Maorien maassa

Viimeisimmästä blogipäivityksestä on jälleen hujahtanut kaksi viikkoa. Olen käyttänyt ajan tehokkaasti kiertämällä Uuden-Seelannin eteläsaarta, ja tätä kirjoittaessani olen matkalla pohjoiseen, siellä ensimmäisenä etappina maan pääkaupunki Wellington. Kokonaisuutena matkasuunnitelmani kattaa lähes koko maan etelästä pohjoiseen, matkani määräytyessä bussilippuni määräämien reittien mukaisesti. Olen nimittäin ostanut hop on hop off – bussipassin yhteen lukuisista maata kiertävistä bussifirmoista, Magic Bussiin, muita vastaavia ovat mm. Stray Bus ja Kiwi Experience. Homma toimii siten, että matkalippuni kattaa tietyn reitin ympäri molempien saarien, ja kiertämiseen saan kuluttaa aikaa kuinka paljon vaan, alkaen muutamasta päivästä yhteen vuoteen, mikä on lipun maksimivoimassaoloaika. Jos reitin kiertää kokonaisuudessaan minimiajassa, menee aikaa 16 päivää, mutta itse kulutan kierrokseen 4 viikkoa, ehtimättä silti nähdä kaikkea mitä tarjolla olisi, koko lomaa kun ei viitsi bussissakaan istua, ja toisaalta monessa välietapissa on mukava viettää useampi kuin yksi yö. Tarjolla on erimittaisia kierroksia, pisimmän kestäessä minimissään 28 päivää, kattaen koko maan, vastaavasti lyhyempiin kiertomatkoihin voi ostaa lisäosia, aikataulun ja budjetin niin salliessa. Bussin mukana matkaaminen on mukavan mutkatonta, sillä bussifirman yhteistyöhostelleissa yöpyessäni minun ei tarvitse edes majoituksia vaivautua itse varaamaan, vaan bussikuski tekee sen puolestani, vieden minut päätepaikassa aina kyseisen hostellin ovelle, ja noutaen minut aamulla jälleen ”kotiovelta” saakka. Bussilipun voi ostaa myös siten, että se sisältää majoitukset, mutta itse majoitukset valitsemalla voi edetä aikataulussa hieman vapaammin. Toisaalta tylsänkin helppoa matkustamista, mutta ehkä kuitenkin tässä vaiheessa ihanan helppoa, saan kyllikseni taas itsestäni huolehtia, kun Uuden Seelannin jälkeen on aika siirtyä uudelle mantereelle. Hop on hop off – bussi on myös helppo tapa tavata muita matkalaisia, samat tyypit tulevat vastaan aina missä milloinkin, kun kukin kiertää reittiä oman aikataulunsa ja mielenkiintonsa mukaisesti. Omasta lipustani maksoin 300 euroa, mikä on mielestäni kohtuullinen hinta 16 päivän bussimatkasta, päälle toki tulevat hostellimajoitukset, peti kimppahuoneessa maksaa 10-15 euroa.

Uuden-Seelannin luonto on hengästyttävän kaunis, ja maisemat vaihtuvat lyhyenkin matkan aikana laidasta laitaan. Jotain ehkä kertoo se, että maan sateisin paikka, Milford Sound, jossa sadetta saadaan 9 – 11 metriä vuodessa, on vain 133 kilometrin päässä maan kuivimmasta paikasta, jossa sademäärä on 27 cm vuodessa…  Maassa on lukuisa määrä kansallispuistoja, joihin voi tehdä retkiä vaeltaen, kanootilla, bussilla, risteilyaluksella tai budjetin niin salliessa, vaikkapa helikopterilla. Arvata saattaa, että viimeisintä vaihtoehtoa en ole joutunut edes harkitsemaan, mutta palvelun tarjoajien määrästä päätellen aika monen muun budjetti sen sallii. Mahtavien maisemien lisäksi tässä benji-hypyn kotimaassa voi harrastaa varmaan kaikkia mahdollisia extreme – lajeja, ja mikä parasta (ja budjetin kannalta vaarallisinta), on niiden harrastaminen tehty varsin helpoksi – kaikki aktiviteetit voi varata bussista käsin, laittamalla vain nimensä listaan, jonka jälkeen bussikuski hoitaa buukkaukset, jolloin itse ei tarvitse kuin maksaa ja jäädä hostellille odottamaan kuljetusta. Muutenkin matkailukoneisto on hiottu huippuunsa, pienimmästäkin kylästä löytyy hyvin varusteltu turisti-info (i-site), joiden kautta matkat ja retket on omatoimimatkalaisenkin helppo varata. Uusi-Seelantilaiset ovat myös hyvin ystävällisiä ja avuliaita, sekä maataan rakastavia. Luontoa varjellaan ulkopuolisilta uhkatekijöiltä jopa siinä määrin, että maahan saapuessani ystävällinen tullivirkailija kävi pesemässä vaelluskenkieni pohjat, ilmoitettuani maahantulokaavakkeessa sellaiset omistavani, ja vieläpä kuukauden sisällä muun maan metsässä niillä tallustelleeni…

Kahden viikon kuluessa olen ennättänyt niin vaeltamaan, melomaan ja maastopyöräilemään, kuin myös katselemaan valaita ja laskemaan koskea. Valasretki olikin kokemus sinänsä, sillä satamassa matkalaisia varoitettiin korkeasta merisairauden riskistä, mitä vastaan ostin satamasta kyllä lääkkeen, mutta paljonko se sitten auttoi? Pieni laivamme keinui ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle, ja 45 matkustajasta noin puolet oksensi koko kolmen tunnin merimatkan! Vieressäni istuneet isä ja poika alkoivat voida huonosti noin kaksi minuuttia satamasta lähdön jälkeen, huokaillen paperipussiin edelleen laivan palatessa satamaan. Eivät tainneet edes valasta matkalla nähdä, aika kallis hinta huonosta olosta! Omalta osaltani kuitenkin ehkä vielä hankalammaksi osoittautui retki Abel Tasmanin kansallispuistoon, jonne olin ostanut päiväpaketin, joka sisälsi puolen päivän omatoimivaelluksen, ja puolen päivän ohjatun melontaosuuden. Sää oli täydellisen upea, maisemat kauniit, ja päivä kaikin tavoin muuten onnistunut, mutta…  en ollut tullut ajatelleeksi, että viimeksi olin kunnon kenkiä käyttänyt noin kolme kuukautta aiemmin, lähes koko matkani ajan olen nimittäin tallustanut varvastossuissa. Jalkanipa eivät enää kengistä pitäneetkään, ja jo 15 minuutin kävelyn jälkeen tunsin hankaluuksia (ja hankaumia) olevan tulossa. Kolmen tunnin kävelyn jälkeen tuloksena oli halkaisijaltaan 3 cm rakot molemmissa kantapäissä, minkä jälkeen viimeistelin jo puhkeamaan päässeet rakot huuhtelemalla niitä suolavedessä (auts!) melomaan lähtiessäni, ja täyttämällä ne hiekalla kanoottia rantaan raahatessani. Lopputulos oli vähintäänkin hurjan näköinen…  Onneksi reissunainen on hyvin varustautunut, joten leathermanilla rakot reunoja myöten auki, hiekat pois, suihkutettavaa desinfiointiainetta päälle, ja vielä antibioottista voidetta perään, ja taas mennään! Ei ihan heti tosin samoissa kengissä, mutta pari päivää myöhemmin kylläkin. Reissunainen ei valita – kun ei ole ketään kelle valittaa, muuten kyllä. Vaelluspäivän tuskaa onneksi hieman hellitti illan ohjelma, ulkoilmaelokuvat ja ”Lassie palaa kotiin”, aivan yhtä liikuttavana kuin viimeksi elokuvan nähdessäni, ehkä noin 25 vuotta sitten!

Eteläsaaren kierroksellani olin jälleen onnekas saadessani muutamaksi päiväksi paikallisoppaan, lapsuudenystäväni Minnan avaruusfyysikkokollegan Craigin, Dunedin- nimisessä Uuden-Seelannin skotlantilaisimmassa kaupungissa. Craig ennätti sopivasti kesken työpäivänsä noutaa minut bussilta, viedä minut kotiinsa, tuikata avaimen minun käteeni, ja rientää sitten seuraavaan kokoukseensa. Vinha tunne olla vieraana ja yksin kodissa, jonka omistajan on tuntenut juurikin kymmenen minuuttia! Craigin luona vietin varsin onnistuneet kolme päivää, ja tulin mm. ensimmäistä kertaa hyödyntäneeksi maan ravintolakulttuurin suomaa etua, BYO´ta – bring your own. Eli tällä merkinnällä varustettuun ravintolaan voi marssia oma viinipullo kainalossa, ja pientä korvausta vastaan sitten henkilökunta tarvittaessa viilentää ja tarjoilee juomasi, kätevää! Sää ei juurikaan suosinut kaupungissa oloani, oli sateista ja sumuista, ja jotain isäntäni talon lämpötilasta ehkä kertoo se, että hänen tarjoamansa valkoviini oli huoneenlämpöisenä juuri sopivaa juotavaksi. Muutenkin olen kulkenut koko Uudessa-Seelannissa oloni ajan lähes samoissa vaatteissa, sillä lämmintä vaatetta minun pidennettyyn kesään suuntautuneella matkallani ei liiaksi ole mukana. Takkia olin viimeksi käyttänyt lokakuussa Kiinassa, täällä sen sijaan ei montaakaan päivää ole mennyt ilman takkia. Mutta Minnalle suuri kiitos tästä kontaktista, meillä oli oikein mukavaa!

Tuoreimpana kokemuksena tätä kirjoittaessani on mielessäni edellispäiväinen koskenlasku, joka oli jälleen yksi hienoimmista kokemuksistani koko reissua ajatellen. Rangitata – joen vesi on jäätikön sulamisvettä, mistä johtuen se on melkoisen kylmää, 8-10 asteista, ja väriltään maitomaisen sameaa mutta upean turkoosia, joen rantojen ollessa kallioisen karut. Kansainvälisen luokituksen mukaan kosket luokitellaan vaikeusasteella yhdestä kuuteen, ja meidän reitillemme osui jopa kaksi viiden asteen koskea, joissa meno oli vähintäänkin vauhdikasta! Suojavarusteet puuhaan olivat varsin asialliset, märkäpuvut, märkätossut, sadetakit sekä tietenkin kypärä ja pelastusliivit, ja perehdytystä puuhaan saatiin niin kuivalla maalla kuin koskea kohti veneessä lipuessammekin. Aika hurjaa puuhaa, tiukimmissa paikoissa kumiveneen kapteenin käskyt tulivat muutaman sekunnin välein – melontaa eteenpäin ja välillä taaksepäin, tauko tai kyyristyminen aalloilta suojaan, välillä taas meidät komennettiin istumaan veneen pohjalle, tai siirtymään veneen vasemmalle tai oikealle laidalle. Tiukin tilanne oli kun laskimme perä edellä viitosluokan koskessa jättimäiseen kiveen, ilman että vene kaatui, kukaan ohjaajista ei muistanut vastaavaa aiemmin nähneensä. Tehokas setti, jonka vaikutuksen tuntee olkavarsissaan vielä muutaman päivän ajan! Välillä pääsimme voimakkaasti virtaavan kosken mukana uimaan, mikä oli varsin hauska kokemus sekin. Ja mukana retkellä oli tietenkin valokuvaaja, jonka otokset sai ostaa CD-levylle poltettuna retken päätteeksi. Hyvää lisämyyntiä, mutta hienot ovat kyllä kuvatkin. Mahtava kokemus kaiken kaikkiaan!

Muutama hieno kokemus jää kuitenkin vielä odottamaan seuraavaa blogikirjoitusta, pohjoissaarella on nimittäin vielä ohjelmassa astetta vaativampi vaellus Lord of the Rings – elokuvasta tutuissa maisemissa, sekä sokerina pohjalla laskuvarjohyppy, jos vaan säät saadaan osumaan kohdalleen. Jälkimmäistä ei ehkä olisi äidille kannattanut tällä tavalla etukäteen paljastaa, mutta sori mutsi, tällä mennään. I believe I can fly!

Hit the road, Jack!

Tätä kirjoittaessani olen kuin olenkin päässyt Queenslandin tulvia pakoon, eli Uuteen Seelantiin, ja tarkemmin eteläsaarelle ja Christchurchiin. Tässä kirjoituksessa palaan kuitenkin vielä Australiaan, ja tähänastisen (lyhyehkön) motoristielämäni hienoimpaan road trippiin, Great Ocean Roadiin. Huimat mutkatiet, pysähdyttävät maisemat, aurinkoinen kesäsää ja hyvä pyörä, mitä sitä reissunainen voisi enempää pyytää?

Great Ocean Roadista minulle ajatuksen antoi ystäväni Jaana, joka autoili saman pätkän muutama kuukausi sitten. Suositukset reitin suhteen olivat aika vakuuttavat, vaikkakin alkuun ajattelin, ettei rohkeuteni riittäisi moottoripyörän vuokraamiseen yksin, vasemmanpuoleinen liikenne ja kaikkea…  Ajatus jäi kuitenkin kutkuttamaan, ja eräänä iltana vuokrapyöriä netistä katsellessani tulin siihen tulokseen, että sen verran pitää motoristista munaa löytyä (vaikka se nainen onkin), että tien päälle lähdetään! Ja kun vielä eräältä vuokrafirmalta löysin entistä pyörääni vastaavan mallin, oli se kuin merkki minulle, tämä on tehtävä. Great Ocean Road itsessään ei ole pitkäkään pätkä, noin 250 kilometriä, lähtöpisteenä Geelong – niminen pikkukaupunki Melbournesta lounaaseen, päättyen Warrnambool – nimiseen kaupunkiin rannikkoa länteen päin, matkaa Melbournesta reitin alkuun tulee noin 100 km. Varasin matkan tekoon kuitenkin neljä päivää, koska luvassa oli mutkaisia teitä, joilla keskinopeus ei tulisi olemaan päätä huimaava, minkä lisäksi parista päivästä pyörän päällä ei tule kuin vihaiseksi. Ja ainahan varsinaisen reitin oheen löytyy sivureittejä ajettavaksi, jos muuten ei tarpeeksi kerry kilometrejä. Reissunaisen budjetti ei varsinaisesti päätöksestä ilahtunut, mutta kuten jo viimeksi totesin, kyseessä on arvotuskysymys. Reissun päällä en myöskään ole paljon bilettänyt, joten olisin helposti voinut tähän mennessä kumota saman rahan myös kurkusta alas, tätä vaihtoehtoa pidän kuitenkin PALJON parempana!

Pyörän haku ajoittui uuden vuoden viikonlopun jälkeiselle maanantaille, joka oli maan tavan mukaan vielä pyhäpäivä, sillä Australiassa juhlapyhän osuessa viikonlopulle on seuraava maanantai aina yleinen vapaapäivä. Pyöräliike olisi avoinna vain klo 9-11 välisenä aikana pyörän hakua varten, ja olinkin ajoissa matkalla kohteeseen, Peel Streetille, tosin vain väärälle Peel Streetille… Taksikuski, joka sitten kiidätti minut oikealle kuorikadulle, ystävällisesti valaisi minua, että Melbournessa jokaisesta kaupunginosasta löytyy suunnilleen samat kadunnimet. Hyvä tietää, tässä vaiheessa - hienosti alkaa siis road trippini… Ei siinä mitään, perille löydettiin, varusteet niskaan, ja tien päälle. Vuokrafirmassa minulta kainosti tiedusteltiin, josko neidillä sattuu pyörä oleman myös kotomaassa, vai ihanko vain spontaanisti olen päättänyt tien päälle lähteä. Jollain tavalla näyttivät kovin helpottuneilta, kun pyörähistoriastani heille kerroin, mikähän siinä oikein oli..? Ja koska minulla ei ollut Melbournen karttaa, eikä sitä vauhdissa tietysti kovin hyvin olisi voinut lukeakaan, kesti oikean tien päähän löytäminen noin tunnin, ja 18 km, kun oikeasti matka olisi ollut noin 2 km ja ehkä 5 minuuttia. Onneksi tosiaan oli se pyhäpäivän aamupäivä, ja kaupungin kadut tyhjillään, sen verran haparoivalta varmaan etenemiseni näytti…  Pyörän suhteen olin kuitenkin tehnyt hyvän valinnan, sillä pyörä oli lähes identtinen entisen pyöräni kanssa, ja jo muutaman sadan metrin jälkeen tunsin oloni pyörän päällä vähintäänkin kotoiseksi. Vasemmanpuoleinen liikennekään ei tuntunut, edes alussa, hankalalta, ehkä olin Aasiassa monta kuukautta erilaisten liikennevälineiden kyydistä asiaa seurattuani sen jollain tavalla jo sisäistänyt?

Olin varannut matkan varrelle majoituksen kolmeksi yöksi, majapaikat olivat määräytyneet aika pitkälle sen mukaan, mistä kohtuuhintaan tilaa vielä löytyi, olihan maassa lomasesonki kiivaimmillaan käynnissä, ja Great Ocen Road myös monen paikallisen lomakohde. Ensimmäisen yön viettäisin Princetown – nimisessä kyläsessä, ja seuraavat kaksi yötä Port Fairy´ssa, joka olikin jo varsinaisen Great Ocean Roadin ulkopuolella. Ensimmäisen päivän reitti vei oikeastaan suorinta tietä majapaikkaan, tosin se suorinkin tie oli aika mutkainen, ja kilometrejä kertyi 300. Ensimmäisenä päivänä oli pakko pysähdellä useampaan kertaan maisemia ihailemaan, vaikka se ajovarusteissa onkin välillä turhauttavaa puuhaa; ensinnäkin pyörälle pitää löytää paikka, josta sen ilman nolonnäköistä tunaamista saa takaisin tien päälle. Ihan senkin takia, että pyörä painaa lähes 300kg, mikä minunkin kaltaiselleni riuskalle naiselle on aika paljon, eli ylämäkeen en mopoa kovin helposti lykkää. Minkä lisäksi ihmiset tuntuvat mielellään katselevan, miten tyttö moisen ison pyörän kanssa pärjää, eli huomio on aina taattu, eikä silloin tee mieli näyttää ihan aloittelijalta. Pyörän parkkeeraamisen jälkeen pitää riisua hansikkaat (mikä helteessä voi olla yllättävänkin iso ponnistus), aurinkolasit ja kypärä, laittaa hiukset, riisua takki, kaivaa sivulaukusta vesipullo ja kamera, jne. Ja tässä vaiheessa on jo ihan armoton hiki, jos sää vain on yhtään lämmin. Ja täällähän se on… Ja sitten sama prosessi toisinpäin. Juuri yhdelle ystävälleni totesinkin, että moottoripyöräily ei ole mukavuudenhaluisen ihmisen hommaa – yleensä aina on liian kylmä tai liian kuuma tai sataa, mopovarusteissa näyttää ihan avaruusmieheltä, kroppa puutuu ja tulee kipeäksi, matkatavaroita ei saa paljon mukaan, rahaa menee ja mitä vielä. Mutta on se vaan niiiiiiiiin hienoa, I´m loving it!

Toisena ajopäivänäni löysin reissun mahtavimmat reitit, ja hieman sivussa Great Ocean Roadilta, jossa pahimmillaan joutui seisomaan ruuhkaksi asti. Tai olisi joutunut, härskisti laskettelin kyllä jonojen ohi pientareen puolelta, jotain etua moottoripyörällä liikkumisestakin on oltava! Sivureiteillä sai ajella lähes ylhäisessä yksinäisyydessään, tiet olivat leveitä ja pääsääntöisesti hyväkuntoisia, ja maisemat mahtavia, se mitä niitä nyt pyörän päältä ehtii katsella. Sallitut nopeudet olivat melko korkeita, mutkaisilla metsäteillä sai (tai olisi saanut) ajaa 100km/h, ja ennen jokaista mutkaa oli kyltti kertomassa suositellusta ajonopeudesta. Jos siis kyltissä suositeltiin vauhdiksi 20 km/h, tiesi ettei mutkaan ainakaan satasta kannattanut kurvata. Koalakarhujakin reiteillä oli puissa paljon, mutta aika pian totesin parhaaksi bongailla niitä pysähdyksissä, sillä mutkatiet, moottoripyörä ja puiden latvojen tähyily eivät ole kaikkein toimivin yhdistelmä… Villikenguruita näin reissun varrella neljä, joista puolet kuolleena tien pientareella, onneksi eivät minun moponi alle pomppineet! Victorian osavaltio on moottoripyöräystävällinen, tietulleja ei tarvitse maksaa, ja mopon saa parkkeerata ilmaiseksi jalkakäytävälle, kunhan jättää tilaa jalankulkijoille. Opaste- ja kilometrikylttejä olisin tien varteen kaivannut enemmänkin, sen sijaan varoitus- ym. kylttejä oli yllin kyllin. Milloin varoitettiin kenguruista, koaloista ja opossumeista, milloin tarjottiin mahdollisuutta ”voimanokosiin” (powernap area), milloin taas todettiin nopeuden tappavan. Niin, pyörää noutaessani muuten allekirjoitin toista kertaa matkani aikana paperin, jossa vakuutin ymmärtäväni, että saatan hyvinkin kuolla tällä reissulla… Road Tripilläni jossain vaiheessa tuli mieleeni, että fiksumpi motoristi olisi kuitenkin varustautunut matkaan jonkinlaisella kartalla, vaikka sitä ajaessa ei niin hyvin pystykään lukemaan, välillä olisi kuitenkin voinut pysähtyä tarkistamaan sijaintinsa tai jotain. Tässä kohtaa on pakko todeta, että vaikka monet ovat yksinäistä maailmanympärimatkaani suuren rohkeuden osoituksena pitäneetkin, välillä pidän sitä itse ihan vain puhtaasti hölmöytenä - hulluahan ei tunnetusti paljon pelota? No, hullu tai rohkea, tästäkin reissusta selvittiin!

Road tripistä muodostui Australiassa oloaikani hienoin kokemus, ihan ehdottomasti, joten Jaanalle suuri kiitos ideasta! Kilometrejä kertyi mittariin 1250, ja pisaraakaan vettä en matkalla saanut niskaani – toisin kuin Australiassa oloni viimeisinä päivinä, tulvien piinaamassa Queenslandissa. Asemapaikkani oli Gold Coast, ja siellä Surfers Paradise, jossa minut vieraakseen olivat ystävällisesti toivottaneet tervetulleeksi entinen työkaverini Kersti australialaisen miehensä Brianin kanssa. Sateinen sää ei varsinaisesti suosinut paratiisia etsiviä surffareita, mutta minulle harmaat, laiskat päivät yhdessä huippuhauskan seuran kanssa takasivat jälleen rentoutumista ja akkujen lataamista ennen seikkailuni seuraavia kiemuroita. Kyllä reissunaisen kelpasi, kun Brian vieraanvaraisena isäntänä kaatoi puolestani aamiaismuroihin maidonkin, ettei minun vaan tarvitsisi vaivautua! Kiitos siis ihanalle isäntäperheelleni, ja kiitos myös ihanille can do –ystävilleni kotisuomessa – he kun olivat toimittaneet Kerstin joulukuusen alle minulle joululahjan, salmiakkia ja pullon jaloviinaa (jonka juomisen suhteen alan ilmeisesti olla jo surullisen kuuluisa?)! Niin se joulupukki sitten löysi minut tänäkin vuonna, vaikka melkein olinkin jo ehtinyt luopua toivosta - KIITOS, lupaan olla kiltti tyttö myös seuraavana vuonna!

Kuivin jaloin karkuun - toivottavasti!

Reissunainen kiittaa kaikista huolehtivista viesteista, ja kuittaa kelluvansa! Eli olen viettanyt Australiassa oloni viimeiset paivat tulvan piinaamassa Queenslandin osavaltiossa, toistaiseksi turvallisen etaisyyden paassa. Tilanne on kuitenkin se, etta tulvat lahestyvat, olen 70 km paassa Brisbanesta, jonka lansiosien asukkaita parhaillaan kehotetaan siirtymaan turvallisemmille alueille. Vesimassat lahestyvat kaupunkia, ja sateiden ennustetaan jatkuvan ainakin tanaan ja huomenna, joten elamme jannittavia aikoja. Taalla uutiset ovat "tulvillaan" tulvaa, ja puhutaan jo Inland tsunamista, ja aika hurjalta kuvamateriaali kieltamatta nayttaakin. Ja onhan kyseessa kuitenkin pahin tulva maan historiassa. Itseni on tarkoitus pelastautua tulvan alta, ja ottaa huomisaamuna suunta kohti Uutta Seelantia, olettaen ettei Brisbanen lentoasemaa tai sinne johtavia teita suljeta ennen sita...

Seuraava varsinainen blogikirjoitukseni, kokemukseni elamani hienoimmasta Road Tripista Great Ocean Roadilla ja sen sivureiteilla, odottaa melkein valmiina Word-tiedostona omalla koneellani. Koneeni laturi kuitenkin sanoi itsensa irti, oletettavasti johtuen jatkuvasta tiukasta niputtamisesta repun sivutaskuun, enka tieda milloin saan oman koneeni seuraavan kerran auki. Uuden laturin hankkiminen taalta on osoittautunut hankalaksi, ja varsinkin kalliiksi, virtalahteiden erilaisten jannitteiden vuoksi. Taltakin osin elamme siis jannittavia aikoja, kyllapa jannitysta nyt riittaakin...

Oli miten oli, reissunaisella on kaikki hyvin, palaan linjoille toivottavasti muutaman paivan kuluttua aurinkoisesta Uudesta Seelannista...!

Ihmemaa Oz

Indonesiassa vietettyjen 2,5 viikon jälkeen lennähdin Australian länsirannikolle, maailman eristäytyneimpään (osavaltion) pääkaupunkiin Perthiin. Huomasin tulleeni jälleen länsimaiseen sivistysvaltioon – tiet ovat leveitä, autot suuria ja ihmiset lihavia. Aasiassa vietettyjen kolmen kuukauden jälkeen oli havaittavissa kulttuurisokin oireita, joiden huomaan vaivaavan vielä kahden viikon jälkeenkin. Vaikka olo on toisaalta kovin leppoisa, onhan täällä kovin helppo olla kun kieli on englanti, ja ihmiset ja ruuat ovat ”tutun” näköisiä, toisaalta taas Aasiassa kokemani pysyvän hämmennyksen tila ja sen puuttuminen saa olon tuntumaan jopa liian helpolta. Voiko ihmisellä olla Australiassa tylsää – no ei kai?

Perthissä vietin kolme päivää, joiden aikana mm. tein retken Perthin sataman virkaa toimittavaan pikkukaupunki Fremantleen, sekä lauttamatkan lähisaarelle, Rottnest Island´lle. Rottnest on etenkin länsi-australialaisten suosima lomakohde, ja oikein viihtyisä kohde olikin. Lauttamatka saarelle kesti 1,5 h, ja matkalla lautan kannelta oli mukava katsella rantojen ökytaloja, mm. Australian kalleimpaan hintaan (85milj. Australian dollaria, eli noin 65milj. euroa) myyty talo osui reitin varrelle, komean näköinen pytinki näytti olevan! Saarella ei ole autoliikennettä satunnaisia huoltoautoja lukuun ottamatta, mutta tiet ovat hyvässä kunnossa, ja saareen tutustumiseen fillari onkin oiva vaihtoehto. Reitti saaren ympäri on noin 18 kilometriä, ja saaren kaikki rannat ovat valkoistakin valkoisempaa hiekkaa, meren hohtaessa turkoosin sinisenä. Rantaviivaa on niin paljon, että vaikka parhaillaan elettiin lomasesongin huippua, ei tuottanut ongelmaa löytää itselle ihan omaa rantaa – aika luksusta! Alan ilmeisesti myös tottua tähän pidennettyyn kesääni, sillä tuo 18 kilometrin pyörälenkki taittui noin 35 asteen helteessä oikein kepoisasti, vaikka varjopaikkojakaan ei helposti löytynyt, maasto kun oli hyvin kuivaa ja karua.

Perthiin olin alun perin päätynyt kahdesta syystä – ensinnäkin siksi, että Balilta sain halvimman lennon juuri tänne, mikä on aika oleellinen yksityiskohta pitkässä reissussa, ja toisekseen siksi, että Perthistä lähtee yksi maailman ”suurista” junareiteistä, Indian Pacific. Nimensä mukaisesti rata yhdistää Intian Valtameren ja Tyynen Valtameren, ja pituutta radalla on 4352 km, sisältäen mm. maailman pisimmän viivasuoran rataosuuden, 478 kilometriä. Junalla oli mittaa lähes 750 metriä, vaunuja 25, ja vetureitakin kaksi, aika vaikuttava kokonaisuus. Matka kesti kolme vuorokautta, ja suurin osa taipaleesta on kuivaa erämaamaisemaa, matkalla voi siis todeta Australian olevan varsin harvaan asuttu maa… Olin ostanut lipun (313 A$, noin 240€) halvimpaan luokkaan, jossa ei ollut edes sänkyjä, joten kolme yötä istuviltaan nukkumista sai paitsi jalat turvoksiin, myös pään hieman pehmeäksi. Parempaakin kyytiä olisi ollut tarjolla, kultaisessa luokassa, mutta siitä lystistä olisi saanut maksaa kaikkine herkkuineen yli 6 000 dollaria, joten sitä vaihtoehtoa minun ei varsinaisesti kovin kauaa tarvinnut harkita.

Junan aikataulun ansiosta, yksi lähtö / viikko, ratkesivat myös joulusuunnitelmani, jouluaaton nimittäin tulin viettäneeksi junassa. Joulutunnelmaakin junaan saatiin, kun vieressäni istuneet kolme ruotsalaistyttöä ripustivat tavaratelineeseen joulupallot ja pienen kuusen, minkä lisäksi olin myös itse varautunut, ja ladannut iPodiin yhden kaikkien aikojen parhaista joululevyistä, Jack & the Danielsin What christmas means to us… Joulupukkikin löysi tiensä junaan joulupäivänä, jakaen jokaiselle matkustajalle yhden hedelmäkaramellin, ei tästä nyt niin huono joulu tullutkaan! Vaikkakin totta puhuen, otti se silti kyllä hieman koville, sillä en voinut olla ajattelematta kaikkia rakkaitani koti-Suomessa, sekä omaa elämääni, joka on kuluneen vuoden aikana kokenut aika totaalisen myllerryksen.

Sydney´ssä majapaikkani oli valikoitunut paitsi hinnan (jotka tähän aikaan ovat todellakin huipussaan), myös minimiöiden perusteella, sillä lähes kaikki hostellin vaativat joulun ja uuden vuoden aikaan vähintään 7 vuorokauden yöpymistä, kun taas oma aikatauluni oli 5 yötä. Hostelli oli australialaiseen tapaan suuri, 13 kerrosta ja satoja petipaikkoja, mikä ei oikein tuonut kotoista fiilistä, etenkin kun yhteiset tilat olivat koko ajan varsin epäsiistit. Hostellien asukkaat ovat pääosin ”working holiday” viisumilla maassa olevia nuoria, joten menoa ja meininkiä riittää. Välillä tunnenkin itseni ihan täti-ihmiseksi, kun en oikein jaksa olla liekeissä milloin mistäkin bileistä ja partybusseista… Sydneyssä ollessani ennätin tutustua kaupunkiin niin junassa tapaamani saksalaisen Nadinen kanssa, kuin turistitoimistosta bongaamani ilmaisen kolmen tunnin kiertokävelyn muodossakin, minkä lisäksi tein koko päivän retken Blue Mountain´lle . Lisäksi oppaanani toimivat suomalainen Maria, johon olin saanut kontaktin toisensa tuntevien äitiemme kautta, sekä australialainen Andrew, jonka kanssa meillä taas on yhteinen tuttu Krist Belgiassa. Marian kanssa teimme pitkän rantakävelyn huikessa maisemissa, ja kävimme illalla vielä isommalla porukalla keilaamassa, Andrewin kanssa kävimme muutamalla drinkillä ja syömässä. Kiitokset oppailleni, mukavaa oli! Suunnitelmissa oli myös kiipeily Harbour Bridgelle, mutta hinnan vuoksi (220 dollaria, 3,5 tuntia) mietin asiaa liian pitkään, joten kun vihdoin päätin kiipeilyn toteuttaa, jäljellä oli enää lippuja auringonnousukiipeilyyn, joka olisi alkanut aamulla kello neljä, eikä lomalla nyt mitenkään sellaiseen aikaan voi herätä! Muutenkin hinnat ovat täällä kohdallaan, tai ainakin tuntuvat siltä Aasian jälkeen, joten reissunaisen budjetille sopivaa tekemistä on aika vähän tarjolla, ja nuudelikeittolinjalla mennään… Ensimmäistä kertaa matkani aikana joudun myös maksamaan internetin käytöstä (ja vieläpä hitaan sellaisen), mistä johtuen niin Indonesian kuin Australian kuvatkin liitän blogin oheen hieman myöhemmin.

Mutta koska budjetti on aina suhteellinen käsite ja ennen kaikkea arvotuskysymys (ja nuudelikeittokin ihan hyvää), on reissunaisella huomisesta alkaen suuret suunnitelmat. Olen nimittäin vuokrannut moottoripyörän, ja aikeissa ajaa Great Ocean Roadin. Matkaa pätkällä on noin 250 km, joten sen taittaisi periaatteessa kahdessa, tai jopa yhdessäkin päivässä, mutta koska reissunaisella on aikaa nautiskella elämästä, olen varannut road tripille kokonaiset neljä päivää, ja aikeissa tehdä myös lenkkejä reitin sivuun. Pyöräksi olen valinnut Yamaha XVS 950 Midnight Starin, koska olen kolme vuotta vastaavalla ajanut Suomessa, ja näin ollen olettaisin pääseväni nopeasti sinuiksi pyörän kanssa, vasemman puoleinen liikenne voikin sitten olla jo toinen juttu... Ja ai niin, vaihtuihan se vuosikin tässä välissä, eli +37 asteen lämmössä ja huikeassa ilotulituksessa Melbournessa. Huonomminkin olisi voinut vuoden aloittaa, joten jatkukoon se yhtä hienosti, niin minulla kuin teillä muillakin!