Perusperttinä Malesiassa

Viimeisimmästä blogikirjoituksestani on vierähtänyt muutama viikko aikaa, ihan niin kuin epäilinkin käyvän. Olen viettänyt äärimmäisen rentouttavaa ja hauskaa lomaa Malesian Langkawilla suomikavereiden kanssa, ainoana ohjelmana auringossa kölliminen. Ohessa on toki päivitetty kuulumisia, ja syöty ja kenties jotain juotukin, mutta täytyy sanoa että kaksi viikkoa resort-hotellissa vietettyäni tiedän Malesiasta ja paikallisesta elämänmenosta ihan yhtä vähän kuin sinne saapuessani… Ja häpeilemättä tunnustan ”aivot narikkaan” – turistiloman tulleen varsin sopivaan saumaan. Yksin matkustaminen on suhteellisen rankkaa puuhaa, vaikka päiväohjelmasta ei tekisikään kovin tiukkaa. Kaikesta pitää koko ajan huolehtia itse, ja jatkuva uusiin ihmisiin tutustuminen on sekin paikoitellen kovin väsyttävää. Näin ollen pieni loma lomailusta teki ihmeen hyvää, ja kuljin sujuvasti koko loman muiden vanavedessä kuin lammas liekanarussa, nauttien olostani ihan täysillä. Ja nyt onkin kintaat niin täynnä virtaa, että taas jaksaa!

Langkawi sinällään oli varsin miellyttävä lomakohde. Saari ei ole suuren suuri, nähtävyyksiä tai shoppailumahdollisuuksia ei ole paljon, ei myöskään hillitöntä bilemeininkiä, ainakaan näin sesongin ulkopuolella. Meidän lomammehan osui sadekauden loppupuolelle, eikä kohteeseen vielä tähän aikaan järjestetä pakettimatkoja. Sadekauden läheisyys ei kuitenkaan millään muotoa haitannut lomailua, lämpötilat olivat kohdallaan, ja aurinkoa saatiin joka päivä, sateet vastaavasti olivat usein lyhytaikaisia ja kuuroluonteisia. Ja ketäpä se pieni kesäsade nyt muutenkaan haittaisi, ei meitä ainakaan. Hotellimme ”Langkawi Lagoon” oli varsin viihtyisä, etenkin kun iloksemme saimme huoneen hotellin Sea Villagesta, meren päälle paaluille rakennetusta puutalorykelmästä, vaikka kustannustehokkaina olimmekin varanneet normihuoneen hotellin päärakennuksesta. Minulla onkin tässä vaiheessa vahva epäilys, että tämä majoitus tulee olemaan tämän reissun ehdoton ykkönen? Ja täytyypä muuten todeta että nautin huoneesta muutenkin ihan koko rahan edestä, olihan tuoreessa muistissa mm. Vietnamin yöbussit ja yö hostellin liinavaatevarastossa Japanissa…

Hotellin palvelut, kuten aamiainen, yksityinen uimaranta, ravintolat ja uima-allas olivat varsin hyvää tasoa, meitä vain hieman häiritsi hotellin omistajan muslimitaustasta johtuva uskonveljien invaasio – kahdessakaan viikossa emme oikein tottuneet siihen burkha-asuisten naisten laumaan, joka meitä ympäröi. Tuntui käsittämättömältä, että samaan aikaan kun muslimimiehet kulkivat rennosti sandaaleissa, t-paidoissa ja shortseissa, heidän naisensa olivat kesähelteessä verhottuina mustaan päästä varpaisiin, hansikkaat kädessä ja verkko silmillä. Syöminenkin näytti suhteettoman hankalalta, kun ruoka piti pujottaa hunnun taakse. Puhumattakaan musliminaisten, niiden harvojen jotka altaassa kävivät, uima-asuista; huntu päässä, päästä varpaisiin puettuna mahtaa olla mukava polskutella? Meidän kesämekkomme ja bikinimme ovat heistä varmaan aivan yhtä käsittämättömiä, ja jollain tavalla emme tunteneet oloamme kovin kotoisaksi tässä seurassa. Illat vietimmekin pääasiassa taksimatkan päässä sijaitsevassa Pantai Cenang´ssa, jossa riitti niin kivoja rantaravintoloita kuin pienimuotoista bilemahdollisuuttakin. Rantaköllöttelyn ohella kävimme tsekkaamassa saaren nähtävyyksistä yhden kolmesta vesiputouksesta, kalafarmin, lepakkoluolan sekä köysiradan, joka on Langkawin ehdottomasti paras nähtävyys. Lisäksi Merjan kanssa kokeilimme varjoliitoa veneen perässä meren yllä, mikä oli hieman epäonnistuneesta alastulosta huolimatta kivaa rantatekemistä.

Kaikki hauskuus loppuu kuitenkin aikanaan, niin tämäkin yhteinen loma, joten kahden viikon hujahdettua ihan siivillä oli aika saatella tytöt Suomen koneeseen. Täytyy tunnustaa että tässä kohtaa iski pieni haikeus, ja suvun perinteitä noudattaen jouduin muutaman kyyneleenkin eron hetkellä vuodattamaan. Hetken aikaa tuntui siltä, että olisi ihana itsekin hypätä koneeseen, ja palata kotiin ja normielämään – kunnes muistin ettei minulla olekaan Suomessa normielämää, johon palata! Kodittomana ja työttömänä on hyvä hengata maailman merillä ja merien rannoilla, joten matka jatkukoon kohti uusia kokemuksia. Ja kuten Suomesta lähtiessänikin, edelleen hyvin varusteltuna, ystäväni olivat nimittäin hieman huolestuneet aiemmin blogissa mainitsemastani uudesta viehätyksestäni aasialaisia miehiä kohtaan. Tuliaisina sainkin siis pari pulloa Jaloviinaa ja aidon poikakalenterin, otsikolla ”Kuvissa kuuma kotimainen tusina”. Nyt on taas Suomipoika silmissä ja sydämessä, siispä suunta kohti Singaporea!

Good morning, Vietnam!

Hanoin ja Halong Bayn retken jälkeen matkani jatkui yöbussilla etelään, kohti pienempää rannikkokaupunkia nimeltä Hoi an. Vietnamissa bussilla matkustaminen on halpaa, minkä lisäksi bussilla pääsee minne vaan, kun taas rataverkkoa maassa on vain noin 3000 km. Bussi myös kulkee suunnilleen yhtä nopeasti, sillä junien keskinopeus on vain noin 50 km/h. Opaskirjani myös varoitti junalla matkustamisen vaaroista, ihmisiä loukkaantuu kun lapset heittelevät kiviä ohikulkevien junien ikkunoihin, ja asemilla matkatavaroita varastetaan ikkunoiden kautta, joten ne on syytä köyttää junassa jonnekin kiinni. Lieneekö ihan noin hurjaa meininki, eipä kai? Öinen bussimatkani alkoi hotellilta, sillä bussilipun hintaan kuuluu aina ”pick up service”, eli matkustajat kerätään pakettiautolla bussin lähtöpaikalle, tai vastaavasti bussi kiertää hakemassa matkustajat hotelleiltaan, riippunee hieman lähtökaupungin koosta. Ja koska bussissa on ryntäyspaikat, on onnesta kiinni pääseekö valitsemaan paikkaansa, vai onko viimeisten bussiin poimittujen joukossa, jolloin valinnanvaraa ei juurikaan ole. Busseissa on makuupaikkoja kahdessa kerroksessa, ja kolme aina rivissä, molemmilla ikkunaseinillä ja keskellä, ja välissä kapeat käytävät. Osassa busseista makuupenkin selkänojan kallistusta voi säätää jonkin verran, mutta pääsääntöisesti takana matkustavan jalat ovat edellä matkustavan pään alla, eli penkkiä ei saa täysin vaaka-asentoon. Tavaroille ei oikeastaan ole tilaa, joten isoa reppua ei matkustamoon kannata ottaa, sellainen sylissä kun on vielä aavistuksen hankalampi nukkua. Punkan varustukseen kuuluvat pieni tyyny ja jonkinlainen huopa, joiden puhtautta ei kannata liian tarkkaan tutkia. Punkat ovat kapeita, noin 60 cm, joten nukkuma-asennon suhteen ei hirveästi ole valinnanvaraa, kovin pitkäkään ei kannata olla... Ja jos sattuu olemaan viimeisenä bussiin nousevien joukossa, saattaa saada paikan jossa televisio pyörittää nenän edessä vietnamilaista taisteluelokuvaa, tai sitten pääsee nukkumaan bussin ”perätuhdolle”, jossa on oikeastaan vain yksi punkka – viidelle matkustajalle, tilaa edelleen noin 60 cm / matkaaja. Jos siis pitää hostellien dormi- eli yhteishuoneita intiiminä kokemuksena, niin yhden yön kimppapedissä, kylki kyljessä neljän ventovieraan kanssa pötköteltyäni voin kertoa että dormihuone on suorastaan ylellinen majoitusmuoto…  Ja kun tiet ovat paikoitellen varsin heikossa kunnossa, ja bussi huojuu puolelta toiselle, äänitorven tietenkin soidessa taukoamatta, ei rauhaisasta unesta voi juuri puhua. Tämäkin matkustusmuoto vaatii siis hieman asennetta, mutta on kokemuksena ehdottomasti suositeltava. Ja todellakin edullinen, 18h bussimatkalle tuli hintaa 18 US dollaria, eli noin 13 euroa.

Hoi an on noin 120 000 asukkaan kaupunki, joka on tunnettu paitsi vanhoista rakennuksistaan ja niiden arkkitehtuurista, myös räätäleiden ja suutareiden suuresta määrästä. Ja toden totta, räätäliliikkeitä oli kymmenittäin, samoin kuin kenkäliikkeitä, joissa molemmissa olisi saanut teetettyä täydellisen garderobin tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ja vähän kuin vahingossa tulin itsekin teettäneeksi kolme mekkoa ja yhdet sandaalit, enkä oikein vieläkään tiedä miten siinä oikein niin pääsi käymään? Istuin aamiaisella hotellia lähellä sijaitsevassa kahvilassa, kun vieressä sijaitsevasta räätäliliikkeestä nainen lykkäsi eteeni puhelinluettelon paksuisen katalogin, sekä valokuva-albumin liikkeessä teetetyistä vaatteista, näistä voisin sitten valita ja merkitä minua kiinnostavat mallit. Aikomuksenani ei ollut teettää mitään, lähtisihän bussini kaupungista eteenpäin kuuden tunnin kuluttua, huvikseni kuitenkin merkkasin muutamat mekot ja aamiaisen syötyäni marssin kansio kainalossa räätälin pakeille. Ennen kuin olin ehtinyt sanoa päivää, minulta oli otettu mitat ja valittu sopivat kankaat kolmeen mekkoon, ja alkoi keskustelu hinnasta. Siinäkään vaiheessa en vielä ollut aikeissa ostaa mitään, mutta täyspitkän, paksusta silkistä tehdyn, ja kahden lyhyemmän puuvillamekon yhteishinnan tultua sataan euroon, sovitusajan ollessa neljän tunnin kuluttua, huomasinkin tehneeni kaupat. Minkä jälkeen räätälinainen marssitti minut viereiseen suutariliikkeeseen, jossa hänen siskonsa myi minulle käden käänteessä 16 eurolla käsin tehdyt nahkasandaalit valitsemastani nahasta ja mieleisestäni mallista. Tiedän olevani helppo nakki, mutta että näin helppo…  Viimeistään Hoi an´ssa tulin muuten todenneeksi, että opettelemaani vietnaminkielistä tervehdystä en matkalla ole juurikaan tarvinnut, kaltaistani kalpeanaamaista länsimaalaista on tapana tervehtiä ihan vain tuttavallisesti ”Hello, you buy something…?”

Hoi an´in jälkeen matkustin yöbussilla yhdeksi yöksi vuoristokaupunki Da lat´iin, ja sieltä vielä kahdeksi yöksi Saigoniin, jossa ehdin käydä retkellä Mekong-joen suistoalueella, en niinkään katsoa kaupunkia. Bussissa tuli istuttua enemmänkin, mutta se on hauska tapa nähdä maata, maisemia ja kylien ihmisiä. Bussissa istuminen (tai makaaminen) on myös melko rentoa, joten samalla tuli hieman ladattua akkuja, vaikka samaan aikaan matka jatkui ja maisema vaihtui. Vietnam on osittain sukellus menneeseen aikaan, toisaalta rannikolle rakennetaan uutta ja toinen toistaan ylellisempää rantalomakohdetta. Länsimaisia brändejä ei toistaiseksi ole juurikaan tarjolla, mutta turismin lisääntyessä niidenkin määrä epäilemättä tulee kasvamaan. Köyhyyttä ja varsin yksinkertaista elämistä näkee paljon, samoin naisia raskaissa pelto- ja muissa töissä, miesten pelatessa korttia kadun varressa. Maisemat ovat monin paikoin huikean kauniita, toisaalta roskaa lojuu joka paikassa, yhdelläkin bussimatkalla hämmästelin bussin pysähtyessä tien viereen metsätaipaleella, bussi-isännän heittäessä tienvarsiojaan matkustajille jaettujen vesipullojen muovikääreet. Vietnamilaiset ovat yritteliäitä, koko ajan on joku hihansuussa kauppaamassa jotain, ja pientenkin röttelötalojen alakerrassa tai etuhuoneessa on liiketila, jossa on aina kaupan jotain. Liikkeet ovat pieniä, mutta eivät koskaan niin pieniä etteikö perheen skootteria voisi ajaa tilaa sisälle, hotellin aulassakin saattaa helposti olla neljä skootteria rivissä. Liiketilan lattialla on perheen myös hyvä syödä illallista, eikä ateriahetkeä satunnainen asiakas häiritse millään muotoa. Itsekin pääsin hostellin omistajaperheen ruokapöytään Hanoissa bussia odottaessani, he automaattisesti kattoivat pöytään ylimääräisen katteen, ja suorastaan komensivat minut pöytään, ja lappoivat ruokaa lautaselleni vielä siinäkin vaiheessa kun olivat itse lopettaneet syömisen. Vietnamilaiset ovat ystävällisiä ja välittömiä, Hanoissa ehkä hieman muuta maata varautuneempia. Kaiken kaikkiaan Vietnam tullee olemaan yksi matkani mieleenpainuvimpia kokemuksia, ja tänne tulen varmasti matkustamaan joskus toistekin.

Yhdessä asiassa olen huomannut olevani vietnamilaisten mieleen – maidonvalkoinen ihoni on paikallisten naisten mielestä kovin kaunis, kalpeita jalkojani on osoiteltu ja ihmetelty useaan otteeseen. Itse en ole aina osannut asiasta iloita, etenkään silloin kun takavuosina kesäharjoitteluani Saksassa suorittaneena työtoverini kesän ajan asiaa keskenään ihmeteltyään kysyivät, miksi olen koko kesän käyttänyt valkoisia sukkahousuja. Miksi tosiaan? Asiaan on kuitenkin tulossa muutos, sillä ystäväni Heli ja Merja istuvat parhaillaan koneessa matkalla kohti Malesian Langkawia, jossa aiomme viettää seuraavat kaksi viikkoa, auringossa kylpien ja relaten. Jos siis blogini viettää tulevat päivät hiljaiseloa, johtuu se vain siitä että ainoa ohjelmani on kääntää kylkeä tasaisen rusketuksen aikaansaamiseksi…

Hanoi rocks!

Lentoni Pekingistä Hanoihin osui melko myöhäiseen iltaan, olin perillä Hanoissa puolelta öin, ja koska uuteen maahan saapuminen on muutenkin aina jännittävää, olin sopinut hostellin kanssa lentokenttäkyydityksestä. Portilta saapuessani minua olikin nimelläni varustettu kyltti odottamassa, kuskia vain ei näkynyt missään. Jäin kiltisti kyltin viereen odottamaan, ja kohtahan sieltä joku mies saapuikin, ja nappasi minut mukaansa, samalla logiikalla minut olisi tosin voinut napata mukaansa kuka vaan… Öinen ajomatka Hanoihin meni kuitenkin ilman häiriöitä, ja aika hiljaisissa merkeissä, kuskin englanninkielen ollessa varsin rajoittunut. Matkalla oli kuitenkin aikaa katsella kaupunkia, jonka ravintolat olivat ilmeisesti juuri sulkeneet, sillä patatiskiä tiskattiin luovasti jalkakäytävillä. Myöhemmin minulle selvisi kylläkin, että paikallisten suosimat ravintolat, tai ehkä oikeammin katukeittiöt, toimivat kokonaisuudessaan katujen varsilla, jalkakäytävillä ja porttikongeissa, mitään sisätiloja ei välttämättä olekaan. Ruuat valmistellaan ja valmistetaan, syödään ja tiskit tiskataan kadulla, istuen noin 30 cm korkeilla kirkkaanvärisillä muovijakkaroilla, kuin saunajakkaroilla ikään. Ravintolan voi varmaan perustaa oman asumuksensa kohdalle kadun varteen, ja käydä sitten kotoa hakemassa tarvittavat raaka-aineet, kadun varressakin ne tosin näkyvät ihan kätevästi säilyvän?! Hostellille pääsimme kunnialla, ongelma oli vain siinä että ovet olivat lukossa ja valot pimeänä, eikä kuskillani ainakaan näyttänyt olevan sen paremmin avaimia kuin puhelinnumeroakaan, hän oli yhtä ihmeissään kuin minäkin. Onneksi kuitenkin sisäänkäynnin yhteydessä oli puhelinnumero, johon tarpeeksi kauan soittamalla saimme hereille respan pojan, joko oli pedannut itselleen ja veljelleen patjan hotellin aulaan, kätevää. Minulla kävi vieläpä tuuri, sain varaamani ja vahvistetun dormihuoneen sijasta yhden hengen huoneen, jossa sain olla kaikki 3 yötä dormihuoneen hinnalla, 6,50 eur / yö sisältäen aamiaisen. Ei ihan paha?

Hanoin kohdalla on ihan pakko kirjoittaa muutama sana aasialaisesta liikennekulttuurista. Japanissa liikenne sujui varsin hillittyyn, länsimaiseen tapaan, ainoastaan vasemmanpuoleinen liikenne poikkesi siitä mihin Suomessa on tottunut. Etelä-Koreassa meininki oli jo hieman toista, mopoilla ajettiin ilman kypärää, ja jalkakäytävilläkin jos piti oikein nopeasti päästä etenemään. Moottoripyörissä oli hillittömän kokoiset tavaratelineet, joten täydessä lastissaan ne olivat henkilöauton kokoisia ulkomitoiltaan, ajomukavuus epäilemättä huippuluokkaa. Liikennevaloista ei tarvinnut välittää, mutta kadun ylitystä oli syytä suunnitella hieman tavallista paremmin, ja toimia ripeästi, sillä autot ottivat aina varaslähdön valoissa (jos siis niihin olivat vaivautuneet pysähtymään), syöksyen liikkeelle kun jalankulkijoilla oli vielä vihreät. Kiinassa autoja olikin sitten jo aika paljon enemmän, Pekingin ruuhkat eivät katsoneet päivää tai kellonaikaa, ja taksikuskit saattoivat kieltäytyä viemästä asiakkaan haluamaan paikkaan jos heitä ei huvittanut lähteä ruuhkan suuntaan. Kaistanvaihdot olivat vähintäänkin rohkeita, torvet soivat ja moottoritiellä pujoteltiin kolmea kaistaa laidasta laitaan ihan missä vain tilaa sattui olemaan. Suomalaisen isäntänikin kyydissä totesin parhaaksi katsella jotain ihan muuta kuin liikennettä, säästyäkseni turhilta mielenliikkeiltä. Kiinassa asuvan ulkomaalaisen on muuten hankittava kiinalainen ajokortti, jonka saamiseksi ennen tarvittiin ajokoe, jossa esimerkiksi saatettiin ajaa parkkipaikalla sadan metrin matka. Nykyisin ajokokeen sijasta on kirjallinen koe, jossa mm. saatetaan kysyä miten on syytä toimia, jos tulee pakottava tarve sylkäistä (kiinalaiselle tulee usein tällainen tarve) kesken ajon? Vaihtoehtoina on avata ikkuna ja sylkäistä ulos, sylkäistä nenäliinaan, tai sylkäistä autoon, jokainen arvailkoon mikä näistä on oikea vastaus… Kirjallisen kokeen lisäksi täytyy hankkia lääkärintodistus, mutta jos kärsii vaikkapa ajokortin saamista hankaloittavasta punavihersokeudesta, voi lääkärintarkastukseen lähettää sopivasta rahasta tilalleen jonkun toisen, ja kas kun asia hoituikin ihan käden käänteessä!

…niin, siitä vietnamilaisesta liikenteestä piti kirjoittamani. Matkalla lentokentältä hostellille ehdin hetken miettiä puuttuuko meidän autostamme kenties tavalliset ajovalot, tai onko meillä kovin kiire jonnekin, sillä kuljettaja vilkutti pitkiä ajovaloja ja hätävilkkuja sekä soitti torvea taukoamatta koko matkan kentältä hostellille. Totesin kuitenkin että autossamme kaikki on kunnossa, ja kyseessä on vain paikallinen liikennekulttuuriin kuuluva tapa, mutta ehkä ihan hyvä ettei meillä ollut paljon puhuttavaa, kiirettä näytti kaverilla riittävän ihan pelkässä ajamisessakin. Illalla liikenne oli melko vähäistä, mutta aamulla hostellin ovesta ulos astuessani meinasin lentää selälleni, sillä sellaista skoottereiden määrää, puikkelehtivaa liikennettä ja pakokaasuja en vielä missään ole kohdannut! Mutta tulen ilmeisestikin vielä pahempana kohtaamaan kunhan ennätän Saigoniin, joka on Hanoita kaksi kertaa suurempi kaupunki, ja jossa on jonkun lähteen mukaan 5 miljoonaa mopoa (ja siis 7 miljoonaa asukasta)... Mutta Hanoissakin jalkakäytävät ovat mopojen parkkipaikkaa, tai sitten katukeittiön valtaamia, joten jalankulkijoiden tehtävänä on poukkoilla loputtomiin ajoradan ja jalkakäytävän välillä. Kadun ylitykseen on lähdettävä kun lähin mopo on noin kolmen metrin päässä, kadun yli edetään noin puolen metrin pätkä kerrallaan, ja jos laittaa silmät kiinni niin pelottaa hieman vähemmän. Liikennevaloja on paikoitellen, mutta oikeastaan ne eivät vaikuta liikenteen kulkuun millään tavoin. Skootterin päälle mahtuu helposti nelihenkinen perhe, eikä tavatonta ole nähdä kuljettajan sylissä nukkuvaa leikki-ikäistä. Onnettomuuksiin ei kannata joutua, sillä maassa ei ole yhteiskunnan ylläpitämää ensihoitojärjestelmää, vaan ambulanssin maksaa se joka sen tilaa, tai sairaanhoidon se joka potilaan vie sairaalaan, ja huonolla tuurilla samalla voi joutua loukkaantuneen omaisten mukiloimaksi. Paikallisen kertoman mukaan loukkaantuneet jätetäänkin kadulle makaamaan, jos eivät omin avuin siitä pääse eteenpäin, mitäs meni koheltamaan, muilla matka jatkuu.  Vietnamilaisten talous on tiukassa, eikä lähimmäisenrakkaus mene selkänahasta raavittujen perheen ruokarahojen edelle, minkä tietenkin ymmärtää, vaikka se hurjalta tuntuukin. Villin lännen meininki, kannattaa siis selviytyä liikenteen seassa kunnialla.

Liikenteen lisäksi Hanoissa suunnistamista vaikeuttaa se, että kadut vaihtavat nimeä muutaman korttelin välein. Nimet viittaavat niiden varsille levittäytyneisiin pikkuliikkeisiin, esim. Hai Tuong – nimisellä kadunpätkällä liikkeissä ja jalkakäytävillä myydään sandaaleita, tai Hang Trong´lla rumpuja! Katujen nimet eivät suuresti eroa toisistaan (Hang Da, Hang Dao, Hang Dau, Hang Dieu ja Hang Dong, muutamia mainitakseni), ja kun karttaa sekunniksi pysähtyy katsomaan, saa käsipuoleen heti kymmenen avuliasta, jotka tarjoavat riksa- ja mopokyytiä, tai kenties banaania tai ananasta, tai sittenkin rahanvaihtoa. Samaan aikaan mopojen torvet soivat taukoamatonta kakofoniaansa, joten heikkohermoisempaa voi alkaa hirvittää, jos myös minun lehmänhermoni alkoivat olla jo koetuksella. Kaksi päivää Hanoin hulinaa oli ainakin minulle ihan riittävä aika, etenkin kun takana olivat juuri käydyt Peking, Hong Kong, Soul ja Tokio.

Hanoin hulinaa lähdin pakoon Ha Long Bay´lle, jonka Unesco on poikkeuksellisesti listannut maailmanperintökohteiden joukkoon kahdesti, sekä maisemallisten että geologisten arvojensa perusteella. Ha Long Bay on merellinen kohde, joka koostuu yli 2000 merestä nousevasta kalliomuodostelmasta. Ajomatkaa Hanoista tulee noin 3,5h, joten kohteeseen kannattaa lähteä vähintään yhden yön yli kestävälle retkelle, muuten aika menee bussissa istumiseen. Retkiä löytyy eri budjeteille, ja retkestä maksettava hinta on melko lailla käsi kädessä retken tason kanssa. Itse maksoin hyvän tasoisesta retkestä, 105 US-dollaria + 1hh lisämaksu 35 dollaria, eli yhteensä noin 100 euroa, sisältäen noudon hostellilta, bussimatkat, oppaan palvelut, kaksi lounasta ja illallisen, yöpymisen laivassa sekä tutustumisen kelluvaan kalastajakylään ja yhteen alueen suurimmista luolista. Laivat ovat viihtyisiä puulaivoja, ja meidän laivamme sopivan pieni, vain 17 matkustajaa, tarjolla olisi ollut myös isompia ”bilelaivoja” karaokeineen kaikkineen. Ja vaikka etukäteen olin pelännyt muiden matkustajien olevan pelkkiä pariskuntia, olihan tätä mainostettu varsin romanttiseksi kohteeksi, mitä se toki olikin, mutta meille ainakin osui erinomaisen hauska pieni ja sekalainen porukka, hyvä niin. Tästä retkestä kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten ne puhukoon puolestaan, mutta täytyy todeta että retki menee kokemuksena reissun tähänastiseen TOP 3:een, joten voin vain suositella. Henkeäsalpaavat maisemat, huikea kalastajakylä, ihana rauha ja raikas ilma, sää lempeä kuin linnunmaito - taivaallista!

Tätä blogikirjoitusta kirjoitan Hue – nimisessä rannikkokaupungissa Hanoista etelään, pidellen monsuunisadetta pienessä kahvilassa, odotellen bussiyhteyttä seuraavan kohteeseen. Tänne olen päätynyt melkoisen erikoisella kulkupelillä, vietnamilaisen mallin mukaisella yöbussilla, mutta siitä kerron lisää ensi kerralla, nyt uhmaan monsuunia ja syöksyn sateeseen!

Kiinalainen juttu

Kiina on valtava, ja kiinalaisia on PALJON! Viiden päivän visiittini Kiinaan ei riittänyt edes pintaraapaisuun, mutta kaikkea ei pitkälläkään matkalla ennätä, varsinkaan jos maahan pääsy on jo kiven takana. Jos Kiinaa yrittää ymmärtää vaikkapa numeroina, ovat luvut aika absurdeja pienen suomalaisen päälle; maassa on 141 miljoonakaupunkia, ja noin 550 miljoonaa kännykkää.  Arviolta 300 miljoonaa maalaista muuttaa kaupunkeihin seuraavan 20 vuoden aikana, ja pelkästään Pekingissä varastetaan vuosittain 4 miljoonaa polkupyörää… Pekingin vierailuni aikana ennätin ”pakollisista” turistitekemisistä käymään Kiinan muurilla, syömään muun kiinalaisen ruuan ohessa perinteistä Pekingin ankkaa sekä tutustumaan Taivaallisen rauhan aukioon ja Kiellettyyn kaupunkiin, näistä suurimman vaikutuksen teki Kiinan muuri kaikessa komeudessaan. Nähtävyyksien ohella pääsin mm. pimeän ajan sightseeingille kaupungin keskustaan, pyörälenkeille kapeille kauppakujille, muutamiin hemmotteluhoitoihin sekä Halloween –juhliin isäntäperheeni asuinalueen klubitalolle, mikä olikin kauhukujineen aika jännittävä kokemus ihan isollekin juhlijalle, pienistä puhumattakaan… Järkytystä minulle aiheutti myös se, että huomasin bongaavani kaduilta komeita kiinalaismiehiä! Joko olen ollut liian kauan ilman miesseuraa, tai sitten vaan tottunut aasialaisten ulkonäköön, milloinkaan aiemmin en muista viehättyneeni aasialaisista miehistä?!

Kiinan matkaosuudessa parasta antia oli kaikesta muusta ihmeellisestä huolimatta pääsy vieraaksi suomalaiseen kotiin. Sinällään en Suomesta montaakaan asiaa ole ehtinyt reissun päällä vielä kaivata, mutta kotoisissa olosuhteissa pääsi mieli ja keho lepäämään ihan eri tavalla kuin hostellien reissarirumbassa tai vieraan kulttuurin kodissa. Oli ihan huippuihanaa vain pötkötellä sohvalla ja lukea kirjaa, tai käydä pyöräilemässä lähikorttelin kauppakujilla, ja vaikka emme isäntäperheen kanssa toisiamme ennestään edes tunteneet, vaan kontakti oli luotu yhteisten tuttujen kautta, olin todellakin kuin kotonani.  Tässä kohtaa siis ISO KIITOS Nikolle ja Marjolle, sekä tietenkin paljon terveisiä Ellille, Aamulle ja Samulle, ensi kesänä nähdään!

Isäntäperheeni oli kertonut erään vieraansa joutuneen ”teehuijauksen” uhriksi Taivaallisen rauhan aukiolla, ja näin kävi myös minulle, ensimmäistä (mutta todennäköisesti ei viimeistä..) kertaa tämän reissun aikana. Kävelin aukiolla kaikessa rauhassa, kun juttusilleni tuli kaksi kiinalaista nuorta naista, kysellen melko hyvällä englannilla mistä tulen ja mitä Kiinassa teen. Kerroin heille pintapuolisesti kysytyt asiat, he vastaavasti kertoivat olevansa Pohjois-Kiinasta, lomalla Pekingissä ensimmäistä kertaa elämässään, ja että he halusivat harjoitella englannin kieltä ja siksi olivat lähestyneet minua. Tytöt olivat tosi mukavia, juttelimme pitkään niitä näitä, ja kun he jonkin ajan kuluttua kysyivät, haluaisinko liittyä heidän seuraansa, he olivat menossa katsomaan Kiellettyä kaupunkia kuten minäkin, ajattelin että mikäpä ettei. Siinä kävellessämme he kysyivät poikkeaisimmeko kahville ennen Kiellettyä kaupunkia, missä vaiheessa ensimmäisen kerran mieleeni välähti isäntäperheeni edellä mainittu kertomus.  Päätin kuitenkin lähteä kahville ja katsoa mitä tuleman piti. Tytöt johdattivat minut varsin määrätietoisin askelin erääseen teehuoneeseen, jossa valitsin listalta halvinta mahdollista, kupillisen kahvia. Istuimme privaattihuoneessa, ja tytöt tilasivat teetä, jota minullekin tarjoiltiin, pienten suolakeksien ja mandariinien kera. Tytöt olivat kovin innokkaita tarjoilemaan teetä ja pikkusyötäviä, joihin en kuitenkaan koskenut, koko ajan kuitenkin jutusteltiin mukavia, niitä näitä niin Suomesta kuin Kiinastakin. Laskun tultua sen loppusumma oli huimat 950 renmimbiä, eli noin sata euroa, josta minun kahvini oli hieman alle 4 euroa, mikä sekin oli riistohinta kahvista tässä maassa. Tytöt ehdottivat laskun jakamista, mutta totesin heille kovasti pahoitellen että minulla oli vain 100 renmimbiä, enkä itse ollut muuta tilannut kuin kahvin. Tytöt ehdottivat maksamista kortilla, mutta väitin ettei minulla ole korttiakaan, vaikka toki olikin. Maksoin näin ollen mukavasta ”juttuseurasta” ja kupista kahvia noin 10 euroa, aika kallis hinta, kun juuri edellisenä päivänä olin tingannut itselleni 3 metrisen silkkipöytäliinan 27 euroon. Tytöt olivat edelleen menossa kanssani Kiellettyyn kaupunkiin, mutta minulla ei oikein enää ollut fiilistä jatkaa tässä seurassa… Siltikin edelleen, monta päivää myöhemmin, ihmettelen miten taitavasti tytöt tarinansa vetivät, huijaukseksi tarinan paljastivat lopultakin vain heidän määrätietoiset otteensa teehuoneella sekä se, että heitä ei laskun loppusumma yhtään huimannut, heitä vain huvitti kun olivat sattuneet tilaamaan listan kalleinta teetä. Jep, juuri näin.

Kiinan jälkeen oli aika hypätä jälleen koneeseen, ja ottaa suunta kohti Vietnamia. Hanoihin lennettäessä minulla oli lipun mukaan yksi tekninen pysähdys Kiinan Guangzhoussa, mutta ilmenikin että Kiinan rajamuodollisuudet hoidettiin vasta tämän välilaskun yhteydessä, hieman olinkin jo ihmetellyt Pekingin kentän löyhää meininkiä. Guangzhouhun saavuttaessa kone tyhjennettiin ja matkustajia kiitettiin lentoyhtiön valinnasta, minkä jälkeen Hanoihin jatkavat otettiin muista matkustajista erikseen, rintaan liimattiin tunnistetarra ja käteen lyötiin käsin kirjoitettu Boarding Pass, ja meidät marssitettiin sievässä jonossa rajaviranomaisten syynättäväksi. Sillä aikaa koneemme rullattiin uudelle lähtöportille, ja meitä olivat koneen ovella jälleen toivottamassa tervetulleeksi samat lentoemännät kuin lennon ensimmäiselläkin pätkällä. Jollakin tapaa järjestely tuntui erikoiselta, mutta onhan tässä erikoisempiakin asioita koettu, joten ei mitään hämminkiä sen suhteen. Hanoihin päästiin ihan suunnitelman mukaan, ja tilaamani kuljetus hostellille oli sovitusti kentällä odottamassa. Tai oikeammin siellä oli vain telineeseen isketty kyltti jossa oli minun nimeni, mitään kuljettajan tapaista ei näkynyt mailla halmeilla, mutta siitä lisää sitten ensi kerralla.