Pikavisiitti Peruun

Bolivian viidakosta palattuani vietin muutaman laiskan päivän La Paz´ssa, hoitaakseni ”toimistoasioita”, sekä pestäkseni pyykkiä, mikä on yksi harvoja normiarkeen liittyviä asioita reissun päällä. Kuinka ollakaan, pyykit myöhästyivät pesulan kuivauskoneen hajottua, minkä jälkeen vielä sain jonkun toisen pyykit, ilman että kukaan tiesi missä minun pyykkini sitten loppujen lopuksi olisivat. Noin puoli tuntia ennen kuin minun oli määrä lähteä bussiasemalle ja seuraavaan kohteeseen, sain pesulasta viisi kassillista pyykkiä, joista voisin sitten valita omani. Ja onnekseni tästä läjästä myös omat pyykkini löytyivät, joten olin valmis jatkamaan matkaa Titicaca-järven Bolivian puoleiseen päähän, Copacabana-nimiseen kyläseen. Titicaca on Etelä-Amerikan suurin järvi, ja se sijaitsee lähes 4 000 metrin korkeudessa, ollen näin maailman korkeimmalla sijaitseva kaupallisesti liikennöity järvi, tai maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi, tai miten kukin asian sitten haluaakaan määritellä, mutta korkealla siis kuitenkin. Copacabanasta tein retken Aurinkosaarelle, Isla del Sol, joka tarjoaa nähtäväksi inkaraunioita, perinteistä bolivialaista elämää sekä huikean kauniita maisemia saaren päästä päähän yltävällä kolmen tunnin vaelluspolulla. Kävelyseurakseni sain samaan rantakahvilaan samaan aikaan aamiaiselle osuneen itävaltalaisen Anna-Katharinan, jonka kanssa vietimmekin oikein mukavan päivän. Aurinkosaarelta tuliaisiksi sain kuitenkin kevyesti kärähtäneet pohkeet, kun koko kolmetuntisen kävelyn aurinko paistoi takaapäin, jalkojen etupuolella taas ei minkäänlaista merkkiä auringosta. Rusketusrajat ovat siis vähintäänkin erikoiset!

Saarireissun jälkeen hyppäsin jälleen yöbussiin, ja ylitin rajan Peruun, tavoitteena matkustaa ensin Cuscoon, ja sieltä maan ja ehkä koko maanosankin tunnetuimmalle matkailunähtävyydelle, inkaraunioiden Machu Picchulle. Bussini saapui Cuscoon aamuviideltä, mikä on aina yhtä ihana aika saapua uuteen kaupunkiin ja uuteen maahan, etenkin kun huolettomana matkaajana en ollut tehnyt sen tarkempia suunnitelmia matkan jatkumiselle, enkä oikeastaan edes ottanut selvää miten sinne Machu Picchulle oikein pääsee. Kuulemma kalliimmin junalla tai halvemmin bussilla, ja koska halpa on aina hyvä, otin suunnan toiseen bussiterminaaliin kolmen saksalaisen kanssamatkaajan mukana. Rinkat jätimme bussifirman tiloihin säilöön, ja jatkoimme matkaa päiväreppujen kanssa, yhden yön kun pärjää aina vähemmälläkin. Mutta jos halpa onkin hyvä, niin helppo se ei ole, eli matkaa tehtiin taas kuin Iisakin kirkkoa, ensin 5 h normibussilla, sen jälkeen 1,5 h microlla eli bussin virkaa toimittavalla pakettiautolla, sen jälkeen 0,5 h toisella microlla, ja lopuksi 20 km junaradan vartta kävellen. Eli koko päivähän siihen meni, mutta mikäs siinä, maisemat olivat koko matkan ajan hienot, ja sääkin kaunis kuin morsian.

Yöksi ennätimme Aguas Calientas´iin, joka on varsin turistinen pikkukylä Machu Picchun juurella. Tavoitteenamme oli kiivetä Machu Picchulle ennen auringonnousua ja suuria turistilaumoja, ja näin myös tehtiin, eli matkaan lähdettiin reippaasti aamuneljältä. Vuorelle kiipeäminen on lyhyehkö mutta kohtalaisen tiukka setti, noin tunnin verran jyrkkiä ja korkea-askelmaisia luonnonkiviportaita ylös. En ole koskaan ollut mikään aamu-urheilija, minkä lisäksi vatsani sattui olemaan juuri tänä aamuna hieman poissa normaalista päiväjärjestyksestä, joten kiipeämiskokemus ei tällä kertaa ollut mitenkään erityisen antoisa. Matkalla vähän väliä puskan puolella hypätessäni hukkasin myös matkakaverini, mikä sinällään ei ollut erityisen dramaattista, paitsi että yhteinen vesipullomme oli heidän repussaan, joten täytyy sanoa että suuta hieman kuivasi kiipeämisurakan päätteeksi. Kiipeämisen tuska kuitenkin unohtui huipulla, niin huimat olivat maisemat, ja rauniot kiehtovat. Machu Picchun löytymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta, ja edelleen tämän ”kadotetun” inkakaupungin historia on hämärän peitossa, arkkitehtuurinsa ja laadukkaan rakennustyönsä puolesta paikalla arvellaan kuitenkin olleen suurikin merkitys inkakulttuurissa. Ja hämmästyttävän hyvin paikka myös on kestänyt turistien virran, huippusesonkina kesä-syyskuun aikana kun turistia pukkaa sisään 1 000 ihmisen päivävauhtia.

Machu Picchulta alas kömmittyäni päätin jatkaa iltapäiväjunalla matkaa kohti Ollantaytamboa ja inkojen pyhää laaksoa, ja ehkä viettää siellä vielä yksi yö ennen Cuscoon palaamista. Junamatkan oli tarkoitus kestää 1,5 tuntia, mutta kuinka ollakaan – juna hajosi kesken matkan. Tässä kohtaa reissuani en enää jaksanut suuremmin asiasta edes yllättyä, mutta sen verran kuitenkin sisuuntua, että päätin jättää inkalaakson väliin ja jatkaa matkaa suoraan Cuscoon, kunhan meidät ensin toisen junan työntämänä ja sitten microlla kuljetettuna saatiin alkuperäiseen määränpäähän, aikaa tässä vaiheessa oli taas hurahtanut useampi tunti. Cuscoon päästyäni kohtasin kuitenkin seuraavan ongelman – en oikeastaan tiennyt missä rinkkani oli, tiesin sen vain olevan jossain kaupungin useammasta bussiterminaalista, minkä lisäksi opaskirjani ja sitä myöten kaupungin karttani olivat - missäs muualla kuin rinkassani. Aikani taksikuskin kanssa edelleen surkeaa espanjaa sönkötettyäni, ja pari ”väärää” bussiterminaalia katsastettuani löysin kuitenkin oikeankin terminaalin, vain huomatakseni bussifirman lippuluukun olevan suljettu, ja rinkkani lukkojen takana. Täytyy myöntää että tässä kohtaa alkoi ohimoissa hieman kiristää, ja ehkä hieman jopa v-tuttaa, mitä ei tällä reissulla vielä montaa kertaa ole tapahtunut. Ja koska kellokin alkoi olla jo paljon, otin taksin takaisin keskustaan ja ensimmäiseen asiallisen näköiseen hostelliin. Ennen sitä olin kuitenkin kaukaa viisas, ja löytääkseni rinkkani seuraavana päivänä, kirjoitin ylös kyseisen bussiterminaalin nimen, joka oli isolla maalattuna terminaalin ulkoseinään. Taas kunnes sain aamulla todeta, että antamallani terminaalin nimellä jouduin jälleen väärään paikkaan, eikä taaskaan kukaan tuntunut ymmärtävän minne haluan mennä ja mikä sen oikean terminaalin nimi ja sijainti voisi olla. Jossain vaiheessa alkoi hermo olla jo oikeasti kireällä, ja reissunaisella äitiä ikävä, kunnes vihdoin löysin taksikuskin joka ymmärsi minne olen menossa, ja niin sain takaisin rinkkani ja mielenrauhani. Niin, ja se terminaali on aikaisemmin ollut nimeltään se mitä seinässä lukikin, mutta nykyään uudempi ja isompi terminaali on sen niminen, ja vanhaa terminaalia kutsutaan vain pieneksi terminaaliksi. Vai niin.

Cuscon jälkeen alkuperäinen tarkoitukseni oli suunnata Limaan odottamaan lentoa Los Angelesiin ja lepäämään hieman, mutta en sitten kuitenkaan malttanut olla poikkeamatta vielä katsomaan maailman syvintä kanjonia, Colca kanjonia. Sinne päästäkseni minun oli otettava bussi Arequipaan, ja bongattava sieltä itselleni sopiva kanjoniretki. Vielä tässäkin vaiheessa tarkoitukseni oli ottaa kohteeseen mukava ja rento päiväretki bussilla, mutta matkatoimistosta ulos kävellessäni huomasinkin varanneeni kolmen päivän ja kahden yön vaellusretken, eli se siitä levosta ja rauhasta. Kanjoniretkelle lähtö oli aamukolmelta, koska matkaa kohteeseen oli kolmisen tuntia, minkä lisäksi ennen varsinaisen vaelluksen aloittamista olisi tarkoitus vilkaista muutama muu nähtävyys. Mutta kuten olemme jo huomanneet, voi matkanteko täällä olla yllättävänkin haastavaa…  Eli tällä kertaa matkan varrella, 4 000 metrin korkeudessa, oli poikkeuksellisesti edellisenä yönä satanut 10 cm lunta, ja pakkastakin saatu 10 astetta, mikä teki tien jäisen liukkaaksi ja sekoitti näin liikenteen totaalisesti. Kolme tuntia seisoimme paikallamme, ja seuraavan tunnin aikana etenimme ehkä noin 2 km, minkä jälkeen olimme aikataulusta noin neljä tuntia jäljessä. Itse kanjonivaellus meni kuitenkin suunnitelmien mukaan, maisemat olivat kohdallaan, ja matkalla näkemämme vuoristokylät aika tavalla koskettavia. Lisääntyneen turismin myötä kyliin oli muutama vuosi sitten saatu sähköt, mutta kulku kyliin ja lähimpiin kauppoihin tarkoitti edelleen tuntikausien kävelyä jyrkillä ja kivikkoisilla poluilla. Tavarat kyliin kuljetettiin muulien ja aasien selässä, ja niitä saikin vaelluspoluilla väistellä useampaan otteeseen. Ensimmäisen yön vietimme seitsemän perheen asuttamassa kylässä, jonka koulussa on tällä hetkellä neljä eri-ikäistä oppilasta. Sairastapauksen sattuessa kylään voidaan soittaa lääkäri, joka sitten hevosella tai muulilla ratsastaen saapuu  - sitten kun saapuu. Ennakointi lienee siis paikallaan? Jälleen kerran tulin kuitenkin miettineeksi, miten erilaista elämä olisi ja miten erilaisia olisivat arkielämän murheet, jos olisin tänne sattunut syntymään.

Kanjonivaelluksen jälkeen hyppäsin jälleen bussiin, ja suuntasin yhdeksi yöksi Limaan. Kaupunkia itsessään en ennättänyt katsoa lainkaan, päiväni kului asioita hoitaessa, ja mm. ylimääräisiä tavaroita Suomeen postittaessa. Perussa viettämäni aika jäi kokonaisuudessaan melko lyhyeksi, mutta Etelä-Amerikassa vietetyn kolmen kuukauden jälkeen olin kuitenkin jo valmis vaihtamaan manteretta, ja palaamaan länsimaisempiin maisemiin. Tätä kirjoitusta kirjoitankin USA:ssa, Los Angelesissa, jossa parhaillaan valmistaudun huomenna alkavaan matkani loppuhuipennukseen, kahden viikon road trippiin pitkin historiallista Route 66:iä. Olen käynyt katsomassa pyörän ja varusteet kuntoon, ostanut kartan ja ladannut iPodin täyteen countrymusiikkia, joten ei kai tässä muuta kuin päätä tyynyyn ja unta palloon. Hei vaan ja huomiseen!

Savanni nukahtaa

Potosin kaivoskaupungin jälkeen Bolivian valloitukseni suuntautui maan viralliseen pääkaupunkiin, Sucreen, joka on varsin viehättävä, siirtomaatyylinen 215 000 asukkaan kaupunki. Noin 200 kilometrin matka Potosista Sucreen taittui miellyttävän mukavasti taksin kyydissä reissukavereideni Paulan ja Chrisin kanssa, hintaa kolmen tunnin ajelulle tuli sellaiset viisi euroa per matkalainen, joten ei voi valittaa. Sucressa ollessani en tehnyt mitään mainitsemisen arvoista, kunhan ihmettelin kaupunkia, ennen kuin jatkoin matkaa kohden Amazonasin viidakkoalueita, jotka peittävät yli puolet Bolivian koko maapinta-alasta. Omaksi kohteekseni alueella valikoitui 15 000 asukkaan kylä Rurrenabaque, tai tuttavallisemmin Rurre, josta olisi hyvät mahdollisuudet tehdä retkiä niin viidakkoon kuin veden peittämälle savannialueelle, pampalle. Rurreen päästäkseni minun oli ensin matkattava 12 tuntia La Paziin, ja sieltä 18-24 tuntia Rurreen. Rurreen vievät tiet eivät ole sadekaudella käytössä lainkaan, minkä lisäksi reitti on varsin haastava myös muilta olosuhteiltaan, minkä kertoo matka-aikakin, kun matkaa ei kuitenkaan ole kuin 410 kilometriä. Suurin osa reittiä ajavista busseista onkin tavallista korkeampilattiaisia, ja isommilla renkailla varustettuja, minkä huomasimme hyvin pian varsin hyväksi ominaisuudeksi…  Tie kiemurteli vuoriston rinteillä kapeana ja mutkaisena, pientareita ei tien laidassa ollut, eikä luonnollisesti myöskään minkäänlaisia kaiteita. Niin reunaa hipoen rotkojen reunoja mentiin, etenkin kohdattaessa vastaantulevaa liikennettä, joka on pääsääntöisesti pelkkää raskasta liikennettä, että noin sata kertaa olin varma päätymisestämme lähellä leijailevien korppikotkien ruuaksi. Yöllä alkoi lisäksi sataa rajusti, mikä paitsi kasteli tavarat niin sisällä matkustamossa kuin tavaratilassakin, mutta myös muutti aiemmin pölyävän kuivan tien punaiseksi, paksuksi liejuksi. Aamun koittaessa ei ollutkaan ihme että juutuimme mutaan muutamaankin otteeseen, ja bussia jouduttiin kaivamaan mudasta hakuin ja lapioin, sekä miesvoimin työntämään. Ensimmäisellä kerralla hommaan meni 1,5 tuntia, toisella kerralla 45 minuuttia, joten 23 tuntia kestäneen bussimatkan jälkeen, märkien matkatavaroiden kanssa kaatosateen pimentämään Rurreen saapuminen ei tapahtunut mitenkään erityisen juhlavissa tunnelmissa.

Samaan bussiin kanssani olivat osuneet belgialaiset Daphne ja Kristof, sekä skotlantilainen Alan, joiden kanssa päätimme yksissä tuumin lähteä kiertämään kylän matkatoimistoja, ja tinkaamaan hyvän hintaista yhdistelmäpakettia viidakko- ja pamparetkille. Ja sellainen saatiinkin, kolme päivää ja kaksi yötä viidakossa, ja sama setti pampalla, hinta yhteensä 150 euroa, sisältäen kuljetukset, yöpymiset, matkaoppaan ja kokin, edelleenkään ei voi valittaa! Viidakkoon lähdettiinkin heti seuraavana päivänä, matka alkoi muutaman tunnin venematkalla ylös jokea, minkä jälkeen pysähdyttiin lounastauon ajaksi, ennen kuin jatkettiin jalan kohden leiripaikkaa. Ruokatauot eivät olleetkaan mitään ihan pikaisia taukoja, sillä ensin piti viritellä tulet viidakon kosteasta puuaineksesta, ja ennen kuin vedet oli saatu kiehumaan, ja täällä joka ateriaan kuuluvat riisit keitettyä, olikin jo jokunen tovi vierähtänyt. Mutta ruuan valmistumista odotellessa oli kiva seurailla elämää ympärillä, sillä perhosia, heinäsirkkoja, hämähäkkejä ja muita hyönteisiä oli kyllä joka värissä ja koossa! Lounastauon jälkeen oli aika ottaa pikamarssi kohti leiripaikkaa, joskaan meille maat ja kuut luvannut matkatoimiston myyntitykki ´Johnny Five´ ei vain ollut muistanut kertoa, että kukin saa kannettavakseen kaksi kassillista ruokaa ja juomavettä, joten muovikasseja raahatessaan tunsi olevansa enemmänkin perheenäiti matkalla Prismasta kotiin, kuin vakavasti otettava viidakkoseikkailija Bolivian perämetsissä.

Matkalla leiripaikalle meille selvisi myös viidakossa vaeltamisen koko totuus – kuuma ja kostea ilmasto, valtava määrä moskiittoja, naamalle liimautuvat hämähäkinseitit sekä kosteikkojen, ojien ja jokien ylitys, parhaimmillaan polvia myöten vedessä ja mudassa kahlaten. Vaelluskengät olivatkin aikamoinen näky tämän reissun päätteeksi! Leiripaikalla meitä odotti puunrungoista kyhätty kehikko, jonka varaan katoksi ja lattiaksi viriteltiin pressut, ja tukipuihin jokaiselle moskiittoverkosta oma ”pesä”, ja siinä se sitten olikin. Ruuanvalmistus hoitui nuotiolla, ja täytyy sanoa että vatsan puolesta hieman joutui jännittämään, kun tarjolle laitettiin parin päivän jälkeen viidakko-olosuhteissa säilytettyä jauhelihaa ja kanaa. Mutta hyvät oli eväät, ja jopa aamiaiseksi munakasta, vaikka itselläni ei kyllä tulisi mieleenkään sulloa rinkkaan aamiaistarpeiksi kananmunia? Toisena päivänä kulutimme aamupäivän leirissä kookospähkinäsormuksia veistäen, ja leikkimielisissä kihlajaisissa puolisokseni valikoitui viidakko-oppaamme Tomba, joka olikin mies minun makuuni – keski-iän ylittänyt, vatsakas, minua päätä verran lyhyempi ja paikalliseen tapaan puoleksi hampaaton. Tomba kuitenkin tykästyi minuun kovasti, minkä myöhemmin illalla tulin varsin selvästi huomaamaan...  Ennen toisen päivän lounasta ehdimme kuitenkin myös villisikajahtiin, mikä oli varsin jännittävä kokemus, sillä viidakossa hiipiessämme ja kosteikoissa kahlatessamme, Tomba valtavan viidakkoveitsen kanssa edellä, villisikojen erottuessa lähinnä tummina hahmoina kasvillisuuden seassa, sikojen pitäessä aavemaista röhinää joka tuntui tulevan kaikkialta ja ei mistään, oli tunnelma kuin mistäkin alien-elokuvasta…  Lounaan jälkeen lähdimme sitten pidemmälle vaellukselle koittamaan onneamme, jospa näkisimme vielä lisää viidakon eläimiä, niiden näkeminen kun on aina enemmän onnesta kiinni, sillä ihmisen on vaikea viidakon tiheässä kasvillisuudessa edetä riittävän hiljaisesti. Meillä oli kuitenkin onnea matkassa, näimme yhden jaguaarin, iguaanin, apinoita, sekä lisää villisikoja. Minun kohdallani matkaan mahtui myös epäonnea, sillä mudassa tarpoessamme liukastuin, ja pystyssä pysyäkseni otin tukea läheisestä puusta, saaden tikun syvälle peukalon kynnen alle sillä tavalla hankalasti, ettei sitä poiskaan saanut otettua, ilman että olisi joutunut irrottamaan puolet kynnestä. Tomba oli halukas sormeni kyllä operoimaan, mutta itse maalaisjärjelläni ajattelin, että haavaa on näissä olosuhteissa ja mukana olevilla välineillä turha lähteä suurentamaan, parempi odottaa sivistykseen pääsyyn saakka. Matka siis jatkui, kunnes tulimme jälleen yhdelle ojalle, joka oli tarkoitus ylittää sammaleista, ojan päälle viritettyä puunrunkoa pitkin. Sitähän sopii aina yrittää, mutta kuinka ollakaan tasapainoni petti, ja hetken aikaa puunrungossa käsin ja jaloin roikuttuani putosin ojaan, kastuen tällä kertaa kaulaani myöten mudansekaiseen veteen. Puunrungosta otetta hakiessani olin myös saanut toisen käden keskisormen kynnen alle ikävällä tavalla puunkaarnaa ja sammalta. Lopputuloksena oli siis läpimärkä reissunainen, vasemmassa peukalossa tikku ja oikean keskisormen kynnenalunen täynnä kaarnaa. Mutta kuten ei ennenkään, ei reissunainen valittanut nytkään, vaan vaellus jatkui suunnitelman mukaan. Ehkä hieman hammasta purren, mutta ei sitä suomalaista sisua turhaan mainosteta, vai mitä!

Mahtavasti sujuneen päivän viimeisteli sitten ystäväni Tomba, joka kihlajaiset ilmeisen vakavasti ottaneena päätti pyrkiä morsiamensa viereen yökylään. Olin mennyt muita aiemmin nukkumaan särkevien sormieni kiusaamana, kun puoliunessa tajusin jonkun roplaavan moskiittoverkkoani. Tomba oli edellisenäkin iltana tarkistanut kaikkien verkot asiallisesti paikoilleen, joten unen rajamailla ajattelin näin olevan asian laidan tälläkin kertaa. Seuraavaksi tajusin kuitenkin että minua työnnetään selästä keskemmälle ”telttaani”, minkä senkin vielä puoliunessa tulkitsin tarkoittavan, että olin nukkunut niin katoksen reunassa, että olin vaarassa kastua jos yöllä sataisi. Seuraavassa hetkessä olin kuitenkin täysin hereillä, kun tajusin jonkun pötkähtäneen viereeni, kietoneen kätensä ympärilleni, ja yrittävän suudella ja silitellä päätäni. Ensimmäisen ”EI”:n jälkeen vierestä kuului Tomban ”rauhoittava” ääni, ”Minä tässä, Tomba” – ihan niin kuin olisin häntä viereeni puolet elämästäni odottanut? Mitä helv….ä? Ystäväni tuntevat minut topakkana toiminnan naisena, eikä tässäkään tilanteessa Tomba ehtinyt kissaa sanoa, kun jo huomasi olevansa ulkona teltastani, vieläpä niin hiljaisesti ettei seinänaapurini Alan asiasta saanut mitään havaintoa, olihan opaskirjoissa varoitettu loukkaamasta näiden tuliluonteisten latinomiesten miehisyyttä...  Tomba häipyi siitä telttaansa, mistä hän sitten taskulampulla valaisi minun telttaani aina kylkeä kääntäessäni, tai muuten jotain ääntä suunnastani kuullessaan. Vessahätäkin minulla oli hirmuinen, mutta enhän voinut teltastani liikahtaakaan Tomban valvoessa puuhiani, ties millaiseksi merkiksi hän olisi tulkinnut minun teltasta poistumiseni. Täytyykin sanoa, että sysipimeässä viidakossa, sormien särkiessä ja taskulampun valon pyyhkiessä telttaani tunsin olevani TODELLA kaukana kotoa. Seuraavana aamuna Tomba oli minua kohtaan kovasti ystävällinen, ja loppujen lopuksikin minulle jäi sellainen tunne, että hän tulkitsi teltasta karkotuksen vain merkiksi ujoudestani ja kainoudestani? Olkoon sitten niin, mutta vaikka koko tilannetta en vakavasti uhkaavaksi kokenutkaan, niin epämiellyttävä ja kiusallinen se joka tapauksessa oli, ja lopulta olin aika helpottunut päästessäni pois viidakosta. Opaskirjani oli toki varoittanut yksin matkustavia naisia lähtemästä kahdenkeskisille retkille paikallisten oppaiden kanssa, minkä varoituksen nyt hyvin ymmärrän. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta tulipa sitten yksi tällainenkin kokemus matkalleni.

Pampalle lähdön hetkellä olin sormeni puolesta hieman huolissani, sillä se oli kovin kivulias, johtuen tosin enemmänkin yrityksestäni kaivaa tikkua kynnen alta kuin mahdollisesta tulehduksesta. Aiemmin kehumani sisu meni kuitenkin kaulaan saatuani pinsetit työnnettyä puolisen senttiä kynnen alle, eikä minussa sitten ollut miestä sen suurempaan operaatioon. Onnekseni matka-apteekkini oli kuitenkin hyvin varustettu, joten etälääkäriäni, sisartani Elinaa sähköpostikuvin ja tekstiviestein konsultoituani aloitin tulehduksen torjumiseksi antibioottikuurin, ja suuntasin uudelle retkelle. Vielä ennen lähtöä tarkistin kuitenkin, että minulla olisi mahdollisuus päästä pampalta ihmisten ilmoille, mikäli sormeni kunto alkaisi viitata verenmyrkytykseen tai muuten oireet pahenisivat. Johnny 5 kuitenkin lohdutti minua kertoen, että pampaoppaamme Cairo etsisi minulle parantavan puunlehden, jolla sormi saataisiin kuntoon. Tai sitten voisin koittaa tikun poistamista paikallisin keinoin, laittamalla kynnen alle korvavaikkua, joka toisi tikun pois kuin itsestään. Sitä vain jäin miettimään, että miten sen korvavaikun saisin sinne kynnen alle? No, kokeilen sitä sitten vaikka ensi kerralla. Daphne myös kertoi käyneensä bolivialaisella lääkärillä astetta hankalampien vuoristotautioireiden vuoksi, ja kiinnittäneensä huomiota kuvaan hoitohuoneen seinällä - kuvassa Jeesus rukoili hoitavien lääkäreiden selän takana suojelusta potilaalle. Kertooko kuva jotain bolivialaisesta sairaanhoidosta, en tiedä, ehkä vain kaikki keinot on joskus otettava käyttöön, mutta toistaiseksi tikku jääköön sormeeni…

Pamparetki sujui suuremmitta vastoinkäymisittä, ja oli jälleen yksi huikean hieno luontokokemus, joskin myös melko ”turistinen”. Matka alkoi kolmen tunnin automatkalla kohti venerantaa, meillä matka tosin jälleen venähti auton moottorin ylikuumennuttua, vara-autoa odotellessa hujahti taas puolisentoista tuntia, mutta mikäs kiire meillä. Paikallinen pampa on siis tulvivaa savannia, jossa matkaa tehdään matalassa uivalla jokiveneellä, majoitukset hoituvat paalujen varaan veden päälle rakennetuissa majoissa, ja aamiaispöydästä voi seurailla apinoiden touhuja ja keittiön alla asuvaa kaimaania. Kosteikkoa riittää tuntikausia joka suuntaan, etenkin näin sadekauden vasta vähän aikaa sitten päätyttyä, ja ihmetellä täytyy oppaan suunnistustaitoa, kun ainoina maamerkkeinä matkan varrella ovat puut ja pensaat. Pampalla pääsimme bongaamaan lukuisia lintulajeja, joiden suomenkielisistä nimistä minulla ei ole hajuakaan, jos sellaisia kaikilla näkemillämme linnuilla onkaan. Lisäksi näimme lukuisan määrän eri lajin apinoita, alligaattorin sukuisia kaimaaneja, kilpikonnia, sekä vaaleanpunaisia jokidelfiinejä, joiden sekaan pääsimme myös uimaan. Kosketusetäisyydelle en itse päässyt, parhaimmillaan noin metrin päähän, mutta hauska kokemus yhtä kaikki. Erikoista oli myös anakondan metsästys kuivemmalla osalla pampaa. Osin olkapäähän ulottuvassa ruovikossa, veden yltäessä juurikin miellyttävästi saappaanvarren yläpuolelle, hajaannuimme yhden hengen ryhmiin anakondaa etsimään. Minua lohdutettiin kertomalla anakondan olevan alueen ainoa vaarallinen käärme, minkä lisäksi tähän aikaan vuodesta voisimme löytää vain vajaamittaisia otuksia täysikasvuisten oleskellessa kuivemmilla alueilla, eli vastaan tulisi vain noin kaksimetrisiä käärmeitä. Lohdutus oli mielestäni aika laiha, miksi ihmeessä samoilen tulvivalla savannilla etsimässä juuri sitä ainoaa vaarallista käärmettä, ja mitä minä sitten teen, kun sellainen oikeasti tulee vastaan? No eipä tullut, joten jäi tällä kertaa anakonda näkemättä, toisaalta harmi, toisaalta ei ollenkaan harmi… Piraijoitakin kävimme kalastamassa, mikä taitaa olla aavistuksen arveluttava laji, mutta täytyy myöntää että illallispöytään päätyneet pari sinttiä maistuivat kyllä hyvältä. Pampalta palatessamme meiltä loppui veneestä bensa, joten osa matkaa meni leppoisasti virran mukana lipuessa, ja muilta veneiltä bensatäydennystä odotellessa, eihän kaikki aina voi nappiin mennäkään. Ai niin, ja matkalla laivarannasta takaisin Rurreen auton etuakseli alkoi pitää omituista ääntä, mutta aikana asiaa ihmeteltyään kuski laittoi tyynesti radion lujemmalle. Ja kas, ääntä ei enää kuulunut, eli vika oli vähän niinkuin korjattu, kuinka kätevää!

Pampalta palattuamme oli aika jälleen ottaa bussin suunta La Paz´iin, joskin muilta matkalaisilta kuulimme tieolosuhteiden olevan kyseenalaiset, meidän retkeillessämme kun oli Rurressa satanut aika tavalla. Paikalliset kuitenkin tuumasivat että hätää ei olisi, joten eikun matkaan. Eikä sinällään mitään hätää ollutkaan, matkanteko vain pysähtyi 7,5 tunniksi yön pimeinä tunteina, keskellä sademetsää, ilman ruokaa ja muita mukavuuksia. Oletimme edellä jonkun olevan juuttuneena mutaan, kunnes aamulla selvisi, että edessäpäin oli kaksi vastakkaisiin suuntiin ajavaa rekkaa kohdakkain, niin lähekkäin että kuskit eivät yön pimeydessä uskaltaneet kapealla tiellä toisiaan ohittaa. Sen sijaan kuskit päättivät ryhtyä unille, ja odottamaan päivän koittoa ja valoisaa aikaa. Varmaan ihan järkevää, mutta siinä sitten odotti aika moni muukin samaa asiaa. Loppujen lopuksi 410 kilometrin matkaan meni aikaa 30 tuntia, joten keskinopeudeksi voi helposti laskea 14 km / h, mikä ei varsinaisesti päätä huimaa. Eli Boliviassa ei siirtymisiään todellakaan kannata liian minuutilleen suunnitella, vaan sillä mennään mitä annetaan, joskus hitaammin ja joskus nopeammin, kaikki aikanaan.

Tätä kirjoittaessani minulla on aikaa Etelä-Amerikassa jäljellä alle kaksi viikkoa, mikä on niin vähän, että jouduin muuttamaan lentoni Los Angelesiin lähteväksi lähempää Limasta alkuperäisen Bogotan sijaan. Aiheesta huolestuneelle kummitädille siis terveiset, ei syytä huoleen, Kolumbia jää tällä kertaa väliin, kaikkea kun ei ennätä. Ennen Limaa olisi tarkoitus katsoa vielä Titicaca – järvi ja Macchu Picchu, mutta siihen se sitten jääkin. Paljon olen kyllä jo nähnyt, ja täytyy myös todeta että ajatukseni alkavat olla jo niin tulevassa road tripissä kuin kotiin paluussakin, joten loppuaikani E-Amerikassa taitaa mennä tähänastista hieman leppoisammin. Taidankin tästä lähteä joutessani iltapäiväoluelle, siispä ensi kertaan!