Matkalla kotiin…

…niin uskomattomalta kuin se tuntuukin! Yhdeksän kuukauden reissaamisen jälkeen olen päätynyt New Yorkiin, JFK:n lentokentälle, odottelemaan paluulentoa Helsinkiin, Reykjavikin kautta tosin koukaten. Lentoa varatessani vielä leikittelin hetken ajatuksella muutamasta päivästä Islannista, kun nyt kerran sitä kautta lennän, mutta arvelin tässä vaiheessa kiireen kotiin olevan sitä luokkaa, että en siitä kuitenkaan ehkä tulisi nauttimaan. Ja oikeassapa taisin olla, niin on perhosia tällä hetkellä vatsassa, ja ihan hirmuinen hinku kotiin.

Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen olen ehtinyt viettää muutaman laiskan päivän Chicagossa, sekä varsin ohjelmalliset viisi ja puoli päivää New Yorkissa. Chicagon vierailusta ei oikeastaan muuta mainittavaa ole, kuin että kaupunki itsessään on kiva, ja että tulin tavanneeksi jälleen mukavia ihmisiä. Hotellin baarissa oluella poiketessani tutustuin nimittäin floridalaisiin äitiin ja poikaan, Barbaraan ja Martyyn, ja kuinka ollakaan perheen nuorempi poika Jason oli 70-luvulla ollut Suomessa vaihto-oppilaana! Äiti muisteli että jossain pohjoisessa, joten ehdottelin Oulua, Sodankylää ja Rovaniemeä, kunnes tarkistussoiton jälkeen oikeaksi kohteeksi vahvistui Mikkeli. No mutta, aika pohjoisessa sekin? Muistissa olivat myös karjalanpiirakat ja suomalaisten hullu huumori, mistä saimmekin yhteistä tarinaa pitkälle iltaan. Illan mittaan kävi myös ilmi, että Marty oli mm. työskennellyt Buell-moottoripyörien pääsuunnittelijana, ja hänen käsialaansa oli mm. Buell M2, jossa M2 kuulemma siis tarkoittaa Marty´s Motorcycle. Uusin FB-ystäväni onkin siis ihan alan miehiä, ihan mahtavaa! Barbara olisi välttämättä halunnut minun vielä New Yorkin jälkeen poikkeavan pikaisesti heidän vieraakseen Floridaan, mutta tällä kertaa sekin jääköön välistä, joku toinen kerta sitten!

Chicagon jälkeen oli aika lennähtää maailmanmatkani viimeiseen kohteeseen, New Yorkiin, jonne seurakseni sain ystäväni Johannan. Tapaaminen oli laitettu kalenteriin matkasuunnitelmani ensimetreillä, ja kyllä olikin ihanaa nähdä tutut kasvot pitkästä aikaa, ja juhlistaa hienosti mennyttä matkaa hyvässä seurassa ja huikean hienossa kaupungissa. Ahkerana reissaajana Johanna tiesi mistä toinen reissunainen matkan päällä jää paitsi, ja tuliaisiksi sainkin uusia meikkejä ja samppanjaa, molemmat ylellisyyksiä joista reissun päällä on turha haaveilla – KIITOS! New Yorkin matka oli meille kummallekin ensimmäinen laatuaan, ja Johannan tekemän hyvän taustatyön ansiosta pääsimme nopeasti kartalle ja kiinni kaupungin sykkeeseen, ja täytyy sanoa että tykkäsimme kovasti! ”Pakollisista” nähtävyyksistä ehdimme katsastaa Empire State Buildingin, Keskuspuiston, Modernin taiteen museon, Luonnontieteellisen museon, Rockefeller Centerin, Wall Streetin, WTC:n tornien jättämän aukon sekä Vapaudenpatsaan, sekä syödä ja juoda toinen toistaan viihtyisämmissä kahviloissa ja ravintoloissa. Siispä erinomaisen hieno loppuhuipennus hienolle matkalle.

Tässä kohtaa matkaa onkin jäljellä enää kiitokset ja kumarrukset, huomenna tähän aikaan koko matka on enää mahtava muisto, muisto joka ei ihan hetkessä haalistu. Matkallani maailman ympäri olen päässyt kokemaan toinen toistaan huimempia juttuja, tavannut upeita ihmisiä, maistanut erinomaisia ruokia ja juomia, nähnyt eksoottisia eläimiä, sekä retkeillyt mahtavissa maisemissa. Olen matkustanut tuhansia tunteja junalla, bussilla, lentäen ja laivalla, nauttien kaikesta matkan varrella näkemästäni. Olen päässyt lukuisiin koteihin nauttimaan niin suomalaisesta kuin paikallisisäntienkin vieraanvaraisuudesta, sekä solminut valtavan määrän ystävyyssuhteita ympäri maailmaa. KIITOS siis kaikki ystävät ja rakkaat matkani henkisestä tuesta, kaikista ihanista sähköposteista ja paikallisista kontakteista, ja siitä että olette blogini kautta jaksaneet matkaani seurata. KIITOS kaikille paikallisisännilleni ja ulkosuomalaisille isäntäperheilleni vieraanvaraisuudesta ja hauskoista hetkistä. KIITOS Heli, Merja, Oliver ja Johanna, siitä että matkustitte maailman ääriin minua tapaamaan! Ja viimeisenä muttei millään tavalla vähäisenä - KIITOS Peralle lukuisista blogikommenteista, ilman niitä blogini olisi ollut niin paljon tylsempi!

Ja sitten – kone kiinni ja kohti kotia, SON MORO!

Route 66

Reissunaisen upean matkan upeaksi finaaliksi olin jo reissun suunnitteluvaiheessa ajatellut moottoripyörämatkaa pitkin historiallista Route 66:ä halki Pohjois-Amerikan mantereen, Los Angelesista Chicagoon. Route 66 tuntui ajatuksena riittävän ”hulppealta” viimeistelemään oletettavasti hienon maailmanympärimatkan, vaikkakaan suunnitteluvaiheessa en toki tiennyt miten hieno koko matkastani todellisuudessa tulisi. Moneen otteeseen matkan varrella ehdin itse jo pitää koko ajatusta suuruudenhulluna päähänpistona, mutta oikeasti aloin reissun toteutumiseen uskoa ehkä Australian hienosti sujuneen Great Ocean Road – kokemuksen jälkeen. Reitistäkään minulla ei ollut sen parempaa käsitystä, kuin että se ehkä olisi hieno, mutta siinäpä se. Kuitenkin, Route 66 on ”perustettu” vuonna 1926, ja virallisesti lakkautettu 1985, jolloin reitin oli korvannut uusi, Interstate-valtatieverkko. Matkaa reitille tulee hieman lähteistä riippuen noin 4 000 kilometriä, ja se kulkee kahdeksan osavaltion alueella; Illinois, Missouri, Kansas, Oklahoma, Texas, New Mexico, Arizona ja Kalifornia. Tänä päivänä reitillä on enää historiallista ja matkailullista arvoa, mutta sitä aika paljonkin, taittaahan reitin noin puoli miljoonaa matkalaista vuosittain!

Moottoripyörän vuokraprosessi alkoi muutama kuukausi ennen suunniteltua ajankohtaa, ja netistä googlaamalla löysin useita pyörävuokraamoja, joista kolmeen lähetin tarjouspyynnön, kysyen suositusta myös pyörämallista. USA on ehkä maailman ainoa maa, jossa Harley Davidsonin vuokrasta ei tarvitse maksaa enempää kuin jonkun muun merkin pyörästä, joten muita merkkejä ei tarvinnut ajatellakaan, oli selvää että tämä road trippien ”äiti” tehtäisiin pyörien kuninkaalla. Itse kuitenkaan Harley Davidson – malleja sen paremmin tuntematta päädyin pyytämään vanhaa Yamaha-pyörääni muistuttavan mallin. Kaikista vuokraamoista malliksi suositeltiin samaa, Softail Heritage Classic:ia, joten oletin sen osuvaksi valinnaksi. Hintavertailun ja pienen tinkaamisen jälkeen vuokrafirmaksi valikoitui EagleRiders, jonka vuokravalikoimassa oli hulppeat 500 pyörää! En siis taida olla ainoa tällä asialla?

Limasta Los Angelesiin saavuttuani minulla oli aikaa yksi päivä ennen pyörän noutoa, joten ihmeitä en Losissa ehtinyt muuten puuhata, mikä sinällään ei haitannut, olinhan kaupungissa noin 1,5 vuotta sitten jo ennättänyt käymään. Päivä menikin pyykkiä pestessä, kännykkään paikallista pre paid-liittymää hankkiessa, reittiä suunnitellessa sekä pyöräliikkeessä varusteita tsekatessa. Pyörän vuokraan kuului puolikasta kananmunankuorta muistuttava kypärä, ja takin olisi voinut vuokrata samalla hinnalla kuin millä saisi jo uudenkin, joten päädyin kuin vahingossa mutta oikeastaan pakon sanelemana ostamaan niin kypärän, nahkatakin, nahkachapsit kuin hansikkaatkin. Sadevarustuksesta jouduin jo hieman tinkimään, varsinkin kun kotona odottaa hyväkuntoinen setti, joten reitille lähtiessä tilauksessa oli kaksi viikkoa aurinkoista säätä…

Los Angeles (CA) – Victorville (CA), 171 km

Aloituspäivän aamu valkeni masentavan harmaana, kaatosateisena ja tuulisena, ihan siis Suomen kesää muistuttavissa olosuhteissa! Tuttua sinänsä, mutta silti harmillista. Venytin hotellilta lähtöä aikomastani kymmenestä lähemmäs puoltapäivää, kun tiesin ajomatkaakin olevan ensimmäiselle päivälle kohtalaisen vähän. Ja kuinka ollakaan, odotukseni palkittiin, ei nyt ihan auringolla, mutta sateettomalla säällä kuitenkin. Pyörän haku sujui ongelmitta, ja liikkeessä saamani palvelu oli aivan erinomaisen hyvää, etenkin kun sain varusteista ”maailmanmatkaaja-alennusta” kymmenen prosenttia! Ilmeisesti kaltaisiani yksin reitille lähteviä naisihmisiä on kohtalaisen vähän, jos ollenkaan, joten sain ehkä vielä tavallistakin parempaa palvelua…?

Ensimmäinen ajopäivä sinällään meni lähinnä pyörään ja navigaattoriin tutustuessa, ja itse Route 66:stä en tainnut nähdä paljon tienvarsikylttiä enempää. Aika pian pääsin kuitenkin sinuiksi pyörän kanssa, ja vaikka moottoritiellä ajaminen tuntuikin alussa hieman hämmentävältä, niin aika pian pyörän 1600 kuutioinen kone ja kuusi vaihdetta saivat minut asialliselle fiilikselle. Yöpaikaksi olin varannut perinteisen tienvarsimotellin, jotka myöhemmässä vaiheessa matkaani tulivat minulle hyvinkin tutuiksi.

Victorville (CA) – Needles (CA), 370 km

Toisena ajopäivänä pääsinkin sitten kunnolla vauhtiin varsinaisella reitilläni. Tiehen maalattu Route 66 – logo sai hyvälle fiilikselle, ja matkan varrella oli mukava tähyillä niin vanhoja motelleja kuin menneeseen aikaan unohtuneita kahviloita ja huoltoasemiakin. Reitin löytäminen navigaattorilla oli edelleen hieman opettelua, sillä navigaattorilla oli vastustamaton halu ohjata minut nopeille ja nykyaikaisille valtateille, kun minä taas yritin vaikka väkisin pysytellä osin varsin huonosti kyltitetyllä vanhalla tiellä. Välillä ihmettelin itsekin, miksi ihmeessä, kun sadan metrin päässä menee moitteettomasti päällystetty kaksikaistainen moottoritie, ja minä vieressä vedän kuoppaista, reikäistä ja rupuista muistoa menneisyydestä niin että koko kroppa tärisee ajopäivän päätteeksi? Jotain tässä kuitenkin kai on, ei tällainen fiilis tyhjästä synny?

Needles (CA) – Williams (AZ), 330 km

Vietettyäni yön budjettimatkaajan tienvarsimotellissa, Budget Inn´ssä, ja syötyäni tukevan aamiaisen monista matkan varrella mainostetuista reitin parhaista ”dinereista”, vaihdoin osavaltiota Kaliforniasta Arizonaan. Kuivaa oli maisema ollut edellisenäkin päivänä, mutta nyt se vasta kuivaa olikin. Ensimmäisenä kylänä matkan varrelle osui kummituskyläksikin nimitetty Oatman, joka on saanut nimensä intiaanien kidnappaaman Olive Oatmanin mukaan. Kummituskylänimitys johtunee siitä, että läheisen kaivoksen kulta-aikoina kylässä asui tuhansia asukkaita, joista nyt oli jäljellä noin 330. Tyhjiä taloja kummituskylän tyyliin sopivasti kyllä löytyikin, mutta muuten kyläpahanen oli varsin vireä ja viehättävä! Kylän erikoisuutena olivat villiaasit, burrot, jotka päiväaikaan vaeltavat kylän kaduilla turistien ruokittavana, ja iltaisin palaavat kotikonnuilleen Blue Mountains´lle. Aika kesyiltä aasit kyllä vaikuttivat ollakseen villejä, niin kiltisti ne kädestä söivät, ja jopa paikallisiin kauppoihin sisälle kävelivät, jotenkin aika viehättävää…  Kylässä ollessani poikkesin paikalliseen korukauppaan soodalle, jonka ystävällinen yrittäjärouva minulle ilmaiseksi tarjosi, siitä hyvästä että sai kuulla matkakertomukseni ja nimeni vieraskirjaani. No, kyllähän se minulle sopi!

Ennen ja jälkeen Oatmanin, Blue Mountains´in vuoristoteillä ajellessani tavoitin ehkä reissun parhaimmat kurvit, keskinopeuden ollessa noin 40 km / h. Päivämatkan varrelle osuivat myös viehättävät Hackberryn sekatavarakauppa sekä Seligman´in kaupunki, jossa olikin jos jonkinlaista Route 66 motellia, kahvilaa ja dineria. Yöksi ajelin kuitenkin Williams-nimiseen pikkukaupunkiin, jota lähestyessäni alkoi olla aika vilpoisaa. Ja perille päästessäni vasta vilpoisaa olikin, maassa oli nimittäin LUNTA! Oltiinhan tässä jo hieman merenpintaa korkeammalla, mutta en siltikään olisi 2 000 metrissä ihan odottanut lunta näkeväni!

Williams (AZ) – Grand Canyon – Flagstaff (AZ), 265 km

Neljäntenä ajopäivänä poikkesin hieman reitiltäni, katsoakseni Grand Canyonin, kun nyt näillä kulmilla kerran satuin olemaan. Grand Canyon luetaan usein kuuluvaksi yhdeksi maailman seitsemästä luonnonihmeestä, ja aika ihmeellinen se kieltämättä onkin. Kanjoni on noin 446 kilometriä pitkä, ja leveimmillään 29 kilometriä, syvyyden ollessa enimmillään lähes kaksi kilometriä, tästä kaikesta näin luonnollisestikin vain murto-osan. Kanjonia lähestyttäessä tasainen maisema muistuttaa suomalaista kuivaa kangasmetsää, kun yhtäkkiä silmien eteen aukeaa huimaavan jyrkkä ja ammottava kanjoni, jota on vaikea sanoin kuvailla, tai edes kameralla uskottavasti kuvata. Ehkä se on vain nähtävä? Ja omalta osaltani olen iloinen, että sen tulin nähneeksi, kaikessa kauneudessaan.

Kanjonin tsekattuani palasin Williamsiin, syödäkseni lounasta ennen matkani jatkumista. Viereiseen pöytään osui kalifornialainen, vanhempi pariskunta, jotka myös olivat moottoripyörällä liikenteessä, mistä saatiinkin yhteinen, mukava puheenaihe. Pariskunta oli löytänyt toisensa uudelleen seitsemän vuotta sitten, oltuaan aikanaan ”highschool sweethearts”, voiko amerikkalaisempaa ollakaan? Herttainen pariskunta joka tapauksessa, ja rouva, joka vuosikausia omasta pyörästä haaveiltuaan kertoi saavansa minusta inspiraation – jos minä, ”such a brave young lady” (nuori, minäkö?) kerran uskallan ajaa yksin Route 66:n, niin kyllä hänenkin pitää oma pyörä rohkaistua hankkimaan! No, mielellänihän minä moisessa hankkeessa toimin inspiraation lähteenä, jos kaikki ystäväni inspiroituisivat vastaavalla tavalla, ei olisi ainakaan ajokavereista pulaa! Amerikkalaiset ovat kuitenkin mukavalla tavalla avoimia, joten juttukavereista ei näillä kulmilla heti tulee pulaa.

Flagstaff (AZ) – Gallup (NM), 330 km

Viides ajopäivä muodostui ehkä reitin tylsimmäksi, sillä uusi highway oli rakennettu vanhan reitin päälle, ja päivä meni lähinnä moottoritietä ajaessa. Ja kun moottoritie vielä halkoi puutonta ja tappavan tasaista aromaisemaa, oli ajaminen aavistuksen puuduttavaa. Ja kun navigaattorikin kertoi seuraavan käännöksen tulevan 240 kilometrin päästä – how boring is that? Joskin…toisaalta on aika vinha tunne kun edessä näkyy suoraa tietä kilometritolkulla, aika kivaltahan se tuntuu kääntää kahvasta ja antaa palaa… Hurjalta vain tuntuu paikallinen tapa ajaa ilman kypärää tai muitakaan suojavarusteita! Matkalla tsekkasin Two Guns – nimisen kyläpahasen rauniot, sekä Eaglesin Take it easy – biisistä tutun Winslow´n, mutta muuten ei tainnut matkalle osua mitään mainittavampaa. Tai no mainittakoon, Two Guns´ssa tapasin hauskan hieman vanhemman kanadalaisen pariskunnan, jotka taittoivat reittiä punaisella Corvette´lla, varmaan ihan mukava tapa sekin! Hetken juttelimme mukavia, ja jatkoimme omille teillemme, törmäten uudelleen muutaman päivän kuluttua satojen mailien päässä, ja vielä kolmannen kerran jokusen päivän päästä, hauskoja kohtaamisia kaikki tyynni!

Gallupia lähestyttäessäni vaihdoin jälleen osavaltiota Arizonasta New Mexicoon. Intiaanikulttuuri on täällä vahvasti esillä, ja Gallup onkin tunnettu lukuisista korukaupoistaan. Intiaanikäsityötä ja turkoosikivin koristeltuja koruja on valtavat valikoimat, joskaan ihan halpaa ei käsityö näillä leveyksillä ole. Eikä tarvitse toki ollakaan, mutta etenkin Bolivian ja Perun jälkeen hinnat huimaavat päätä. Illallisella tai aamiaisella ravintelissa istuessa korukauppiaita lappaa pöydässä ihan Aasian malliin, mikä osaa olla hieman ärsyttävääkin. Tässä vaiheessa pysyin vielä tiukkana, ja kieltäydyin kaikesta. toisin kuin sitten hieman myöhemmin…  Mutta siitä lisää tuonnempana.

Iltaisin, ajopäivän päätteeksi kylmä olut maistuu erinomaisen hyvälle, niin kuin tietysti monessa muussakin tilanteessa. Gallupissa poikkesin iltasella läheiseen meksikolaisravintolaan, joita täällä luonnollisestikin riittää, ehkä jopa enemmän kuin Meksikossa! Pari pientä olutta ajopäivän aiheuttamaan janoon hörpättyäni tilasin pienen karahvin viiniä, nauttiakseni siitä mukanani olevan kirjan parissa. Tarjoilija näytti hieman hankalalta, ja hetken kuluttua pöytääni saapuikin ravintolan johtaja, joka kovasti pahoitellen kertoi että ravintolan ”politiikan” mukaisesti yhden tunnin aikana kukin asiakas saa tilata korkeintaan kolme annosta alkoholia, ja tilaamani viinikarahvi ylitti jo rajan. Voisin kyllä saada lasillisen viiniä, mutta ei sen enempää. No, lasillinen sitten, mutta minä, joka olen viimeksi ollut humalassa marraskuussa, tunsin itseni vähintäänkin rikolliseksi tässä tilanteessa. Joten ei muuta kuin viini naamariin ja nurkkaan häpeämään.

Gallup (NM) – Santa Fe (NM), 395 km

Kuudentena ajopäivänä aloin lähestyä road trippini puoltaväliä, ja välipäivää. Alun perin olin suunnitellut pitäväni välipäivän ystäväni Katjanan luona Dallassissa, mutta Katjanan Etelä-Amerikan reissun hieman venähtäessä päätin jättää Dallasin väliin, ja sen sijaan suunnata lepäilemään New Mexicon osavaltion pääkaupunkiin Santa Fe´hen.  Kuudes ajopäivä oli reittini siihen asti kuumin ja aurinkoisin, minkä seurauksen minulla oli illalla puolikuun muotoiset, auringon kärventämät läntit kämmenselissäni, kesämallin ajohanskojen ollessa siitä kohtaa auki. Jälleen astetta erikoisemmat rusketusrajat siis.  Matkan varrella en edes poikennut katsomassa Albuquerque-nimisen kaupungin vanhaa kaupunkia kummempaa nähtävyyttä, mikä sekään ei eurooppalaisen silmin niin kovin vanhalta näyttänyt…  Reitin varrella oli kuitenkin toinen toistaan kauniimpia punakivikallioita, joten mukava päivä kaiken kaikkiaan!

Santa Fe

Välipäiväni Santa Fe´ssä sujui leppoisan mukavasti, ilman että edes vilkaisin pyörään päin. Otin bussin kaupungin keskustaan, ja ihmettelin siellä koko kaupungin elämän pysäyttäneitä Odd Thomas – elokuvan kuvauksia, sekä jälleen toinen toistaan kauniimpia turkoosikivikoruja. Ja huonostihan siinä kävi, sillä osuttuani vintage-koruja myyvään liikkeeseen iskin silmäni huikean kauniiseen hopeiseen, turkoosikivin koristeltuun 1960-luvun rannekoruun. Ja kun johonkin silmäni isken, niin se on menoa, etenkin saatuani asiaan hieman sponsoriapua ikään kuin förskottina heinäkuussa koittavasta syntymäpäivästäni... En edes kehtaa kertoa kuinka paljon korusta maksoin, mutta eipähän tule toista samanlaista vastaan, se on ihan varma. Olkoon koru sitten vaikka perintökalleus tuleville sukupolville, mutta kovasti kaunis se on.

Kuten olen jo moneen kertaan todennut, reissatessa tapaa erikoisia ihmisiä, ja näin jälleen kerran. Päiväsiestaa puistossa viettäessäni viereeni istahti musta nuorimies, joka halusi vain hetken istua vieressäni, koska olin hänen mielestään kovasti sievä…  No, jos pojan päivä siitä paranee, niin mikä ettei, etenkin kun hän lupasi olla minua sen enempää häiritsemättä. Puolisen tuntia siinä hiljaisuudessa istuttuamme, minun kirjaa lukiessani, hän kuitenkin totesi varvastossuista pilkistävien varpaideni olevan raspauksen tarpeessa. Ja totta kyllä, sitä ne kaipaisivatkin. Seuraavaksi hän kertoi mielellään hoitavansa asian, ja kuin sivulauseessa olevansa jalkafetissi, ja valkoisen naisen varpaiden olevan kauneinta mitä hän tietää. Jahah, vai niin. Ystävällisesti hymyillen kerroin kuitenkin etten itse oikein lämpene sellaisille jutuille, minkä jälkeen toivottelimme kohteliaasti mukavat päivänjatkot puolin ja toisin. Ainahan se kannattaa kuitenkin kysyä, eikö?

Santa Fe (NM) – Amarillo (TX) 500 km

Lepopäivän jälkeisestä ajopäivästä muodostui yksi road trippini pisimmistä, mutta levänneenä taas jaksaa. Aamu valkeni kovin harmaana ja tuulisena, ja olinkin varma siitä että saisin reissun ensimmäisen sateen niskaani hetkenä minä hyvänsä. Mutta mitä vielä, ehkä kymmenen mailia Santa Fe:stä taivas aukeni, pilvet väistyivät, ja matka jatkui pilvettömän taivaan alla. Tuuli tosin jatkui koko päivän, ja sellaisella voimakkuudella ettei Suomessa ikinä, joten niskat olivat päivän päätteeksi kovilla.

Aamupäivän kohteena oli Route 66 automuseo Santa Rosassa, mistä sainkin sitten vaihteeksi matkaseuraa. Museoon osui samaan aikaan River-niminen sälli, joka oli myös matkalla moottoripyörällä. Hän oli vuosia työskennellyt Route 66-oppaana firmalle, josta oman pyöräni olin vuokrannut, ja nyt hän oman firmansa lukuun laati reitistä navigaattoriohjelmaa, kuvineen kaikkineen. River oli matkalla samaan suuntaan kanssani, joten hän lupasi esitellä minulle reittiä ja näyttää paikkoja, ja mikäs siinä! Ajoimmekin loppupäivän yhdessä, noin 350 km, katsastaen kaikenlaisia kahviloita, motelleja ja muista ”muinaismuistoja”, Riverin kertoessa paikkojen historiaa ja kerätessä kuvamateriaalia ohjelmaansa. Amarilloon päätyessämme tiemme erosivat, mutta olipa mukavaa vaihtelua yksin ajamiseen! Kaverilla oli muuten reisikotelossa pistooli, enkä missään vaiheessa tohtinut kysyä miksi ihmeessä. Ehkä kyseessä oli vain amerikkalainen tapa, eikä mitään sen enempää? Ei sillä että tuntisin nytkään oloani turvattomaksi, mutta mahtaisinko minäkin tuntea oloni turvallisemmaksi jos reidelläni lepäisi tarpeeksi suuri kaliiperilukema rautaa, kuka tietää?

Amarillo (TX) – Oklahoma City (OH), 450 km

Amarillosta eteenpäin jouduin hetken aikaa miettimään matkasuunnitelmaani lähimaastossa riehuvien tornadojen vuoksi. Yksi matkasuunnitelmani yöpaikoista, Joplin, oli muutamaa päivää aikaisemmin osin pyyhkiytynyt kartalta, minkä lisäksi niin Oklahomaan kuin Jopliniinkin oli ennustettu jälleen tornadoja. Lähteäkö niiden suuntaan vai miettiäkö suunnitelma B:tä? Aihetta uutisista aikani seurattuani, päätin kuitenkin pysytellä alkuperäisessä suunnitelmassa, sillä myrskyrintama näytti jatkavan toiseen suuntaan, ja maalaisjärjelläni ajattelin saman suunnan olevan turvallisin suunta itsellenikin. Myrskyjen kiertäminen kun olisi tiennyt satojen kilometrien lisälenkkiä, missä ajassa ehtisi taas syntyä vaikka millaisia myrskyrintamia, tornadoaikaa ja poikkeuksellisen rajua tornadovuotta kun eletään. Tuuli oli jälleen koko päivän käsittämättömän voimakas, joten ajamisen kanssa piti olla tarkkana. Oklahomaa lähestyessäni ylitin myös tornadon edellisenä yönä jyräämän kaistaleen, ja aika hurjalta se näytti. Aika onnekas täytyy olla jos tornadon alta hengissä selviää, enpä haluaisi olla kokeilemassa.

Oklahoma City (OH) – Tulsa (OH), 205 km

Kahden suhteellisen pitkän ajopäivän jälkeen vuorossa oli aavistuksen lyhyempi päivä, ja jälleen kauniin aurinkoisissa merkeissä. Matkalla ihmettelin maailman suurinta soodapulloa, pyöreätä latoa ja vaihteeksi muutamaa muinaista motellia, sekä tietysti nautiskelin ajamisesta! Kanadalaiset ystäväni Corvettella osuivat jälleen kanssani kohdakkain, ja tällä kertaa jo vaihdettiin yhteystietojakin, sekä lausuttiin sydämelliset tervetulotoivotukset molemmin puolin niin Kanadaan kuin Suomeenkin. Eihän sitä koskaan tiedä! Muuten matkalla Tulsaan, tai Tulsassa itsessään, ei tapahtunut mitään elämää suurempaa, joten se siitä. Tülsää.

Tulsa (OH) – Springfield (MO), 360 km

Tulsasta lähdin jälleen matkaan harmaiden pilvien alla, ja matkan edetessä pilvet vain synkkenivät, ja salamia risteili taivaalla ihan kiitettävään tahtiin. Puolen matkan vaiheilla sainkin reissun ensimmäisen sateen niskaani, joten oli syytä ottaa aikalisä ja lounastauko, jonka aikana sade jatkoi matkaansa, ja minä pääsin ajamaan sen jäljissä, itse kuivana kuitenkin. Välillä oli kuitenkin pakko pysähtyä tarkistamaan takanakin kunto, kun tuntui että sateesta liukkaalla tiellä pyörän takapää meinaa väkisinkin lähteä liitämään. Rengas näytti olevan ok, mutta epävarma tunne ei hellittänyt, lieko paikallinen päällyste paikoitellen liukasta? No todellakin, mutta siitäkin lisää hieman myöhemmin.

Tänään matkalleni osui myös tornadon jyräämä Joplin, jossa itse kaupunkia pohjoispuolelta kiertäessäni en myrskyn jättämille jäljille kuitenkaan osunut. Hetken harkitsin kaupungin halki ajamista, jäljet nähdäkseni, mutta sitten ajattelin sen olevan puhdasta uteliaisuutta, ja toisten kurjuudella mässäilyä, joten päätinpä olla ylevä ja jättää välistä. Päivän lopullista kohdettani, Springfieldiä lähestyessäni sää jälleen kirkastui, ja saavuin perille kauniissa auringonpaisteessa.

Motellikseni valikoitui tällä kertaa varsinainen mörskä, jossa kuitenkin oli jotain hyvin herttaista. Tai ei siinä motellissa ehkä, mutta sen omistajassa, 61-vuotiaassa Stan´ssa, sillä heti taloksi asetuttuani hän halusi viedä minut kirjastoon kopioimaan parempia karttoja seuraavan päivän reitistäni. Ja vaikka en karttoja varsinaisesti olisi tarvinnutkaan, niin en raaskinut kieltäytyäkään. Ja kun kirjastossa mainitsin olevani janoinen, vei hän minut seuraavaksi oluelle yhteen kaupungin vanhimmista kuppiloista. Ja kun siellä mainitsin yrittäneeni turhaan etsiä edellisestä yöpymispaikastani Tulsasta rivitanssiklubia, oli selvää että oluen jälkeen mentäisiin kotoa hakemaan bootsit, stetson ja ruutupaita, ja lähdettäisiin tansseihin. Ja näin myös tapahtui, ja kun paikan päällä vielä kävi ilmi, että Stan oli country-tyylin paritanssikilpailuissakin kisannut, tulin siinä sitten itsekin kokeilleeksi Double Steppiä ja Southern style swingiä, ja vaikka mitä vielä. Ja luonnollisestikin, illan päätteeksi aamiaispaikkoja kysyttyäni, heräsin aamulla Stanin kolkuttaessa ovelleni, kysyen olenko valmis lähtemään aamiaiselle. Ja aamiaisen aikaan mainittuani pyöräni kaipaavan pesua, mentiin aamiaisen jälkeen yhdessä pesemään pyörääni. Ja tämän kaiken ohessa ehdittiin katsoa kaupungista kaikki näkemisen arvoinen, sekä opettaa minulle laaja oppimäärä kaupungin historiaa. Vieraanvaraista, etten sanoisi! Mutta olipa hauska kohtaaminen, kerta kaikkiaan!

Springfield (MO) – St.Louis (IL), 450 km

Springfieldistä oli hyvä jatkaa matkaa täydellä vatsalla ja puhtaalla pyörällä. Tälle päivää osuivat matkani ehkä nautinnollisimmat mutkatiet ja kauniin vihreät maalaismaisemat. Ja kun ilmakin oli lempeä kuin linnun maito, olin aivan fiiliksissä koko ajopäivän. Kunnes sitten…

…alkuillasta alkoi sataa pientä tihkua, joka myöhemmin yltyi ihan kunnon sateeksi. Olin ehkä pitkästä ajosta jo hieman väsynytkin, ja juuri hotellille pääsemässä, kun navigaattori ohjasi minut keskellä taajama-aluetta pienenpienelle tienpätkälle, mutkaiselle ja jyrkän mäkiselle. En päässyt tiellä kunnolla edes alkuun, kun totesin etten sen pidemmälle tulisi pääsemäänkään, siihen malliin lähti takapyörä vispaamaan, vaikken mitään tiukkaa ohjausliikettä tai jarrutustakaan ollut tehnyt. Vauhtia ei ollut kuin ehkä 30 km /h, mutta kun painavan pyörän takapää lähtee lentoon, ei siinä paljon mahda, vaan nurin mentiin ja komeasti. Onnekseni pyörässä oli kaatumaraudat, joten pääsin pyörän alta omin avuin pois, muuten en 350 kiloista pyörää ihan äkkiä olisi nostanutkaan. Omat vaurioni totesin nopeasti varsin vähäisiksi, vasen olkapää tuntui saaneen kolauksen asvalttiin törmätessään, samoin toisessa nilkassa tuntui vähän, mutta melko pientä siis. Selvää oli kuitenkin jo tässä vaiheessa, että road trippini päättyisi tähän, yhtä ajopäivää vaille valmiiksi. Ensimmäinen ohiajava auto jatkoi tyynesti matkaansa, mutta kaksi seuraavaa sentään pysähtyivät auttamaan. Pyörä saatiin pystyyn, ja 911:stä tilattiin niin poliisit, palokunta kuin ambulanssikin, joten kohta valoa oli kuin pienessä kylässä. Poliisit ryhtyivät hoitamaan pyörän hinausta ja soittamaan vuokrafirmalle, luvaten tulla minulle ensiapuasemalle kertomaan minne pyörä päätyisi, ja mistä näin ollen voisin loput tavarani käydä myöhemmin hakemassa. Ensiapuasemalle mukaan nappasin vain selkäreppuni, jossa olivat niin passini kuin tietokoneenikin, muuta arvokasta ei matkassani oikeastaan ollutkaan. Ensiapuasemalla olkapääni kuvattiin, ja kun todettiin, ettei murtumaa tai muutakaan huolestuttavaa ollut, sain olkapään kantositeeseen ja kotiutuslapun kouraan.

Seuraavana päivänä soittaessani hinausfirmaan sainkin sitten kuulla autovarikon olevan kiinni kaksi päivää, elettiinhän nyt sunnuntaita, minkä päälle seuraavana päivänä olisi myös pyhäpäivä, memorial day. Muistelemispäivänä itse lähinnä muistelin satulalaukuissani olevia puhtaita vaatteita, sillä kolmatta päivää samoissa vaatteissa vietettyäni alkoi oloni olla jo aika raikas! Matkalla Chicagoon kävin nappaamassa tavarat satulalaukuista, ja voitte arvata että virsutti istua JUNASSA matkalla Chicagoon, kun sen matkan olisi pyörälläkin voinut tehdä! No mutta, moottoripyöräillessä on aina syytä olla iloinen siitä, ettei käynyt pahemmin, sekin riski kun on aina olemassa. Ja ehdin kuitenkin ajaa lähes 4 000 km, missata vain yhden ajopäivän, ja nauttia joka hetkestä pyörän päällä, joten oikeasti ei ole syytä valittaa. Jokaisen motoristin kohdalle kaatuminen jossain vaiheessa osuu, ja kivempihan se on aina jonkun muun pyörä kaataa, eikö? Ja viimeistään harmitus haihtui, kun jälleen Chicagossa pyöräliikkeessä sain erinomaisen sympaattista palvelua, vaikka hienon pyörän sijasta minulla olikin palauttaa vain kolhuinen navigaattori… Ja kun sain vielä t-paidankin lohdutukseksi (varmaan säälistä) ja kyydin metroasemalle, jäi koko reissusta hyvä maku, kaiken kaikkiaan aivan mahtavaa!!!

Tätä kirjoitan siis Chicagossa, jossa vietän muutaman lepopäivän, ennen kuin lennän viimeiselle etapilleni, New Yorkiin, jossa tapaan kuin palkinnoksi hienosti sujuneesta maailmanmatkastani ystäväni Johannan!!! Johannan kanssa juhlistetaan jälleennäkemistä, juodaan samppanjaa ja laitetaan loput matkakassasta sileäksi, ennen kuin on aika lentää KOTIIN! Jäljellä on siis enää rippeet niin matkasta kuin blogistakin, mutta eipä nielaista ennen kuin tipahtaa, vielähän tässä ehtii tapahtua vaikka mitä…!