Tehtyäni lyhyen välilaskun moderniin ja länsimaiseen Singaporeen, oli vuorossa sukellus täysin toisenlaiseen maailmaan, Indonesiaan. Kohteeni maassa olivat valikoituneet oikeastaan sinne saamieni kontaktien perusteella, minulle olisi nimittäin luvassa useampikin paikallisopas, joista pari Javalla ja yksi Balilla. Kontaktin Indonesiaan olin saanut ystäväni Atzun kautta, jonka serkku Päivi on naimisissa indonesialaisen Adhin kanssa. Yksinkertaista, eikö totta? Vaikka emme Päivin ja Adhin kanssa ole koskaan tavanneetkaan, onnistuivat he järjestämään minulle vähintäänkin ikimuistoisen Indonesian osuuden maailmanmatkaani, siitä ihan mielettömän iso kiitos!!!
Bandung
Indonesiassa ensimmäinen kohteeni oli 2,4 miljoonan asukkaan Bandung-niminen kaupunki Länsi-Javalla. Heti maahan tultaessa on hankittava viisumi, ”visa on arrival”, ellei sellaista ole sattunut hankkimaan Suomesta ennen lähtöä. Viisumin saa 30 päiväksi varsin helposti maan kaikilta kansainvälisiltä lentokentiltä sekä satamista, mukaan on vain varattava viisumin maksamiseksi käteisenä rahana 25 US-dollaria, mikä hyvin varustautuneelta reissunaiselta luonnollisestikin kätevästi löytyi vaelluskengän pohjallisen alta... Erillistä viisumihakemusta ei tarvita, maahantulokortin täyttäminen riittää, ja ainakin Bandungissa viisumiprosessi meni helposti passintarkastukseen jonottamisen ohessa. Paikallisoppaani Goy oli minua kentällä vastassa, ja vaikka hän ei koskaan ollut edes nähnyt valokuvaa minusta, oli hänen tehtävänsä helppo – olin ainoa länsimaalainen niin tässä koneessa kuin koko lentokentällä… Muutenkaan en Bandungissa oloni aikana montaa länsimaalaista nähnyt, ja alussa minua hieman hämmensikin olemassaoloni aiheuttama huomio, etenkin paikallisten lasten mielestä taisin olla vähintäänkin toiselta planeetalta laskeutunut olento. Huomio oli kuitenkin järjestään positiivista, joten siltä osin oikeastaan aika miellyttävääkin!
Goyn bongattua minut lentokentältä lähdimme etsimään yösijaani, netistä valitsemaani hostellia. Pian kävi kuitenkin ilmi, että kyseinen majoitusliike oli suljettu kuusi kuukautta aiemmin laittomana, jopas jotakin! Jo tässä kohtaa olin siis onnellinen paikallisesta seuralaisesta, joka järjesti minulle kahdeksi ensimmäiseksi yöksi majapaikan jonkinlaisesta Indonesian armeijan yömajasta, joka ei siis varsinainen majoitusliike ollut ollenkaan. Paikka oli kuitenkin siisti ja turvallinen, hinnaltaan edullinen, n. 6 eur / yö, vaikkakin hieman erikoinen – kaikki muut asukkaat olivat miehiä, kukaan ei puhunut englantia, ja kotiintuloaikakin oli määrätty, klo 22 jälkeen ei ”kotiin” olisi asiaa. Saniteettitilat olivat indonesialaiseen tapaan kyykkyvessa ja huljutuskippo, sekä vesiletku ja kylmä vesi peseytymiseen, aamusta se ainakin takasi perusteellisen herätyksen. Paikka oli kuitenkin tähän astisessa reissussani ainoa, jossa aamiainen tarjoiltiin huoneeseen, kuppi kahvia ja pala paahtoleipää maapähkinävoilla. Ja olin muuten asukkaista ainoa jolle aamiainen tarjoiltiin huoneeseen, lähes kuninkaallinen kohtelu siis!
Goyn ja hänen tyttöystävänsä Ochien kanssa pääsin tutustumaan kaupunkiin ja paikalliseen elämään aivan toisella tavalla kuin yksin olisin päässyt, etenkin kun Goy vannoutuneena motoristina oli enemmän tai vähemmän hengenheimolaiseni. Heti ensimmäisenä iltana pääsin tutustumaan paikallisen moottoripyöräkerhon ”Bikers Brotherhood MC”:n klubitiloihin, olihan Goy ollut perustamassa kyseistä kerhoa 22 vuotta sitten. Kerho on yksi Indonesian suurimmista, sillä on 2 000 jäsentä, ja viisi chapteria, emochapterina perustamiskaupungin Bandungin chapter. Toisena iltana kävimme Goyn veljen biker-baarissa, joka on avoinna 24 h, ja somistettu vanhoin Harley Davidsonein sekä jeepein, ja kolmantena iltana minut halusi tavata kerhon presidentti Budi, suunnitellakseen kanssani lauantai-iltaa, jolloin kerholaiset veisivät minut ajelulle! Ja niin kuin kaikki muutkin tapaamani paikalliset, myös moottoripyöräkerholaiset ottivat minut vastaan hyvin sydämellisesti, tunsin itseni todella tervetulleeksi, ja bikereiden kanssa tietysti oloni muutenkin kotoisaksi. Lauantai-illan ajoihin kokoontui noin 20 pyörää, mukana luonnollisesti myös kerhon virallinen valokuvaaja. Ajot alkoivat puolelta öin, kaupungin katujen tyhjennyttyä riittävästi. Pääsin sivuvaunullisen, 50-luvun BMW:n kyytiin, kuljettajanani kerhon turvallisuudesta vastaava Iwan (tai Brother Midun, kuten muut kerholaiset häntä kutsuivat), jonka kyydissä tunsinkin oloni hyvin turvalliseksi, huolimatta siitä että kypärää minulle ei sattunut löytymään. Tässä tilanteessa sujuvasti suljin silmäni ulkoasiainministeriön Indonesian matkailutiedotteelta, jossa nimenomaisesti mainittiin, että maassa moottoripyöräiltäessä on ehdottomasti käytettävä asianmukaisia suojavarusteita… Turvallisuusvastaava Iwan otti kuitenkin tehtävänsä hyvin vakavasti, niin ajoissa kuin ajojen jälkeen iltaa yökerhossa viettäessämmekin. Hän nimittäin seisoi koko illan noin metrin etäisyydellä takanani, tullen väliin aina jos minua lähestyi joku muu kuin joku kerhon jäsenistä tai heidän ystävistään. Kerholaisten seurassa unohdinkin iloisesti kaikki turvallisen matkailun säännöt – jätin tavarani ja juomani vahtimatta, join vieraiden tarjoamia juomia, ja vieläpä ajatin itseni ”kotiin” tietämättä montako juomaa kuljettajani illan aikana oli juonut, ei ilmeisesti kovin montaa kuitenkaan. Aika reipas näytti muuten paikallisten (tai ainakin kerholaisten) juomatapa olevan, yökerhossa tilattiin pulloittain viskiä ja vodkaa, joita sitten hörpittiin rempseästi pullon suusta ilman turhia lantrinkeja… Oli miten oli, öiset ajot ja ilta moottoripyöräkerholaisten seurassa menevät kokonaisuudessaan reissuni TOP 3:een, aivan mieletön kokemus! Elämys oli muuten myös kokeilla paikallisen ”knive throwing clubin” mukana veitsien heittelyä, Goyn harrastus sekin ;)
Lembang
Bandungissa ja Goyn hyvässä huomassa vietettyjen viiden päivän jälkeen suuntani oli hieman väljemmille vesille, Suomen-kontaktini Adhin veljen Asepin perheeseen. Perhe asui Bandungin tuntumassa, Lembang – nimisessä kylässä, heidän talonsa sijaitsi upealla paikalla korkealla mäen rinteellä, laaksossa sijaitsevan Bandungin levittäytyessä kylän kukkuloiden juureen. Heti ensimmäisenä iltana nautimme tervetuliaisillallisen talon kattoterassilla, indonesialaiseen tapaan sormin syöden, tietenkin. En olekaan sormin syönyt sitten lapsuusvuosieni, ja Goyn mielestä oli kovin huvittavaa, kun aiheesta innostuneena söin ruokani sormin siellä missä paikallisetkin muuten käyttivät ruokailuvälineitä.. Ihanan hauskaa!
Asepin perheen kanssa kävimme mm. läheisen tulivuoren kraatterilla, Indonesiassahan on noin 130 aktiivista tulivuorta, enemmän kuin missään muussa maailman maassa. Pääsin myös käymään indonesialaisessa häissä, mikä oli varsin mielenkiintoinen kokemus. Hieman epäröin esiintymistäni juhlissa, parhaat vaatteeni kun olivat farkut ja trikoopaita, mutta isäntäperheeni vakuutettua asuni olevan kuin luotu häihin, olin valmis tähänkin kokemukseen. Indonesiassa on kuulemma tapana käyttää hääsuunnittelijaa, koska häiden järjestämisessä on niin paljon puuhaa, juhlallisuudet jatkuvat muodossa tai toisessa useamman päivän. Ilmeisesti itse pääsin näkemään vain pienen osan koko proseduurista, sillä suuremmitta suruitta saavuimme häihin kun itsellemme sopi, jolloin kaikki häihin liittyvät seremoniat jäivät meiltä näkemättä. Hulppeasti, jopa prameasti koristellulla hääpaikalla ensimmäisenä tehtävänä oli kirjoittaa nimi vieraskirjaan, sekä tiputtaa lahjaksi tuotu rahakuori sille tarkoitettuun laatikkoon, muita kuin rahalahjoja ei ilmeisesti ole tapana lahjoittaa. Tämän jälkeen vieraat saivat kiitoslahjan, tässä tapauksessa pleksimuovisen pöytäständin, johon oli liimattuna hääparin käyntikortti… Öh, kiitos vaan, oikein ihana! Sitten mentiinkin onnittelemaan hääparia sekä heidän vanhempiaan, eikä kukaan näyttänyt häkeltyvän, vaikka hieman poikkesin muusta juhlakansasta, hääparikin asettui kanssani yhteispotrettiin ihan kuin olisimme olleet sydänystäviä vuosien takaa! Ruoka tuntui olevan juhlissa varsin suuressa roolissa, siitä puhuttiin niin matkalla häihin kuin häistä poiskin, ja kyllähän sitä olikin! Noutopöytiä oli salin täydeltä, kukin ruokalaji omana pöytänään, ja valikoimaa riitti. Hieman tosikkomaisessa ravintolapäällikön mielessäni kauniisti koristeltuihin buffiin ja saliin tekivät pienen särön salissa pönöttävät isot muovisaavit, joihin kumottiin niin ruuantähteet, roskat kuin astiatkin, mutta en antanut asian kuitenkaan pilata juhlamieltäni.
Bali
Indonesialaisista häistä hyppäsin suoraan seuraavaan kokemukseen, 30 h bussimatkaan kohti Balia. Jos vietnamilaisessa yöbusseissa olikin ollut länsimaalaista reppumatkaajia ärsytykseen asti, ei tässä bussissa sitä ongelmaa ollut, ainoana kalpeanaamana saamani huomio oli taattu. Bussissa ei ollut sänkyjä kuten Vietnamissa, vain hieman tavallista enemmän kallistuvat penkit, eli nukahdettuaan naapurini nojasi päänsä sujuvasti minun olkapäähäni, eikä siinä mitään. Bussimatka maksoi 300 000 paikallista rahaa, n. 27 eur, sisältäen vesipullon, kakkupalan ja kaksi lämmintä ateriaa, ei voi valittaa? Matkanteko oli varsin hidasta, mutta hirveästi en malttanut nukkua – bussin ikkunasta pääsee näkemään niin paljon, oli se sitten pieniä kyliä, ihmisiä peseytymässä kuraojissa tai kalastajia lähdössä aamun koitteessa merelle.
Balilla minua oli skootterillaan bussilta vastassa Ade, hassunhauska päästä varpaisiin tatuoitu biker, joka on ollut naimisissa suomalaisen naisen kanssa, ja sitä myöten myös Suomessa asunut. Ade vei minut luokseen yöksi, koska ei minulle sopivan halpaa yöpaikkaakaan ollut löytänyt. Samaan aikaan Balilla oli myös muita Aden suomiystäviä, joten seuraavat päivät hengasin kotoisassa, jälleen kerran miesvoittoisessa seurassa, minä ja pojat… Asemapaikkamme oli Seminyak, turistien suosiman Kuta-beachín tuntumassa. Kuta on varsinkin australialaisten keskuudessa suosittu lomakohde, ja tuntuivat paikalliset kauppiaat suomeakin vähintään ”hyvää päivää” osaavan, joten meininki oli vähän kuin Kanarian saarilla? Toki viehättäviä. länsimaiseen tyyliin tehtyjä ravintoloita ja kauppoja riitti, mutta alkuperäisestä balilaisuudesta ei tainnut olla tietoakaan.
Liikkuminen Balilla sujui näppärästi skootterilla, kun vain muisti seurata silmä kovana aasialaiseen tapaan vilkasta ja poukkoilevaa liikennettä, maisemia ei kannattanut jäädä ihastelemaan. Menopelin vuokraaminen oli hullunhalpaa, noin 3 eur / pvä, eikä bensakaan maksanut paljon mitään. Omalta osaltani ajelu tuli kyllä hieman kalliimmaksi, sillä lähikaupunki Ubudista kotiin ajellessamme satuin ajelemaan seurueemme viimeisenä, ja jouduin paikallisen poliisin pysäyttämäksi. Minut ohjattiin tieltä sen verran syrjemmälle, ettei minua etsimään lähtenyt Ade meitä nähnyt, eikä näin päässyt hätiin. Syy sakkoihin löydettiin, kun minulla ei ollut kansainvälistä ajokorttia mukana. Poliisimies kertoi haluavansa auttaa turisteja, normaalisti saisin 1 milj. sakkolapun, jonka kanssa menisin kamarille, mutta juuri minut hän päästäisi puolella miljoonalla, eli n. 50 eurolla, jos maksaisin käteisellä heti paikan päällä. Kuittia en tokikaan saisi, ymmärsinhän kai että he tekivät diilin kanssani silkkaa ystävällisyyttään…? Paikallisen hintatason tietäen ymmärsin kyllä että minua viedään kuin pässiä narusta, mutta kun neuvotteluyritykseni eivät tuottaneet tulosta, ja paikallisia pelisääntöjä muuten paremmin tuntematta ei minun auttanut kuin kiltisti maksaa. Poliisit saivat taskuunsa varmaan viikon liksan, mutta minkäs teet. Jälkeenpäin sain kyllä sata neuvoa mitä siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä, mutta se on kai myöhäistä itkeä kun on p…. housussa? Eniten v…tuttaa kaikki, tässä tapauksessa se, että ainoana porukasta minulla olisi oikeasti ollut se kv-ajokortti, sattuipa vaan olemaan hotellihuoneessa. No, syy sakkoihin olisi epäilemättä löytynyt sitten jostain muusta, jos ei tästä.
Gili Air
Baliin tutustumiseni jäi ehkä hieman suppeaksi, ja ”everyday is Saturday” – meiningin jälkeen otin suunnan rauhalliseksi mainostetuille Gili-saarille, jossa vietin Indonesian matkani viimeiset neljä päivää. Saariryhmään kuuluvista kolmesta saaresta kohteekseni valikoitui saari nimeltä Air, olisihan siellä Aden toisten suomikavereiden juuri valmistunut talo, jossa voisin yöpyä. No, olihan talo valmis, mutta ei siellä yhtään huonekalua ollut, joten katsoin parhaaksi ottaa itselleni ruohokattoisen bungalowin, jonka kuistilla riippumatossa tätä kirjoitustani kirjoitan. Saarella on 1800 asukasta, moottoroituja kulkuneuvoja ei veneitä lukuun ottamatta ole, ja taksin virkaa toimittavat vossikat, melusaasteesta pitävät huolen kukot ja kanat. Ensimmäisen päivän saarella kulutin riippumatossa lueskelemalla ja kännykällä tetristä pelaamalla, aika tyhjentävää? Eikä päivien sisältö loppujen lopuksi siitä muuksi muuttunut, vaikka tarkoitus oli ottaa sukelluskurssikin, ei vaan nyt sattunut sitten tuntumaan siltä…
Gililtä on muuten pakko kertoa yksi ”kakkamaisempikin” tarina. Vierailla mailla matkatessa wc-tilat ovat yksi elämys sekin, indonesiassa tavallisin versio on kyykkyvessa ilman wc-paperia, siistiytyminen hoidetaan muovisella, kahvalla varustetulla huljutuskipolla, jonka tarkempaan käyttöön voi tutustua vaikka Madventuresin Kansainvälisen matkaajan oppaasta. Länkkärityylin vessojakin on, mutta nekin yleensä huuhdellaan huljutuskiposta pönttöön kaadettavalla vedellä, eikä niihin ei ole suositeltavaa heittää wc-paperia, vaikka paikallinen paperi hajoaakin hiutaleiksi välittömästi kostuessaan… Nooh, päivänä eräänä bungalowissani länkkärityylin toiletissa kakkostyypin asialla käydessäni ihmettelin aikaansaannokseni laatua, kun huuhteluyrityksistäni huolimatta tavara ei sitten millään meinannut mennä alas viemäriin, vaan kerta toisensa jälkeen pulpahti pintaan. Aikani asiaa päiviteltyäni ”tavara” alkoi näyttää ihmeellisen elävältä, ja kun tarkemmin katsoi, sillä näytti olevan ihan silmät ja nenäkin… Toden totta, wc-pöntöstä minua vastaan tuijotti ihkaelävä rotta, joka kovasti pyrki pytystä pintaan. Havainnosta mieleni hieman järkkyi, ja mietin miten tässä tilanteessa olisi syytä toimia, mutta kaveri ratkaisi asian ihan itse, poistuen paikalta ilmeisesti samaa reittiä kun oli tullutkin, kadoten viemäriputkien uumeniin. Loppupäivinä ”Hotelli helpotuksessa” asioidessani helpotukseni liittyikin lähinnä siihen, että sain toimittaa asiani ilman kutsumattomia vieraita. Matkailu kasvattaa luonnetta, kyllä se näin on.
Summa summarum
Indonesiasta muodostui huikea kokemus, kiitos paikallisisäntieni! Pääsin tutustumaan paikkoihin, asioihin ja ihmisiin, joita en yksin kylillä pyöriessäni olisi muuten kokenut. Paikallinen ruoka on hurjan hyvää, ja huolimatta kaikkialla näkyvästä köyhyydestä indonesialaiset ihmiset ovat tavattoman ystävällisiä, ja jotenkin suomalaiseen, tai ainakin minun luonteeseeni sopivia – ihmisten kanssa oleminen oli helppoa, ja jutunaihetta ei tarvinnut keksiä väkisin, oltiin hiljaa jos asiaa ei ollut. Aikakäsitys ei ole turhan tarkka, Ochie saattoi laittaa minulle viestin, kysyen olisinko valmis, sillä hän olisi juuri tulossa minua hakemaan. Ja kyllähän hän aina tulikin, heti kolmen tunnin kuluttua! Matkani aikana pääsin tutustumaan kolmeen keskenään hyvin erilaiseen indonesialaiseen kotiin, joiden ohella hauska kokemus oli käynti paikallisella koululla, kun haimme Ochien äitiä hänen työpaikaltaan, jossa sekä opettajat että oppilaat olivat aivan haltioituneita minut, länsimaalaisen nähdessään…
Mieleeni jäi erityisen hyvin myös Bandungissa lauantai-iltaisten ajojen jälkeinen aamu – yön olin pötkötellyt Goyn autotallia ja romuvarastoa muistuttavan kämpän sohvalla. Seuraavan päivänä istuin pihalla kuuden koiranpennun pyöriessä jaloissani, Goyn touhutessa omiaan, ja Ochien nukkuessa pois bileväsymystään. Oloni oli kovin kotoisa, ihan kuin aina viettäisin sunnuntaiaamut juuri tässä ja tällä tavalla. Balin bussiin noustessani minua oli saattamassa kahdeksan ihmistä, lähes yhtä monta kuin Suomesta matkaan lähtiessäni, ja hyvästien hetkellä vannoinkin itku silmässä palaavani tänne jonain päivänä – ihan niin kuin olen tainnut vannoa muutaman muunkin kohteen jälkeen? Mutta kuten otsikkokin sen jo sanoo; In love with Indonesia.
Indonesian myötä reissunaisen on aika sanoa hyvästit Aasialle, ja ottaa suunta kohti uutta mannerta, Australiaa. Matkani suuntautuu muutamaksi päiväksi länsirannikolle, Perthiin, josta sitten hyppään junaan kohti itärannikkoa ja Sydneyta. Matka kestää kolme päivää, ja kulkee halki koko mantereen. Samalla tulen viettäneeksi ns. erilaisen joulun, mahtaako joulupukki minua junasta löytääkään? Seuraava päivitykseni tulleekin näin ollen vasta joulun jälkeen, joten ei muuta kuin hyvää joulua, ystävät rakkaat!
