Boliviasta päivää!

Viimeisimmästä kirjoituksestani ei ole aikaa kuin viikko, mutta tuntuu kuin siitä olisi pieni ikuisuus, niin paljon olen jälleen ehtinyt kokemaan, minkä lisäksi Bolivia on Chilen ja Argentiinan jälkeen kuin toinen maailma. Matkani Chilen San Pedro de Atacamasta Bolivian Uyuniin kesti kolme päivää, mutta olipa melkoinen reissu! Meidät matkalaiset kierrettiin aamulla noutamassa hostelleilta pikkubussilla, joka vei meidät Chilen raja-asemalle leimautumaan ulos Chilestä, ja sen jälkeen Bolivian raja-asemalle kirjautumaan sisään Boliviaan. Maiden välisen eron huomasi jo tässä kohden – Bolivian raja-asema oli pieni, kulahtanut koppero keskellä autiomaata, ja aseman wc-tilatkin olivat autiomaahan hylätyn bussinraadon takana, eli jonkinlaisessa näkösuojassa mutta kirkkaan taivaan alla. Opaskirjani oli toki jo etukäteen varoittanut, että maan mukavuuslaitoksissa asioidessa on hyvä omata hieman huumorintajua, minkä ohella kyvystä hengityksen pidättämiseen on kovasti hyötyä - unohtamatta joka paikkaan mukana kulkevaa omaa wc-paperirullaa, sekä käsidesiä. Näillä eväillä pärjää oikein mukavasti, kunhan ei ota asioita liian vakavasti.

Raja-asemalla meitä oli odottamassa neljä asiallisen näköistä nelivetoautoa, sekä niiden bolivialaiset (=englanninkielentaidottomat) kuljettajat. Runsaan ulkoilma-aamiaisen jälkeen meidät pakattiin 4-6 matkalaisen ryhmissä autoihin, ja matka halki autiomaan saattoi alkaa. Pääasiassa taitoimme matkaa yhdessä Bolivian suurimmista luonnonpuistoista, Reserva Nacional de Fauna Andina Eduardo Avaroa, jolla on kokoa yli 7 000 neliökilometriä, ja joka on maailman kuivimman autiomaan Atacaman reuna-alueita. Osan matkaa ajettiin jonkinlaista tienpohjaa seuraten, mutta pääasiassa ajettiin hiekkaerämaassa, kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Matkalla näimme niin lukuisia laguuneita, satoja flamingoja, tulivuoria, mitä ihmeellisimpiä kivimuodostelmia, kuin kuumana kuplivia mutageysereitäkin, joiden muta oli kuumimmillaan lähes sata-asteista. Matkakavereiden kanssa todettiinkin, että missä tahansa länsimaisessa sivistysvaltiossa lähteet olisi aidattu, ja niitä olisi ihmetelty turvallisen etäisyyden päästä, kun täällä taas päänsä olisi saanut työntää mutalähteeseen kenenkään siitä hätkähtämättä. Matkassamme ei varsinaisesti ollut matkaopasta, bolivialaiset kuljettajat muutamalla sanalla kertoivat kustakin pysähdyspaikasta, joten kovin paljon tietopohjaista asiaa ei matkalla tullut, henkeäsalpaavia maisemia sitten sitäkin enemmän. Henkeä salpasi myös autiomaan pöllyävä hiekka, jonka maistoi ja haistoi, sekä tunsi silmissään ja nenässään. Pölyn ja hiekan lisäksi henkeä salpasi myös korkeus, sillä matka taitettiin pääosin yli 4 000 metrin korkeudessa, korkeimmillaan 4 800 metrissä. Ja koska ihmisistä neljännes saa vuoristotaudin oireita jo 2 000 – 2 500 metrissä, oli selvää että näissä korkeuksissa oireita oli jo puolella porukasta. Itselläni sitkeä päänsärky oli alkanut jo San Pedrossa, ja se jatkuikin kolme päivää peräjälkeen, minkä lisäksi pieninkin fyysinen ponnistus sai huohottamaan kuin 110 metrin aitojen jälkeen (ihan niin kuin joskus olisin kokeillut, hah), ja yöllä joutui välillä heräämään hengittämään.

Matkan ensimmäinen yö vietettiin Hualla Jara – hostellissa keskellä erämaata, myös mukavuuksien ollessa erämaatasoa. Suihkua ei paikassa vedenpuutteen vuoksi ollut tarjolla, minkä lisäksi wc-istuinten huuhteluominaisuus ei ollut käytössä, jolloin melko pian taivasalla asiointi oli jälleen suuressa suosiossa, sillä paraskaan huumori tai muut aiemmin mainitut ominaisuudet eivät enää auttaneet, kun hajuun meinasi yksinkertaisesti pyörtyä, näkymistä puhumattakaan. Myöskään lämmitystä hostellissa ei ollut lainkaan, joten kylmässä autiomaan yössä, tuplaviltin alla tuli jälleen kerran miettineeksi mihin sitä onkaan tullut ryhtyneeksi… Toinen yö vietettiin astetta mukavammassa ja lämpimämmässä hostellissa Villa Alota – nimisessä aavemaisessa kylässä, joka näytti asutulta, mutta ihmisiä ei kuitenkaan näkynyt missään, laamoja kylällä kylläkin tallusti. Tässä hostellissa pääsi kuitenkin sentään suihkuun, ja jopa lämpimään sellaiseen, jos vain pulitti pyydetyn hinnan, joka oli noin yksi euro. Itse kuitenkin rahasta tarkkana tyydyin kylmään suihkuun, sijoittaen euroni pullolliseen olutta, joka lämpimänäkin nautittuna maistui taivaallisen hyvältä, huuhdellen erämaan hiekat ja pölyt yhden yön ajaksi mennessään.

Nelivetomatkamme päättyi Uyunin suolatasangolle, joka on lajissaan maailman suurin, 10 000 neliökilometriä. Suolaa arvioidaan tasangolla olevan 10 miljardia tonnia, ja vuosittain tasangolta saadaan suolaa 25 000 tonnia. Tavallisesti tähän aikaan vuodesta, sadekauden päätyttyä maaliskuussa, tasanko on kuiva, mutta poikkeuksellisen sateisen kauden jälkeen tasankoa peitti ohut vesikerros, jonka halki mekin sujuvasti nelivedollamme hurautimme. Näkymät muistuttivat kotoisaa keväistä järvenpintaa, kun jään päällä oleva lumi on alkanut sulaa, täällä vain näky jatkui silmänkantamattomiin, kokemus ja näkymä jota on vaikea sanoin kuvailla. Kaiken kaikkiaan kolmen päivän nelivetoreissulle tuli hintaa noin 100 euroa, sisältäen yöpymiset ja täysihoidon, sanoisin että kohtuullinen hinta upeasta elämyksestä ja monesta uudesta reissukaverista, joten lämpimästi suosittelen!

Suolatasangon jälkeen meidät matkalaiset tiputettiin Uyuniin, josta kukin matkaaja lähti omille teilleen, osan jäädessä kylään yhdeksi yöksi, toisten yrittäessä jatkaa matkaa bussilla lähikaupunki Potosiin, matkan kuitenkin tyssätessä siihen ettei bussiin ollut sillä kertaa tarpeeksi bensaa…  Itse olin matkakaverini, englantilaisen Paulan, kanssa jatkamassa matkaa vasta seuraavana aamuna,  mihin mennessä bussikin oli saanut menovettä ja meidän matkamme saattoi jatkua ongelmitta. Bolivian tunnetuimpaan kaivoskaupunkiin ja samalla maailman korkeimmalla sijaitsevaan kaupunkiin Potosiin meitä houkutti mahdollisuus päästä tutustumaan mineraalikaivokseen, mikä olikin varsin pysähdyttävä kokemus. Kaivostoiminta Potosissa on alkanut jo 450 vuotta sitten, ja nykyisellään kaivoksia kaupungin kupeessa kohoavan Cerro Ricon uumenissa on lukuisia. Aikanaan kaivoksista louhittu hopea teki Potosista yhden Amerikan rikkaimmista kaupungeista, ja sen katujen sanottiin olevan päällystetty hopealla, nykyään kuitenkin kaivoksista louhitaan pääasiassa muita mineraaleja hopeavarantojen ehdyttyä. Rikkaudella on hintansa, ja kaivostoiminnan alusta laskettuna yli kahdeksan miljoonan ihmisen kerrotaan kuolleen, joko onnettomuuksissa tai kaivosolosuhteiden aiheuttamien sairauksien myötä. Paikalliset kutsuvat Cerro Ricoa vuoreksi, joka syö miehiä elävältä, ja niin surullisen totta se onkin.

Kaivosretkelle varustauduttiin jälleen asianmukaisilla kamppeilla, kumisaappailla, kypärällä, otsalampulla, repulla sekä suojavaatteilla. Kaivosretki on retki mainareiden työpaikalle, ei museoon, joten ensimmäiseksi meidätkin vietiin markkinoille, josta ostimme kaivosmiehille tuliaisia, tupakkaa, pirtua ja kokapensaan lehtiä. Jälkimmäisten tarkoituksena on antaa mainareille voimaa ja kestävyyttä ääriolosuhteissa, ja pirtua kai siksi ettei niitä olosuhteita kukaan selvin päin kestä? Meillekin pirtua tarjottiin korkilliset jo markkinakojun kulmilla, minkä lisäksi meille annettiin aikaa kokalehtien pureskeluun 15 minuuttia ennen kaivoksiin sukeltamista. Kokapensaan lehdet, joista kokaiiniakin valmistetaan, ovat Boliviassa sallittu ja varsin laajalti käytetty huumausaine, jota lähes kaikki maassa matkaavatkin ennemmin tai myöhemmin tulevat kokeilleeksi. Kokapensaan lehdet eivät aiheuta ”pilveä”, niiden vaikutus tuntuu lähinnä suuta puuduttavana, hyvinä ominaisuuksina on mm. vuoristotaudin oireiden helpottaminen, kylmänsietokyky, vähäisempi unentarve sekä vähäinen ruokahalu, jos sen haluaa hyväksi ominaisuudeksi lukea…  Kuivatuista lehdistä irrotetaan hampaiden välissä kitkerän makuinen lehtiruoti, jonka jälkeen lehdistä pureskellaan irti mehu, ja lehdet ”sullotaan” poskeen vaikuttamaan, ja halutun ajan jälkeen pallo sylkäistään ulos suusta. Kokalehtien lisäksi tarvitaan ”katalysaattori”, liidun tapainen palikka, josta puraistaan pienenpieni pala, edistämään lehtien vaikutusta. Mainareilla lehtiä oli vaikuttavan kokoinen pallo poskessa, itselleni riitti pienikin annostus, tosin suun puutumista merkittävämpää vaikutusta en tullut havainneeksi, vaikutus oli ehkä enemmänkin henkistä laatua?

Kokalehtipallo poskessa olikin sitten aika siirtyä sisälle kaivokseen, ensimmäiseksi lahjomaan kaivosmiesten suojelijaa, ja ottaa siinä sivussa itsekin taas yksi pirtyhömpsy. Bolivialaiset ovat uskonnollista kanssa, ja maan päällä kaivosmiehetkin uskovat jumalaansa, mutta sisällä kaivoksissa he palvovat maan alla asuvaa paholaista, Tio´a, jonka uskotaan aiheuttavan niin kaikki kaivoksissa tapahtuva paha kuin hyväkin, minkä vuoksi Tion kanssa on syytä olla hyvissä väleissä. Jokaisella kaivoksella on oma Tioa esittävä patsaansa, jonka päälle mekin sirottelimme kokalehtiä, pirskottelimme pirtua, ja jonka huuleen sytytimme röökin. Unohtamatta tietenkään Tio´n vaikuttavan kokoista penistä, jonka koskettaminen lupasi hyvää lapsionnea, kai se on kaikkensa tässäkin lajissa yritettävä?

Tion kanssa vietetyn tuokion jälkeen oli aika siirtyä syvemmälle kaivoksen uumeniin. Käytävät kävivät kapeiksi ja mataliksi, ilma lämpimäksi ja jopa kuumaksi, ja pölyn määrä vähintäänkin sakeaksi. Juuri keuhkoihin kulkeutuvan pölyn vuoksi kaivosmiesten odotettu elinaika kaivoksissa aloittamisen jälkeen onkin vain noin kymmenen vuotta, mikä oli helppo oman kokemuksen jälkeen uskoa. Välillä kaivoksessa edettiin kontaten ja ryömien, välillä liukkaita tikapuita tai vedessä kahlaten, välillä kuilun yli limaista lautaa pitkin, kaikki tämä otsalampun valossa ja sakeassa pölyssä. Joten jos edellä jo mainitsin maan huolettomista turvajärjestelyistä, sama päti täälläkin, aika tavalla kieli keskellä suuta ja askel askeleelta eteneminen sujui. Kaivoksessa vietetyn reilun kahden tunnin jälkeen raikas ulkoilma tuntui taivaallisen hyvältä, enkä voinut olla ajattelematta kaivoksissa pienellä palkalla ja terveytensä uhraamalla työskenteleviä ihmisiä. Niinpä kaivoksesta ulos tultuamme en voinut kuin itkeä, niin kokonaisvaltainen ja koskettava kokemus se oli. Pahan oloni viimeisteli vielä illalla hostelilla katsomamme dokumenttipohjainen elokuva The Devil´s Mine, joka kertoo 14-vuotiaan, 10-vuotiaana työnteon kaivoksissa aloittaneen Basilio-pojan tarinan. Kaivosten kammottavissa olosuhteissa työskentelee tänäkin päivänä noin 800 lasta, joista suuri osa haaveistaan huolimatta jää sille tielleen. Koskettavaa ja järkyttävää, ja kokemuksen siivittämänä päätinkin etten ihan hetkeen valita mistään, niin onnellisten tähtien alla olen oman elämäni saanut elää, isoistakin vastoinkäymisistä huolimatta. Kaikilla meillä ei ole mahdollisuutta kyseisiin kaivoksiin tutustua, mutta elokuvaa suosittelen meistä ihan jokaiselle, jospa se saisi oman elämän kuitenkin tuntumaan aika mukavalta?

Here comes the sun…

Olen jälleen auringossa ja lämpimässä, IHANAA! Sitten viime kirjoitukseni olen viettänyt kuusi päivää Chilen pääkaupungissa Santiagossa, jossa näin syksyaikaan vuorokauden keskimääräinen ylin lämpötila on +23,3 astetta, eli suomalaiselle juuri sopivan kesäinen. Etukäteen reissukaverini sanoivat kolme päivää olevan riittävä aika kyseiselle kaupungille, kun siellä ei kuulemma olisi paljon nähtävää eikä mitään tekemistä, mutta Santiagossa käytyäni jäin pakostakin miettimään, eivätkö reissukaverini nähneet niitä kenkäkauppoja ollenkaan??? Enhän toki itsekään ole reissussa paljon päässyt shoppailemaan, se kun ei sovi sen enempää budjetille kuin täyteen sullotulle rinkallekaan, mutta täällä en enää voinut olla sulkematta silmiäni, mahdoinko tosin edes yrittää. Jos Buenos Airesissa jo ihastelin edullisia nahkatuotteita, täällä ne vasta edullisia olivatkin. Tilanne ehkä jopa riistäytyi hieman hallinnasta, ja totesinkin kuin vahingossa ostaneeni kolmet pitkät nahkasaappaat ja kahdet nilkkurit, ja lähettäneeni ne Suomeen, auts. Puolustuksekseni voin kuitenkin kertoa koko satsin maksaneen alle kaksi sataa euroa, joten eikö tätä voisi kutsua elämäni tilaisuudeksi? Minun mielestäni KYLLÄ VOI!

Tärkeimmät tuli kerrottua, olikohan Santiagosta muuta sanottavaa… Koko  Chilen väestöstä yli kolmannes asuu maan pääkaupungissa, ja maakunnissa onkin tapana sanoa ”Jumala on kaikkialla, mutta hänen toimistonsa on Santiagossa”. Miten lie, mutta minua kaupungissa viehätti sen kiireettömyys. Jokainen matkaaja kokee asiat omalla tavallaan, mutta ainakin minulle Santiago näyttäytyi leppoisana ja mukavana, ihmisillä ei tuntunut olevan liiaksi kiire, ja keskusaukiolla, Plaza de Armas, oli mukava viettää aikaa ihan vain katsellen ihmisiä ja ihmetellen paikallista elämää. Korttipelit tuntuvat olevan Aasian tapaan täälläkin suosittuja, ja puistoissa ja toreilla pelipöytiä riittää ihan kuin kunnon kasinoilla ikään. Tuskin vanhat ukot rahasta pelaavat, mutta kuminauhoilla varustettuja pöytiä on pitkät rivit, pieni tuulenpuuskakaan ei siis harrastusta haittaa, ja kun lähikioskista vielä saa juomatkin pöytään, niin mikäs siinä ollessa. Nähtävyyksiä en tullut paljonkaan kiertäneeksi (koska niitä ei tosiaankaan ole?), mutta muuten tykästyin kaupunkiin kovasti.

Santiagosta tein retken myös lähikaupunkiin Valparaisoon, joka on matkallani jälleen yksi Unescon maailmaperintökohteita. Värikäs kaupunki on Chilen jonkinlainen kulttuurinen pääkaupunki, ja vaikka minun kohdallani Valparaiso ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, niin toisella jo kylläkin. Kaupungin keskusta levittäytyy laaksoon meren rannalle, ja asutus pääasiassa kukkuloille kaupungin ympärille. Kukkuloille pääsee kätevimmin pienillä, vanhan ajan charmia tihkuvilla koppihisseillä, Funicula, joita kaupungista löytyy viitisentoista. Hissit on rakennettu kaupungin loistokkaimpina aikoina 1883 – 1916, ja kertakyyti maksaa 300 pesoa, noin 50 senttiä, hinnan vuoksi ei siis kannata lähteä kiipeämään. Kerrassaan viehättävä kaupunki, ja mikä parasta, tavallisten ihmisten kaupunki, ei turisteille tehty. Suosittelen!

Santiagon jälkeen reissunaisella alkoi olla jo kiire kohden pohjoista, joten otin suoran kurssin ja 25 tuntisen bussimatkan keitaaseen keskelle autiomaata, San Pedro de Atacamaan. Matkallakin olisi varmasti ollut poikkeamisen arvoisia kyliä ja kaupunkeja, mutta kaikkea ei ennätä, ei sitten millään. San Pedroa lähestyttäessä maisemat alkoivat muuttua entistäkin karummiksi, ja lopulta oltiinkin keskellä hiekkaerämaata, on muuten ensimmäinen kerta matkallani! San Pedrosta en paljon mitään tiennyt tänne tullessani, eikä kaupungissa itsessään niin paljon tietämistä kai olekaan, kun asukkaita on reilut 3 000, mutta nähtävyyksiä lähimaastossa tuntuu riittävän. Itse ennätin muutaman päivän visiittini aikana käydä ihmettelemässä auringonlaskua kuulaaksossa, Valle de la Muerte, jonka pinnanmuodot muistuttavat kuun pintaa, ja seuraavana aamua auringonnousua maailman korkeimmalla (4 300 m) sijaitsevalla geysir-kentällä, Geysir del Tatio´lla. Geysir-kentälle lähtö oli aamulla kello neljä, ja kahden tunnin ajomatkan jälkeen perille saavuttiin sysipimeässä. Kätevänä kaverina oppaamme taikoi meille aamiaisen, joka ulkona pimeässä ja pakkasessa hytisten syötiin, samalla ihmetellen miksi meidät on tänne tällaiseen aikaan roudattu, kun nukkuakin olisi vielä voinut. Selvisi sekin, syynä ei ollut auringonnousu niinkään, vaan kylmä yö, joka saa kuumat lähteet höyryämään aivan ainutlaatuisella tavalla. Niinpä auringon alkaessa nousta ja valaista, aukeni silmiemme eteen laaja geysir-kenttä lukuisine savu(tai siis höyry)patsaineen. Korkeimmillaan geysir´it sylkivät noin 80 asteista vettä 1,5 metrin korkeuteen, joten alta oli syytä pysytellä poissa. Isommissa, viileämmissä lähteissä olisi päässyt uimaankin, mutta itseäni uiminen ei tällä kertaa houkuttanut, ajatus nousemisesta lämpimästä vedestä ympäröivään pakkasilmaan pukeutumaan ei vain tuntunut riittävän kivalta tekemiseltä. Vellihousu mikä vellihousu. Matkalla takaisin San Pedroon poikettiin Chilen alkuperäisväestön (Machuga) asuttamaan kyläpahaseen, jonka ruohokattoisten savimajojen katoilla köllöttelivät moderniakin modernimmat aurinkopaneelit energiaa tuomassa. Niin se vaan tekninen tietotaito hiipii alkuperäiskansojenkin elämään. Alkuperäistä tai ei, kylässä pääsin ensimmäistä kertaa maistamaan laaman lihaa, ja olipa muuten hieman hyvää!

Kolme viikkoa Chilessä on lentänyt kuin siivillä, ja täytyy sanoa että olen viihtynyt hurjan hyvin! Osin krooniseksi muuttuneesta matkaväsymyksestäni (joka ilmenee mm. lievänä umpimielisyytenä muita matkalaisia kohtaan) huolimatta olen nauttinut huikeista luontoelämyksistä ja ystävällisistä ihmisistä suunnattoman paljon. Minulle on myös maistunut chileläisten suosikkijuoma Pisco sour, paikallisesta rypäleviinasta, munanvalkuaisesta, sitruunamehusta ja sokerista sekoitettu aperitiivijuoma. Toisin kuin toinen paikallinen erikoisuus, juoma, jossa mukin pohjalle ladotaan iso kasa liotettuja vehnänsiemeniä, päälle lisätään puolikas säilykepersikka, minkä jälkeen muki täytetään persikkamehulla. Ei pahaa, mutta erikoista – aamiaisainesta enemmänkin?

Huomisaamuna on jälleen aika jättää jäähyväiset yhdelle maalle, matkani kolmannelletoista, ja suunnata uusiin seikkailuihin. Aamukahdeksalta minua tulee hakemaan neliveto, jonka kyydissä taitan matkaa seuraavat kolme päivää. Matka vie flamingojärvien, tuolivuorten ja laguunien kautta suola-aavikolle, päätyen Boliviaan, jonka kautta matkani vie Peruun, ja sieltä lopulta Kolumbiaan. Minun on ennätettävä neljässä viikossa Kolumbian pääkaupunkiin Bogotaan, josta lennän Yhdysvaltoihin, tarkemmin Los Angelesiin, poimiakseni sieltä mukaani suuren ja kauniin Harley Davidsonin. Hieno matka ansaitsee hienon päätöksen, joka tässä tapauksessa on kaikkien road trippien äiti, ”Mother Road” Route 66, ja 4 000 kilometriä aina Chicagoon saakka. Coutry Roads, take me home…

Leirielämää ja liukumäkeä

Viimeksi blogia päivittäessäni olin lähdössä telttailemaan yhteen Etelä-Amerikan kauneimmista kansallispuistoista, Torres del Paine´een. Ja telttailemaan lähdettiin suunnitelman mukaisesti, vaikka reissu alkoikin ehkä aavistuksen verran huonojen tähtien alla - vaelluskaverini, hollantilainen Danya, nimittäin tippui hevosen selästä juuri vaellusta edeltävänä iltapäivänä, satuttaen selkänsä, mikä sai koko reissun vaakalaudalle! Reissuaamuna selkä oli kuitenkin jo paremman tuntuinen, ja koska pienet kolhut eivät tosireissaajan tahtia haittaa, ei meilläkään ollut mitään hätää. Hostellin yhteydessä oli pieni varustevuokraamo, josta olimme vuokranneet teltan, makuupussit ja – alustat, retkikeittimen, reput, sadehousut, sekä Danya myös kengät, täysi varustus siis. Varusteiden vuokraaminen oli kohtuuhintaista, minun varustukselleni ja kahden päivän vuokra-ajalle tuli hintaa 30 eur, vuokraamoa hoitava papparainen vain oli lievästi sählä, mikä teki prosessista aavistuksen haastavan. Hänellä ei nimittäin tuntunut olevan kovin hyvää käsitystä siitä, mitä tavaraa vuokraamosta löytyy ja minkä verran, ja mitä tavaraa on palautumassa muilta reissaajilta, ja milloin. Näin ollen varusteet saatiin kasaan pikkuhiljaa päivän kuluessa, ensin reppu, muutaman tunnin kuluttua makuupussi, jossain vaiheessa jotain muuta, ja niin edelleen. Sadehousuja jännitettiin vielä pitkälle iltaan, mutta nekin onneksi saatiin järjestymään, niiden metsästäminen aamulla ennen bussin lähtöä (7:30) olisi nimittäin ollut hippasen hankalaa! Pientä hämminkiä kamppeiden kanssa tuli juuri lähdön hetkellä, sillä bussin kaartaessa pihaan ja minun nostaessani reppua selkään huomasin toisen olkahihnan olevan enää muutamalla ompeleella kiinni! Ja koska ilman toista olkahihnaa repun kantaminen käy turhan hankalaksi, oli keksittävä jotain ja mielellään melkoisen pian...  Onneksi vuokraamon setä oli paikalla jo aamutuimaan, joten hetken häntä etsiskeltyäni minulla oli noin 20 sekuntia aikaa vaihtaa kamppeet repusta toiseen ja juosta bussille. Pakkaustaitoni ovat kuitenkin reissun myötä saaneet hyvää harjoitusta, joten olisin melkein ehtinyt hörpätä välissä kahvitkin!

Kansallispuistossa tavoitteenamme oli vaeltaa noin 80 % Chilen ehkä kuuluisimmasta vaellusreitistä, W:stä, joka on saanut nimensä reitin muodon mukaan. Jos reitin vaeltaa kokonaisuudessaan, on siihen syytä varata 4-5 päivää, joten koska meillä aikaa oli varattuna kolme päivää, jäi meiltä kaksi pientä pätkää reitistä näkemättä. Ehdimme nähdä kuitenkin kaiken oleellisen, jopa siten ettei meidän tarvinnut kantaa yöpymisvarusteita koko aikaa mukanamme, mikä teki vaeltamisesta astetta mukavampaa ja nautinnollisempaa. Ja täytyy sanoa että reissusta muodostui jälleen yksi koko matkani mahtavimmista kokemuksista - kuinkahan monta mahtavinta kokemusta olenkaan blogissani jo maininnut? Maisemat olivat jälleen kerran huikeat, ja sääolosuhteet kaikessa äärimmäisyydessään kokemisen arvoiset. Kokonaisuutena meillä oli onnea säiden suhteen, mutta näillä leveyksillä ja korkeuksilla retkeilijän on syytä varautua kaikkeen mahdolliseen. Säätilassa voi kokea yhden päivän aikana kaikki neljä vuodenaikaa, minkä lisäksi monin paikoin tuuli on viedä mennessään, etenkin jos selässä on iso reppu. Sään ohella retkeilijän on syytä varautua myös esteitä pelkäämättömiin hiiriin, mitä kukaan ei vain meille tullut kertoneeksi...  Ensimmäisenä iltana nimittäin olimme jättämässä ruokaa muovipussissa teltan eteiseen, mikä hyvin nopeasti havaittiin huonoksi ideaksi. Pussista kuuluvan rapinan havaittuamme, nostimme ruuat sisälle telttaan, minkä partiolaisajoiltani muistelin olevan riittävä suojautumiskeino. Mutta ei täällä, sillä aamulla herättyämme saimme todeta hiirulaisen (tai montako niitä lieneekään ollut asialla) syöneen tiensä niin läpi teltan kuin minun reppunikin, aina minun reissueväilleni asti! Myslipatukka ja leipä olivat näköjään maistuneet erinomaisen hyvin, kun taas makkaroista oli jokaisesta maistettu vain ärsyttävän vähän, sen verran etten niitä enää syödäkään voinut. Danya kertoi jotain ääniä yöllä kuulleensa, muttei viitsinyt minua herättää, kun en häntä olisi kuitenkaan kuulemma uskonut. No en ehkä olisikaan, olihan hän jo ollut kuulevinaan kaikenlaisia ääniä tunnin ajan nukkumaan mennessämme. Mutta ei mitään minnihiiriä näillä main!

Kolmen päivän vaelluksen jälkeen olikin sitten mukava päästä lepäämään kolmeksi päiväksi risteilylle halki Chilen Patagonian Puerto Natalesista Puerto Montt´iin. Itse matkaan lähtö oli hieman hämmentävä kokonaisuus, sillä matkaa varatessani olin nettisivuilta ymmärtänyt, että check in ja boarding tehtäisiin edellisenä iltana, ensimmäinen yö laivassa vietettäisiin satamassa, ja irtautuminen laiturista tapahtuisi aamulla kello 6 seuraavana päivänä. Erikoista kylläkin, varausvahvistuksessani ei edellisiltaista boardingia mainittu, siinä luki vain laivan lähtöaika aamulla. Yrityksen (Navimag) nettisivujen antama informaatio aiheesta oli myös varsin huonoa, joten lähetin nettisivujen kautta tiedustelun asian laidasta, jolloin sain vastauksen, jonka mukaan check in olisi edellisenä päivänä, mutta boarding ja laivan lähtö vasta aamulla kello 8. Kunnes hieman myöhemmin sain taas meilin, jonka mukaan check in ja boarding olisivat kuitenkin edellisenä päivänä, ja laivan lähtö aamulla kello 8, ota tästä nyt sitten selvää? Näin ollen vielä laivaan astumisen päivänäkin minulle oli hieman epäselvää, olenko asialla oikeana päivänä...  Olin kuin olinkin, ei siis hätää, toisin kuin ystävälläni Linalla, joka joutui maksamaan ylimääräisen hostelliyön, koska oli käsittänyt boardingin tapahtuvan vasta lähtöaamuna. Sisääntsekkausta jouduimme odottamaan jonkun tovin, kun juuri meidän vuoromme tullessa virkailija sai kutsun muihin tehtäviin, ja luvattu 10 minuutin pikainen pistäytyminen venyikin kahdeksi tunniksi… Nooh, mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa. Itse boarding sujui mallikkaasti, meidät matkustajat vietiin laivan rahtitilaan jonkinlaiselle nostolavalle, joka sitten veivasi meidät hyttitasolle, jossa iloksemme Linan kanssa totesimme meidät upgreidatuksi neljän hengen hyttiin, varaamamme 16 hengen kimppahytin sijasta. Pientä ylellisyyttä arkeen siis!

Risteilyaluksemme ei ollut mikään Karibian risteilijä, ennemminkin rahtilaivan ja pienen matkustajalautan välimuoto, mutta varsin kelpo sellainen. Laivalla oli ikää 30 vuotta, ja matkan varrella saimmekin tietää kyseisen aluksen olevan tällä reitillä viimeistä matkaansa, aika oli jättänyt jälkensä, ja laiva oli kuulemma liian hidas nykymaailman vauhtiin. Kaksijalkaisten matkustajien lisäksi rahtina oli mm. hevosia, lehmiä ja lampaita, joiden olot eivät valitettavasti vaikuttaneet kovin kehuttavilta. Matkustajia laivaan mahtui reilut sata, ja matkan hinta halvimmassa luokassa kustansi 380 US dollaria, eli noin 270 euroa, sisältäen täyshoidon, eli aamiaisen, lounaan ja illallisen. Tarjolla oli myös pienimuotoista risteilyohjelmaa, kuten bingoa (ilmeisen suosittu laji Etelä-Amerikassa!), elokuvia sekä tietoiskuja mm. jäätiköistä ja Patagonian eläimistöstä. Matkalla koukattiinkin katsomaan muutama jäätikkö, minkä lisäksi komentosillalta kuulutettiin aina kun merellä oli jotain nähtävää, kuten delfiinejä tyyrpuurin puolella, tai valas paapuurin puolella. Kaiken kaikkiaan matka sujui mukavan leppoisasti, lukien, syöden ja nukkuen, ihanan rentouttavaa! Ja kuten aiemminkin blogissani olen todennut, reissun päällä tapaa erikoisia ihmisiä, tällä kertaa tapasin espanjalaisen kaverin, joka tiesi suomen kielen sanan ´korppi´, koska oli joskus ollut jollain rannalla Suomessa syöttämässä korppeja… Lisäksi hän osasi kertoa suomalaisesta shamaanista, nimeltä Väinämö, joka lumosi elämiä soittamalla harppua, kaikenlaista ne ihmiset meistä tietävätkin! Laivan eteneminen merellä sujui pääosin ilahduttavan tasaisesti, koska pujottelimme lähes koko matkan tuulelta suojassa saariston kapeissa salmissa. Ainoa jännityksen paikka oli Penasin lahti, jonka kymmenen tuntia kestävä ylitys tarkoitti avomeriosuutta Tyynellä valtamerellä, mikä hyvissä olosuhteissa tietäisi 3-4 metrin aaltoja, huonommalla tuurilla 8-9 metrisiä pyörteitä. Onneksemme säät olivat meille suotuisat, ja saimme mainitut ”pienet” aallot, jotka nekin saivat laivan keinumaan aivan riittävästi…  Kyseisenä iltana/yönä katsoinkin parhaaksi, matkapahoinvointilääkkeen otettuani, pysyä liikkumatta hytissä ja punkassa, yrittämättäkään kävellä, syödä tai katsella ikkunasta ulos. Näillä toimenpiteillä kaikki sujui suuremmitta murheitta, ja näin ollen laivamatkan voi sanoa olleen onnistunut kokemus. Hiiohoi!

Neljän yön ja kolmen kokonaisen päivän jälkeen laiva saapui päätesatamaan, Puerto Montt´iin, josta pikaisen vilkaisun jälkeen jatkoin bussilla matkaa seuraavaan varsinaiseen kohteeseeni, Pucón´iin. Pucón´ssa minua houkutti 2 847 metriä korkea Volcán Villarrica, savuava ja laavaa sylkevä aktiivinen tulivuori, jonka huipulle olin aikeissa kiivetä. Sopivaa säätä jouduin odottamaan muutaman päivän, mutta odottaminen palkittiin, ja retkipäivälle saatiin aurinkoinen, kirkas sää, vuodenajan huomioon ottaen täydellinen siis! Tulivuorelle ei ole asiaa ilman opasta, ja kiipeämistä edeltävänä iltana käytiinkin opasfirman tiloissa etsimässä sopivan kokoiset varusteet, jotta niitä ei aamuseitsemältä enää tarvitse alkaa penkomaan. Varustukseen kuului pidempivartiset vaelluskengät, veden- ja tuulenpitävät housut ja takki, säärisuojat, hanskat, kypärä, jääpiikit kenkiin, jäähakku, reppu, peppusuoja sekä muovinen liukuri, hmmm…? Matkaan lähdettiin aamuseiskalta, meidän n. 20 henkinen ryhmämme ja seitsemän opasta kyydittiin minibusseilla kansallispuistoon, vuoren juurelle, lähtöpisteeseen joka sijaitsi 1400 metrin korkeudessa, ihan merenpinnan tasosta ei siis onneksi tarvinnut aloittaa! Alkupätkän ensimmäiselle 400 metrin nousulle oli tarjolla lisäksi tuolihissikyyti, jota voimien säästämiseksi myöhempää varten meitä myös suositeltiin käyttämään. Tai siis, sitä olisi voinut käyttää, jos se olisi ollut toiminnassa, tuulen suunta ei kuulemma ollut suotuisa, joten kävelyhommiksihan se meni heti alusta asti. Ja aika tiukka setti olikin, huh! Tiedossa oli jo etukäteen, että tiukkaa kiipeämistä olisi ohjelmassa viitisen tuntia, mutta todellisuus kyllä yllätti ainakin tämän reissunaisen. Alusta muutama tunti rämmittiin tiukkaa ylämäkeä karkeassa sorassa, joka luisti alaspäin aina puolet siitä mitä askel oli viemässä ylöspäin. Soran jälkeen alkoi lumiosuus, jota varten kenkiin lisättiin jääpiikit, ja käteen jäähakku, eikä tämäkään eteneminen ollut helpoimmasta päästä. Ryhmä alkoikin melko nopeasti hajota kiipeäjien kunnon mukaan pienemmiksi porukoiksi, itse jäin ”kärkiryhmästä” sen verran, että sain henkilökohtaiseksi oppaakseni Eduardon, joka minun vauhtini mukaisesti saatteli minut turvallisesti huipulle, ihan hyvin pelattu, eikö totta! Huipulla meitä odotti huikeat näköalat, sekä ammottava kraatteri, joka sylki niin väkevää savua, että sen tieltä oli parasta pysytellä poissa, niin kovasti yksikin henkäys otti keuhkojen päälle. Tie huipulta alas on tunnetusti nopea ja lyhyt, ja niin tälläkin kertaa.  Kraatterin reunalla puettiin päälle peppusuojus, ja vyötärölle kiinni liukuri, ja eikun menoksi! Lumihuippu laskettiin neljällä pitkällä liu´ulla lumirajaan asti, ja loppu luisteltiin irtosorassa, mikä sekin eteni tähän suuntaan varsin vauhdikkaasti! Liukurilla olen tainnut viimeksi laskea lapsena, mutta olipa aika hurjan hauskaa, ja rinteissä kunnolla vauhtia ja pituutta, jiihaa! Kaikkinensa siis hieno reissu jälleen kerran, mutta täytyy sanoa, että viimeisillä metreillä askel painoi niin etten muista koska viimeksi, ja hostellilla olut maistui – niin etten muista koska viimeksi…

Tulivuorireissun jälkeen otin pikaisen lepohetken hostellilla, ennen kuin hyppäsin yöbussiin kohti Chilen pääkaupunkia Santiagoa. Täällä olisi tarkoitus viettää muutama päivä, ja jatkaa sitten Chilen pohjoisosiin ja sieltä Boliviaan. Reissu alkaa olla aamukampaa vaille valmis, jäljellä on vajaat kymmenen viikkoa, mihin tämä aika on mennyt? Puolen vuoden kohdalla oli havaittavissa pieniä reissuväsymyksen oireita, mutta kun tajusin kuinka vähän reissua oikeasti enää on, oli väsymys kuin pois pyyhkäisty, ja matkaaminen tuntuu taas mukavalta. Suunnitelmat reissun huipennukseksi USA:ssa ovat viimeistelyä vaille valmiina, mutta siitä lisää sitten kun nimet on paperissa… Son moro!