¡ Hola !

Uudessa-Seelannissa vietetyn kuukauden jälkeen reissunainen on saapunut uudelle mantereelle, Etelä-Amerikkaan, ja tarkemmin sanottuna Argentiinaan ja Buenos Airesiin. Matka tosin meinasi tyssätä jo Aucklandin lentoasemalla, huolettomana reissaajana kun en ollut muistanut tarkistaa, vaaditaanko Argentiinan koneeseen pääsyyn (ja sitä kautta siis maassa oleskeluun) myös poistumislippu maasta. Ikuisuuden kestävän check in – jonotuksen jälkeen olikin nimittäin iloinen yllätys, kun lentokenttävirkailija totesi, ettei hän voi tsekata minua sisään koneeseen, ellei minulla ole todistetta siitä, että myös aion maasta poistua! Ja minulla kun ei ollut aavistustakaan, milloin ja mitä kautta maasta tulisin poistumaan, suunnitelmani kun muotoutuvat aina vähän fiilispohjalta. Virkailijakin oli kovin hämmentynyt, eikä ollenkaan meinannut ymmärtää, miten niin en tiedä milloin lähden Argentiinasta? Hän kuitenkin lähetti minut kyseisen lentoyhtiön, Aerolineas Argentinasin toimistoon, jotta voisin sieltä ostaa jonkinlaisen lipun jonnekin. Kiva, minnekähän sitä sitten menisi ja koska…? Toimistossa asiaa hetki pähkäiltiin viiden vilkkusilmäisen argentiinalaisherran kanssa, ja lopputuloksena sain käteeni ”tyhjän” lipun, joka kertoi minun palaavan kahden viikon kuluttua takaisin Aucklandiin, kyseessä oli kuulemma myöhästynyt joululahja heiltä minulle, kiitos vaan kovasti! Tokikaan en palaisi, varsinkaan olemattomalla lipulla, mutta nyt minulla olisi ainakin dokumentti paluumatkasta. Check in – virkailija näytti hieman hölmistyneeltä, kun kerroin päättäneeni palata Aucklandiin kahden viikon kuluttua, vaikka hetki sitten olin yrittänyt selittää kierteleväni kolme kuukautta Etelä-Amerikassa ennen Pohjois-Amerikkaan siirtymistäni. Niin ne suunnitelmat vaan muuttuvat, ja samalla taisin saada hieman esimakua siitä, miten asiat on tapana Etelä-Amerikassa hoitaa…

Buenos Aires on yksi Etelä-Amerikan suurimpia kaupunkeja, metropolialueen asukasmäärä on noin 13 miljoonaa, ja se koostuu 48 kaupunginosasta. Buenos Airesilla sanotaan olevan sänkileukaisen casanovan charmi, kiihkoilevan mielipuolen luonne, ja maailmankuulun huippumallin asenne. Mene ja tiedä, mutta kyllä kaupungilla annettavaa riittää! Ensivilkaisulla kaupunkikuva ei ole kauneudella pilattu, rumia kerrostaloja ja ränsistyneitä rakennuksia riittää, mutta kun antaa aikaa ja katselee ympärilleen, mielikuva muuttuu. Siirtomaavallan aikaiset rakennukset lukuisine yksityiskohtineen ovat hieman rapistuneessakin ulkomuodossaan viehättäviä, toisaalla kaupungissa taas löytää riemastuttavan värikkäitä asuinalueita. Viehättäviä kahviloita ja ravintoloita on jokaisessa kadunkulmassa, samoin kuin pieniä putiikkeja, joista tässä kohtaa on pakko mainita lukuisat nahkaliikkeet! Laadukkaan oloista ja näköistä nahkalaukkua, -kenkää ja -takkia on valtavat valikoimat, tässä pihvien luvatussa maassa materiaalia kun taitaa riittää. Jälleen kerran reissunainen itkee katkeria kyyneleitä, kun kaikki ihanuudet jäävät kaupan hyllyille, nyyh!

Buenos Airesiin minua saapui ilahduttamaan ystäväni Oliver, jonka tutussa seurassa oli ihana hieman taas hengähtää, ja samalla nauttia suomi-tuliaisista – suurkiitos niin Olille kuin Lintsillekin! Olin kanssa suuntasimme sunnuntaina ihmettelemään San Telmon antiikkimarkkinoita, viehättävä tapahtuma, jossa ostettavaa olisi taas riittänyt laidasta laitaan, samalla kun pääsi seuraamaan hassunhauskoja katutaiteilijoita, tangoesityksiä unohtamatta, tai vain katselemaan katuvilinää kivalla terassilla kylmää olutta ja paikallisia pikkupasteijoita, empanadaksia, nauttien. Kävimme myös Recoletan kaupunginosassa sijaitsevalla ”hyväosaisten” hautausmaalla, Cemeterio de la Recoleta´lla, jonka korkeiden muurien sisällä oli aivan oma maailmansa, kuin toinen toistaan hulppeampien hautakammioiden muodostama oma pieni kaupunki poikkikatuineen ja kortteleineen, jossa vilkkaimman ”kadun” varresta löysi ehkä kuuluisimman argentiinalaisen, Evitan, hautakammion. Mainita täytyy myös La Boca, ällistyttävän värikäs työläiskaupunginosa, jonka laidoilta jo alkoivatkin turistien vältettävät kulmakunnat, aikamoista röttelöä näkyi kulmilla olevankin. Mielenkiintoisiin kohteisiin lukeutui myös Bond Street, kolmikerroksinen kauppakeskus, jonka graffitien koristamien seinien sisällä liikkeet kauppasivat skeittivaatteita, lävistyksiä ja tatuointeja – eipä taida olla ihan jokaisen Buenos Airesin kävijän must see – listalla? Tatuointien harrastajana Oli kävi kuitenkin ottamassa itselleen matkamuiston, uuden kuvan, ja kuvan valmistumista odotellessani totesin kaupan käyvän vilkkaasti, tarjonta siis kohtasi kysynnän täälläkin.

Buenos Airesin jälkeen suunnistimme hieman väljemmille vesille, viineistään tunnettuun Mendozan maakuntaan Argentiinan länsirajalla, Andien juurella. Matkaa Mendozan kaupunkiin kertyi tuhannen kilometriä, mikä taittui kätevästi pitkän matkan yöbussilla. Argentiinassa bussilla kulkeminen on selvästi junalla matkustamista nopeampaa, joustavampaa ja luotettavampaa, ja bussiyhteyksiä ja -yrityksiä on lukuisa määrä. Pitkän matkan bussit ovat pääsääntöisesti moderneja kaksikerrosbusseja, joissa kalliimpi ja mukavampi ykkösluokka (cama, suite tms.) sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa, ja edullisempi ja hieman olosuhteiltaan vaatimattomampi kakkosluokka (semi cama) ylemmässä kerroksessa, kakkosluokankin kuitenkin ollessa matkustusmukavuudeltaan varsin hyvä. Asiaan vihkiytymättömälle lippujen ostamisen Buenos Airesissa teki hankalaksi se, että asemalla aikatauluja ei ollut ainakaan helposti näkyvillä, ja kun jokaisella bussifirmalla on oma lipunmyyntikioskinsa, jotka lisäksi vielä on jaoteltu eri ilmansuuntiin lähtevien linjojen mukaisesti, oli lippuluukkuja näin ollen tarjolla kymmeniä, englanninkielisistä opasteista tietenkin oli turha haaveilla. Hintoja ei myöskään ole näkyvillä, joten hintavertailun tekeminen on aika mahdotonta. Meidän kokemuksemme mukaan hinnoilla ei kuitenkaan ole suurta eroa firmojen välillä, hintaerot muodostuvat lähinnä valitun mukavuustason mukaan. Buenos Airesin pääbussiasema, Retiro, on muuten hippasen iso bussiasema, lähtölaitureita on 70, kaltaistani maalaistyttöä alkaa vähemmästäkin hieman huimata! Lippua ostaessamme meitä neuvottiin bussin lähtöajan lähestyessä kuuntelemaan asemakuulutuksia tai seuraamaan infotauluja, tai vain seuraamaan busseja ja niiden tekstejä, meidän bussimme tulisi lähtemään joltain laiturilta välillä 25-36. Kuulutukset tulevat kuitenkin vain espanjaksi, eikä niitä aseman metelissä olisi muutenkaan kuullut, ja infotaulussa taas näkyy vain osa busseista, tai siinä näkyy vielä bussi jonka olisi pitänyt lähteä jo kolme tuntia aiemmin, joten ota siitä nyt sitten selvää! Ja kun bussia ei näkynyt eikä kuulunut, vaikka lähtöaikakin meni jo kymmenen minuuttia sitten, totesimme että turha kai tässä hötkyillä, kaipa se tulee kun on tullakseen? Bussiin päästiin, ja kun ensimmäinen kerta oli koettu, ja homman nimi oli selvillä, oli jatkossa bussilla matkustaminen todellakin kätevää ja edullista. Hintaa tuolle 15h bussimatkalle tuli 50 eur, joten kun samalla säästää yhden hotelliyön, voi pitkän matkan bussia hyvinkin mainostaa kustannustehokkaaksi tavaksi kiertää maata. Etenkin kun hyvällä tuurilla saa matkalla kaupan päälle viihdykettäkin – kuten vaikkapa bussi-isännän vetämän espanjankielisen bingon!

Mendozan kaupungista jatkoimme saman tien matkaa lähelle Chilen rajaa, Uspallata – nimiseen 3500 asukkaan kyläpahaseen, josta ensimmäisen iltana löytyi kokonaista yksi avoinna ollut ravintola, ei siis ollut vaikea päättää mihin menisi syömään! Kylänraitilta löytyi myös turisti-info, jonka daami ei luonnollisestikaan osannut kuin espanjaa, mutta kätevänä naisena hän roudasi meidät pienen matkan päähän myyntikojulle, jossa päivänsä ratoksi rannekoruja langasta solminut saksalainen elämäntapaintiaani meille sitten toimi tulkkina. Asioilla on tapana järjestyä, niinpä meillekin löytyi yösija, ja seuraavaksi päiväksikin mukavaa tekemistä, maastopyöräilyä. Matkatuliaisiksi Uspallatasta saimme kuitenkin pienimuotoiset vatsataudit, reissunaiselle ensimmäinen koko matkan aikana, aika hyvin olen kyllä säästynytkin! Oliverilla tauti nosti yhden iltapäivän mittaisen kuumeenkin, mutta itselläni vaiva oli lähinnä sitkeä vatsakipu, ei sen suurempaa. Vatsakivun kuitenkin jatkuttua nelisen päivää, ja äidyttyä välillä aika ilkeäksikin, oli aika ottaa vanhemmat keinot käyttöön, ja pakottaa itsensä juomaan mukillinen vatsakatkeroa, tässä tapauksessa Fernet Brancaa. Ja oliko sitten psykologista vai ei, mutta vatsa voi tämän jälkeen selkeästi paremmin (ja pääkin jotenkin hilpeämmin?)! Uspallatan jälkeen ennätimme vielä käymään Tupungatossakin, jossa ei kylläkään ollut sitten niin mitään nähtävää, eli ei siitä sen enempää…

Opaskirjoissa Etelä-Amerikan matkaajia varoitellaan mm. taskuvarkaista ja erilaisista huijausyrityksistä, ja Mendozan matkalta Buenos Airesiin palattuamme mekin jouduimme klassisen ryöstöyrityksen kohteeksi. Bussiasemalta rinkat selässä talsiessamme viittoili ”ystävällinen ohikulkija” minun jalkojeni suuntaan, ja alas vilkaistessani totesinkin housujeni olevan pohkeiden kohdalta jossain valkoisessa sotkussa.  Kätevällä naisella on aina käden ulottuvilla nenäliinoja, joten siinä sitten yritimme hieman siistiä housujani, kun yhtäkkiä vieressämme oli ”avulias” rouva paperipyyhkeineen. Siinä hötäkässä totesimme meidän molempien rinkkojen ja myös Olin housujen olevan samanlaisissa roiskeissa, ja ennen kuin ryhdyimme repimään rinkkoja selästä, alkoivat hälytyskellot päässämme soida, ja jatkoimmekin kiireesti matkaa. Opaskirjoissa oli nimittäin myös varoiteltu vastaavasta – turistin vaatteet sotketaan tahallisesti, ja tullaan mukamas ystävällisesti auttamaan, ja siinä touhutessa onkin helppo napsia taskuista ja laukuista lompakot ym. arvotavarat, kun turistiraukan huomio kiinnittyy sotkujen siivoamiseen ja ympärillä häsääviin ihmisiin. Talsimme siitä hieman väljemmille vesille, ja totesimme, että päällemme oli roiskaistu jotain käsirasvan tapaista, niin parfymoitu oli tuoksu, ja tavaran koostumus rasvainen. Meitä ”auttamaan” tullut mummo kyllä oli viittoillut taivaalle, vinkaten kyse olevan linnun ulosteista, mutta tähän määrään olisi kyllä tarvittu lentokoneen kokoinen lintu, joka huomaavaisesti olisi myös tavaransa ihmisnenää miellyttäväksi hajustanut. Jepjep, tulipa tämäkin koettua, mutta mahtoi mummoa harmittaa kun saalis jäi saamatta, ei meitä niin vaan huijatakaan!

Olin lähdettyä kotimatkalle iski minuunkin taas koti-ikävä, samalla tavalla kuin ystävieni palattua yhteiseltä Malesian lomalta kotiin. Hetken aikaa mietin jälleen, mitä ihmettä teen täällä toisella puolella palloa ihan yksin, enkö minäkin voisi mennä ystävien ja rakkaiden luo kotiin? Vaan eipä auta itku markkinoilla, matkaa on vielä edessä, ja keskenhän ei tietenkään jätetä! Ja haikeus ja koti-ikävä menivätkin tällä kertaa nopeammin ohi, johtunee siitä että matkaa on jäljellä enää vajaat neljä kuukautta, edellisellä kerralla vielä edessä ollut yli puoli vuotta tuntui aika musertavalta. Ja kivaa tekemistäkin on taas tiedossa, omaa elämääni helpottaakseni nimittäin päätin hankkiutua espanjan kielen tehokurssille, englantia täällä kun ei tosiaan juurikaan osata. Huomisaamuna hyppään 26 tunnin pikavuorobussiin, ja suuntaan Patagoniaan, Bariloche – nimiseen kaupunkiin. Siellä aloitan muutaman päivän kuluttua kahden viikon kielikurssin, jossa opetusta on viisi päivää viikossa, aamupäivästä neljä tuntia 2-4 hengen ryhmässä, ja päälle vielä iltapäivästä kaksi tuntia yksityisopetusta, minkä päälle koulu järjestää vielä paljon ”after school” –aktiviteetteja, kuten salsa- ja tango-opetusta! Kyseiset kaksi viikkoa asun lisäksi argentiinalaisessa perheessä, joten kielikylvystä voikin muodostua varsinainen kylmä suihku… Kuitenkin, olettaisin tehojakson auttavan minua selviämään seuraavat kuukaudet Etelä-Amerikassa, ja onhan se hyvä saada aivoillekin vaihteeksi jotain käyttöä, puoli vuotta vapaata töistä on toivottavasti tehnyt tilaa myös uudelle tiedolle ja taidolle. Ehkä seuraava blogikirjoitukseni onkin sitten espanjaksi, kuka tietää? Adios!

Hei me lennetään!

Neljä viikkoa Uudessa-Seelannissa alkaa olla loppumetreillään, joten on aika kertoilla viimeisten kahden viikon kokemukset. Viimeksi jo lupailinkin jotain vaellusretkestä Lord of the Rings – elokuvien maisemiin, sekä tunnelmat laskuvarjohypystä, joten aloitetaanpa niistä…

Taru sormusten herrasta - trilogia on kokonaisuudessaan kuvattu Uudessa-Seelannissa, ja se on yksi maailman elokuvahistorian mittavimmista elokuvaprojekteista, kokonaistuotannon kestettyä kahdeksan vuotta, ja kustannettua 285 milj. US dollaria. Kuvauksia on tehty yhteensä yli 150 eri paikassa ympäri maata, joten elokuvasta tuttuja maisemia tuli vastaan muuallakin kuin vaellusretkelläni. Maan hallitusta on arvosteltu elokuvaryhmän päästämisestä luontoarvoiltaan korvaamattomiin maisemiin, kuten lukuisiin luonnonpuistoihin, ja vieläpä suurelle yleisölle asiasta liiemmin tiedottamatta. Ja mm. vaellukseni kohteessa, Uuden-Seelannin ensimmäisessä kansallispuistossa Tongariro National Park´ssa jouduttiinkin tekemään kuvausten jäljiltä entistämistöitä. Vaellusreittini, Tongariro alpine crossing, alkaa Mangatepopo´n laaksosta, joka sijaitsee 1150 metrin korkeudessa merenpinnasta. Reitin pituus on lähteistä riippuen 18,4 – 19,4 kilometriä, ja korkeimmillaan reitti kipuaa 1886 metriin, kulkien kahden maorien pyhänä pitämän tulivuoren, Mt Tongariron ja Mt Ngauruhoen, välistä. Alueen tulivuoret ovat edelleen aktiivisia, ja vaeltajia kehotetaan poistumaan vuorilta pikaisesti, mikäli purkauksen merkkejä, kuten tuhkapilviä tai maan järisemistä ilmenee, ehkä ihan hyvä vinkki? Reitti luokitellaan vaikeusasteeltaan haastavaksi, ja aikaa vaellukseen menee opastekylttien mukaan 7 tuntia, itse taitoin reissun 6 tuntiin. Reitti on useaan otteeseen äänestetty Uuden-Seelannin parhaaksi päivävaelluskohteeksi, minkä lisäksi reitti myös komeilee useilla maailman TOP 10 – päivävaelluskohteiden listoilla.

Vaellusreitille päästäkseen on hankittava kuljetus reitin alkupäähän, sekä nouto reitin loppupäästä, itse olin lähdössä vaellukselle Turangi – nimisestä pikkukyläsestä noin 40 km päässä reitiltä. Herätys oli aamukuudelta, aamiainen naamariin, eväät valmiiksi ja odottamaan kuljetusta – kunnes kuulin että vuorilla luvassa olisi sen verran huonoa säätä, että bussikuljetusta reitille ei olisikaan, olin siis turhaan ponkaissut pystyyn kukonlaulun aikaan, prkl! Mutta eipä hätää, ystävällinen hostellinomistaja lupasi minulle kyydin lähtöpaikkaan, mikäli sää aamun mittaan hieman paranisi, joten eikun tunti lisää unta ja sen jälkeen päästiinkin matkaan. Lähtöpaikalta katsottuna vuorten huiput olivat pilvien peitossa, ja koska nousua olisi noin 700 metriä, ei huipulla vallitsevasta säätilasta pystynyt lähtöpaikalta katsottuna paljon sanomaan. Hostellinomistajan kanssa sovimme minun kuittaavan olevani turvassa, kunhan pääsisin vuorten yli Ketetahin taukomajalle, minkä jälkeen hänkin osaisi arvioida minun saapumiseni reitin päätepisteeseen, tullakseen hakemaan minut sieltä jälleen pois. Ensimmäisen tunnin reitti eteni laaksossa, suhteellisen vaivattomasti, minkä jälkeen olikin nousua aika reippaasti ylöspäin seuraavat 2,5 tuntia, jonkintasoinen peruskunto on siis hyvä omata ennen reitille lähtöä. Hyvät varusteet ovat myös iloksi ja hyödyksi, kunnon vaelluskengillä ja sadetta ja tuulta pitävällä kuoritakilla varustautuneena on huomattavasti mukavampi vaeltaa, vaikka tulihan reitillä pari jamppaa farkuissa ja tennareissakin vastaan, valintakysymys… Huipulla sääolot olivat aika toista luokkaa kuin lähtöpisteessä, tuuli oli voimakas, ja pilvet niin matalalla, että reitin opastemerkkien seuraaminen oli välillä enemmänkin arvailua. Reitin korkeimmalla kohdalla, Punaisella kraatterilla, ei maisemia juuri pilvien ja sumun vuoksi päässyt näkemään, minkä lisäksi huipun ylitettyäni alkoi tihkusade, joka tuulen vuoksi tuli mukavasti vaakasuorassa. Huipulta alas matka taittui jouten, mutta polveni eivät liiaksi pitäneet sadoista porrasaskelmista, joita alasmenoreitille oli etenemistä helpottamaan rakennettu. Vaelluksen viimeinen tunti olikin astetta tuskaisampi, samaa kuulin monen muun vaeltajan suusta myöhemmin, mutta viimeistään hostellilla, kylmän oluen ääressä nekin harmit unohtuivat. Kokonaisuutena kuitenkin ehdottoman hieno kokemus, jota lämpimästi kaikille Uuteen-Seelantiin matkaaville suosittelen!

Turangin jälkeen matkani jatkui Taupo – nimiseen kyläseen, aikomuksenani suorittaa vielä viimeinen ”seikkailu” ennen siirtymistäni seuraavaan maahan ja maanosaan. Laskuvarjohyppy on benji-hypyn ohella Uuden-Seelannin matkaajien ykkösaktiviteetti, joten olihan sitä minunkin kokeiltava. Hyppypäiväksi kaavailtu päivä valkenikin lupaavan kirkkaana, ja koska olin edellisen yönkin nukkunut mukavan rauhaisasti, ennakko-odotusteni vastaisesti, olin vähintäänkin innoissani lentoon lähdössä (uskokoon kuka haluaa)! Hyppykorkeudeksi voi valita joko 12 000 tai 15 000 jalkaa, joista itse tietenkin valitsin jälkimmäisen, kilometreissä tuo 15 000 jalkaa on noin 4,5 km. Kun kerran hypätään, niin hypätään kunnolla! Valmistautumispaikalla ensimmäinen toimenpide on hyppääjien punnitseminen, yli 100 kg:n elopainolla ei tandem – hypystä tarvitse haaveilla. Seuraavana askeleena oli oikeanlaisen ”hyppypaketin” valitseminen, pelkkä hyppy olisi kustantanut 195 eur, mutta jos halusi hypystä kuvamateriaaliakin, oli kukkaronnyörejä syytä raottaa hieman enemmän. Itse valitsin ”kultaisen” paketin, jolloin 350 eurolla sain hyppyyn mukaan kaverin kypäräkameralla varustettuna, ”exit-photon” hetkestä ennen hyppyä, dvd-videon hypyn freefall – osuudesta, eli vapaasta pudotuksesta ennen laskuvarjon avaamista, sekä tandem-ohjaajani käsikameran kuvat. Platinapaketti olisi lisäksi vielä sisältänyt t-paidan, sekä käsikamera-dvd:n, mutta totesin edellä mainitun varustelun riittäväksi todistusaineistoksi hypystäni. Ennen koneeseen astumista pukeuduttiin hyppyhaalariin ja nahkaiseen lentäjänlakkiin, lisäksi mukaan matkaan saatiin hyppylasit ja naamari lisähappea varten, koneen noustessa hyppykorkeuteen. Haalarin päälle lisättiin sitten vielä valjaat, joihin ohjaajani sitten kiinnitti omat valjaansa ennen koneeseen nousua. Ohjaajan kanssa olotila olikin suhteellisen intiimi, käytännössä istuin koneessa remmeillä tiukasti sidottuna hänen sylissään, ja koska kone oli pieni, istui kameramieheni vastaavasti melkeinpä minun sylissäni. Mutta onneksi kameramies oli komein Uudessa-Seelannissa näkemäni mies, eikä hyppyohjaajassanikaan mitään vikaa, joten huonomminkin olisi voinut mennä!

Koneen nouseminen hyppykorkeuteen kesti noin 20 minuuttia, mikä olisi ollut juuri sopiva aika kehittää pieni paniikki tulevasta. Itse en kuitenkaan suuremmin jännittänyt tässä vaiheessa, lentäminen itsessään ei minua ole koskaan pelottanut, ja jotenkin en osannut pelätä koneesta ulos hyppäämistäkään, ehkä ajatus tuntui yksinkertaisesti liian absurdilta – kuka nyt ulos lentokoneesta hyppäisi? Niinpä. Ennen meitä tandemhyppääjiä hyppäsi koneesta ulos muutama kaveri ihan vain omaksi huvikseen, ja täytyy sanoa että luukun auetessa vieressä, ja kavereiden loikatessa ulos, kiertyivät sisäelimeni ihan aavistuksen solmulle. Mutta koska olin tandemhyppääjistä hyppyvuorossa ensimmäisenä, en ehtinyt kauaakaan ihmetellä, kun ohjaajani jo ryhtyi hivuttamaan meitä koneen oviaukolle. Jalat ulos ovesta, kädet valjaiden olkaimiin, pää ohjaajan olkaan nojaten, nopea hymy exit-kameralle ja menoksi. Pari ensimmäistä sekuntia olotila oli sanoinkuvaamaton, paniikki ja varmuus siitä että nyt lähtee henki, miellyttävää… Pian ohjaaja kuitenkin kopautti olkaani, merkkinä siitä että voisin irrottaa käteni valjaiden olkaimista, ja ottaa rennon leijunta-asennon. Rentoudu nyt siinä sitten! Mutta totta puhuen, vapaa pudotus kesti noin minuutin, ja se oli koko hypyn paras osa, kun pahimmasta paniikista pääsi ohi. Ilmavirta oli niin kova että hengittäminen oli työlästä, samoin kuin kameralle hymyily, mutta maisema oli huikea, ja putoamisen tunne ihan käsittämättömän hieno. Minuutin kuluttua tuli taas kopautus olkapäähän, mikä tarkoitti sitä että varjo avattaisiin, eli kädet olkaremmeille ja pää ohjaajan olkaan. Varjon avautuminen nykäisi meidät nousukiitoon monta metriä ylöspäin, mutta varjon auettua vauhti hidastui, hyppylasit sai ottaa silmiltä, ja meteli katosi niin että ohjaajan kanssa pystyi puhumaan.  Varjon kanssa laskeutuminen oli melkoista pyörimistä, mikä kaltaiselleni karusellikammoiselle on pahimmanlaatuinen painajainen, ja hetken aikaa olin aivan varma että annan ylen hetkenä minä hyvänsä. Varjon kanssa laskeutuminen olikin hypyn pahin vaihe meikäläiselle, ja sai maailman pyörimään silmissäni vielä pitkään hypyn jälkeen. Alas tultiin kuitenkin kauniisti ja pehmeästi, ja niin olin taas ylittänyt omat rajani, niin omissa kuin ehkä muidenkin silmissä. Että terveisiä vaan Heinolaan ja Mikkille, joka nauroi viime kesänä kuollakseen minun kammolleni hypätä 3 m korkean saunaveneen katolta veteen - katsotaanpa ensi kesänä uudelleen!

Tätä kirjoitusta rustailen Taupossa, hostellin terassilla, lasissa erinomaisen hyvää paikallista Sauvignon Blanc -valkoviiniä, jota olen ”joutunut” tankkaamaan varastoon, ennen siirtymistäni pihvien ja punaviinin maahan Argentiinaan, Etelä-Amerikkaan. Uusi-Seelanti on ollut varsin miellyttävä kokemus, helppo matkustaminen bussilla ympäri maan, ja matkailukoneiston järkkymätön toimintavarmuus ovat olleet reissunaiselle tervetullutta vaihtelua. Olen nauttinut huimaavan kauniista maisemista ja urheilullisista tekemisistä – vaeltamisesta, melonnasta, pyöräilystä sekä uusimpana Paddle Boarding´sta, eli lainelaudalla seisten melomisesta, joka muuten on koko kropalle todella hyvää liikuntaa! Ja tietenkin olen nauttinut luonnosta ja suomalaiselle eksoottisista eläimistä – yhdestä valaasta, yhdestä keltapingviinistä, muutamasta albatrossista, sekä suuresta määrästä merileijonia. Unohtamatta Uuden-Seelannin pingviinipääkaupungin Oamarun sinipingviinejä, joiden rantautumista iltahämärässä pääsi katsomaan, kun osasi mennä oikealle rannalle, ja istuutui odottamaan. Pingviinit nousivat merestä, ihmettelivät hetken meitä rannalla istuvia katsojia, ja tallustivat sitten tyytyväisenä noin metrin päästä ohitsemme, kohti kotikolojaan rantatörmällä. Ihanaa, kerrassaan ihanaa.

Mutta kuten todettua, on vaihteeksi aika sanoa jäähyväiset yhdelle maalle ja mantereelle, ja rientää kohti uusia seikkailuja, huomenna lennän siis Buenos Airesiin. Lentoni lähtee 10.2. klo 19.45, ja perillä BA:ssa olen 10.2. klo 15.35. Istun koneessa 12 h, mutta aikavyöhykkeiden vuorokausirajan osuessa matkalleni, saavun siis perille aikaisemmin kuin matkani alkaakaan. Argentiinaan kanssani kymmeneksi päiväksi lomailemaan saapuu ystäväni Oliver, joten luvassa on jälleen tuttua seuraa ja Suomi-tuliaisia - ettei vaan olisi taas Jaloviinaa…? Ensi kertaan!