carolina kovin mukava onkin, ei perhevierailu vastaa siitä annettuja lupauksia, jolloin se ei myöskään vastaa siitä maksamaani hintaa. Hyvityksenä ”huonosta” perheestä sain 85 pesoa, mikä vastaa noin 15 euroa, ei siis kovin kummoinen vastaantulo, mutta jotain tulosta palautteesta kuitenkin oli – koulu päätti lopettaa yhteistyön perheen kanssa minun lähtöni jälkeen, joten jatkossa kenenkään ei pitäisi saada huonoa kokemusta ainakaan tämän perheen vuoksi.

Kaupunki, jossa koulua käyn, Bariloche, on 100 000 asukkaan kaupunki Patagoniassa, keskellä huimaavan kauniita vuoristomaisemia. Bussimatka Buenos Airesista kaupunkiin kesti 26 tuntia, ja Barilochea lähestyttäessä maisemat olivat ihan elokuvakamaa.  Bariloche itsessään on viehättävä pikkukaupunki, vaikkakin Patagonian turismin keskuksena kovin ”turistinen”. Toisaalta taas matkailijoiden virta takaa sen, että kaupungin lähiympäristössä on mahtavat mahdollisuudet ulkoilma-aktiviteetteihin, joista itse olen ennättänyt kokeilemaan vaellusta, melontaa ja ratsastusta, joka näissä puitteissa olikin ihan huippuhieno kokemus! Suomessa kaltaisiamme tumpeloaloittelijoita olisi epäilemättä talutettu koko matka, ja vähintään nyt ainakin kypärät olisi laitettu päähän, mutta täällä hypättiin ratsaille ja karautettiin metsään, vuorenrinteelle ja välillä järveenkin, ilman sen kummempaa perehdytystä tai suojavarusteita. Turvallisuuskoulutus kuitattiin allekirjoittamalla jälleen kerran lomake, jossa vakuutin ymmärtäväni lajin vaarallisuuden, sekä tietämykseni siitä ettei lääketieteellistä apua turman sattuessa olisi saatavilla?! Tyypillistä argentiinalaista elämää nähdäkseen taas on hakeuduttava hieman syrjäisemmille kujille, eikä kaupungin keskustasta loppujen lopuksi kauas tarvitse lähteäkään, kun talot muuttuvat melkoisen rähjäisiksi, ja tiet päällystämättömiksi kinttupoluiksi. Lähempää tätä arkisempaa elämän menoa pääsimme seuraamaan, kun koulun kanssa menimme pitämään kirpputoria huonompiosaisten kaupunginosan kuntakeskukselle. Aika surkean näköistä oli niin myytävä tavara, kuin niitä ostamaan tullut paikallisasujaimistokin. Kuntakeskukselle iltapäivisin läksyjään tekemään kokoontuneet lapset olivat kuitenkin likaisuudestaankin huolimatta iloisia ja aurinkoisia, ja heidän kanssaan leikkiessään ei voinut itsekään kuin yhtyä hymyyn ja iloita hetkestä. Vierailu kuntakeskukseen sai myös jälleen kerran muistamaan sen, miten onnekas itse olenkaan, kun minulla on mahdollisuus tähän matkaan ja näihin kaikkiin kokemuksiin.  Miten monessa sellaisessa maassa matkallani olenkaan jo käynyt, joiden asukkailla ei ikinä olisi mahdollisuutta samaan, vaikka hekin myisivät kotinsa ja vaikka perheensäkin siinä sivussa?

Lähes neljän viikon Argentiinassa oleskelun jälkeen on paikallaan tehdä havaintoja paikallisesta elämästä. Ensinnäkin koirat - niitä on kaikkialla, ja joka paikassa, ja niitä on PALJON. Kahta samannäköistä en ole nähnyt, mutta ne epäilemättä lisääntyvätkin ihan fiilispohjalta, vastapelurin ulkonäköä sen enempää valikoimatta. Koirat ovat leppoisia ja laiskoja, koiratappeluita en ole nähnyt vielä yhtään, minkä lisäksi ne ovat kovin hyvinvoivan näköisiä, eivät suinkaan mitään surkeita katupiskejä. Jostain ne ilmeisesti ruokaa löytävät, vaikka paikalliset roskikset ovatkin kadun varressa puolentoista metrin korkeudessa, epäilemättä juuri ”koiravaaran” vuoksi? Toinen huomiota kiinnittävä seikka on autot – jos Aasiassa koko perhe pakattiin skootterin päälle, niin täällä perhe pakataan noin 40 vuotta vanhaan autoon, tai vaikka auton lavalle. Tien päällä näkee mitä uskomattomimpia old timereita, lommoisia ja kolhuisia, mutta kyllä ne vain näyttävät kulkevan, toiset lujempaa ja toiset hieman hitaammin (ja äänekkäämmin), mutta niin kauan kuin eteenpäin mennään, niin ei kai sillä vauhdilla niin väliä, ainakaan täällä suunnalla palloa. Aina ollaan keretty, vaikkei oo kiirettä piretty? Elämisen rytmi täällä on muutenkin hieman eri kuin kylmässä pohjolassa – kaupat sulkevat ovensa iltapäiväsiestan ajaksi, ja illallista syödään harvoin ennen iltayhdeksää, ravintolatkin avaavat ovensa vasta iltakahdeksalta. Paikallisessa kodissani siivooja tuli tekemään viikkosiivousta illalla yhdeksän aikaan, ja vielä hieman ennen puolta yötä hän touhuaa perheen pyykkien parissa.  Kuinkahan monessa suomalaiskodissa siivoja puuhastelee puoliltaöin? Lastenvaunuja ei näe juurikaan käytettävän, vaan pienet lapset roikkuvat puolihuolimattomasti vanhemman käsivarrella – ja ovat luonnollisesti vanhempien mukana ravintolassa vielä puolen yön aikaan. Ärsyttäväksi asiaksi täällä puolestaan nousee käteinen raha – pankkiautomaateista nimittäin saa vain 100 peson seteleitä, mikä taas on aivan liian suuri raha melkein mihin tahansa kauppaan tai kuppilaan, vaikka sen arvo euroissa jää alle 20 euron. Eikä Argentiina kuitenkaan niin halpa maa ole, ettäkö sadan peson setelillä päiväkausia elelisi, vaikka niin saattaisi päätellä nähdessään kauppiaiden haukkovan henkeään tälle suurelle setelille. Argentiina-ilmiöihin on luettava myös paikallinen vihreän teen tapainen juoma, mate, jota ilman ei täällä tule uutta päivää. Mate on kitkerää, ja se juodaan useimmiten ilman sokeria, puusta veistetystä pienestä mukista pienellä metallipillillä, joka siivilöi veden joukossa kelluvat teelehdet pois. Maan tavan mukaan samasta kupista juo kätevästi isompikin porukka, sekaan lisätään aina vain lisää kuumaa vettä. Mateta juodaan toki muuallakin Etelä-Amerikassa, mutta täällä juoma on siinä määrin tärkeä osa päivää, että argentiinalaiset kulkevat joka paikkaan mukanaan termoskannu ja matemuki, eihän sitä koskaan tiedä milloin maten tarve yllättää!

Koulun jälkeinen matkasuunnitelmani on ollut pitkään melkoisen avoin, koulun vuoksi koko Argentiinassa oloni on venähtänyt hieman suunniteltua pidemmäksi, mutta toisaalta maa on niin valtava, että neljä viikkoakin on kovin lyhyt aika. Minkä lisäksi tämä on toinen kerta puoli vuotta kestäneen matkani aikana, kun maltan pysähtyä kahdeksi viikoksi, ihan mukavalta tuntuu vaihteeksi sekin. Alun perin suunnitelmani oli jatkaa koulun päätyttyä Andien yli Chilen puolelle, ja siitä kohden pohjoista, mutta taidan kuitenkin koukata vielä pätkän matkaa etelämmäksi, ennen kuin sitten lähden hiljalleen etenemään kohden pohjoista pallonpuoliskoa ja kolmatta perättäistä kesääni. Ja jos oikein innostun, saatan pyörähtää ihan Argentiinan eteläkärkeen saakka, jos ei muuten niin saadakseni passiin leiman käynnistä maailman päätepisteessä, ”End of the world”.  Maailmanlopun meininki siis?