In love with Indonesia…

Tehtyäni lyhyen välilaskun moderniin ja länsimaiseen Singaporeen, oli vuorossa sukellus täysin toisenlaiseen maailmaan, Indonesiaan. Kohteeni maassa olivat valikoituneet oikeastaan sinne saamieni kontaktien perusteella, minulle olisi nimittäin luvassa useampikin paikallisopas, joista pari Javalla ja yksi Balilla. Kontaktin Indonesiaan olin saanut ystäväni Atzun kautta, jonka serkku Päivi on naimisissa indonesialaisen Adhin kanssa. Yksinkertaista, eikö totta? Vaikka emme Päivin ja Adhin kanssa ole koskaan tavanneetkaan, onnistuivat he järjestämään minulle vähintäänkin ikimuistoisen Indonesian osuuden maailmanmatkaani, siitä ihan mielettömän iso kiitos!!!

Bandung

Indonesiassa ensimmäinen kohteeni oli 2,4 miljoonan asukkaan Bandung-niminen kaupunki Länsi-Javalla. Heti maahan tultaessa on hankittava viisumi, ”visa on arrival”, ellei sellaista ole sattunut hankkimaan Suomesta ennen lähtöä. Viisumin saa 30 päiväksi varsin helposti maan kaikilta kansainvälisiltä lentokentiltä sekä satamista, mukaan on vain varattava viisumin maksamiseksi käteisenä rahana 25 US-dollaria, mikä hyvin varustautuneelta reissunaiselta luonnollisestikin kätevästi löytyi vaelluskengän pohjallisen alta...  Erillistä viisumihakemusta ei tarvita, maahantulokortin täyttäminen riittää, ja ainakin Bandungissa viisumiprosessi meni helposti passintarkastukseen jonottamisen ohessa. Paikallisoppaani Goy oli minua kentällä vastassa, ja vaikka hän ei koskaan ollut edes nähnyt valokuvaa minusta, oli hänen tehtävänsä helppo – olin ainoa länsimaalainen niin tässä koneessa kuin koko lentokentällä… Muutenkaan en Bandungissa oloni aikana montaa länsimaalaista nähnyt, ja alussa minua hieman hämmensikin olemassaoloni aiheuttama huomio, etenkin paikallisten lasten mielestä taisin olla vähintäänkin toiselta planeetalta laskeutunut olento. Huomio oli kuitenkin järjestään positiivista, joten siltä osin oikeastaan aika miellyttävääkin!

Goyn bongattua minut lentokentältä lähdimme etsimään yösijaani, netistä valitsemaani hostellia. Pian kävi kuitenkin ilmi, että kyseinen majoitusliike oli suljettu kuusi kuukautta aiemmin laittomana, jopas jotakin! Jo tässä kohtaa olin siis onnellinen paikallisesta seuralaisesta, joka järjesti minulle kahdeksi ensimmäiseksi yöksi majapaikan jonkinlaisesta Indonesian armeijan yömajasta, joka ei siis varsinainen majoitusliike ollut ollenkaan. Paikka oli kuitenkin siisti ja turvallinen, hinnaltaan edullinen, n. 6 eur / yö, vaikkakin hieman erikoinen – kaikki muut asukkaat olivat miehiä, kukaan ei puhunut englantia, ja kotiintuloaikakin oli määrätty, klo 22 jälkeen ei ”kotiin” olisi asiaa. Saniteettitilat olivat indonesialaiseen tapaan kyykkyvessa ja huljutuskippo, sekä vesiletku ja kylmä vesi peseytymiseen, aamusta se ainakin takasi perusteellisen herätyksen. Paikka oli kuitenkin tähän astisessa reissussani ainoa, jossa aamiainen tarjoiltiin huoneeseen, kuppi kahvia ja pala paahtoleipää maapähkinävoilla. Ja olin muuten asukkaista ainoa jolle aamiainen tarjoiltiin huoneeseen, lähes kuninkaallinen kohtelu siis!

Goyn ja hänen tyttöystävänsä Ochien kanssa pääsin tutustumaan kaupunkiin ja paikalliseen elämään aivan toisella tavalla kuin yksin olisin päässyt, etenkin kun Goy vannoutuneena motoristina oli enemmän tai vähemmän hengenheimolaiseni. Heti ensimmäisenä iltana pääsin tutustumaan paikallisen moottoripyöräkerhon ”Bikers Brotherhood MC”:n klubitiloihin, olihan Goy ollut perustamassa kyseistä kerhoa 22 vuotta sitten. Kerho on yksi Indonesian suurimmista, sillä on 2 000 jäsentä, ja viisi chapteria, emochapterina perustamiskaupungin Bandungin chapter. Toisena iltana kävimme Goyn veljen biker-baarissa, joka on avoinna 24 h, ja somistettu vanhoin Harley Davidsonein sekä jeepein, ja kolmantena iltana minut halusi tavata kerhon presidentti Budi, suunnitellakseen kanssani lauantai-iltaa, jolloin kerholaiset veisivät minut ajelulle! Ja niin kuin kaikki muutkin tapaamani paikalliset, myös moottoripyöräkerholaiset ottivat minut vastaan hyvin sydämellisesti, tunsin itseni todella tervetulleeksi, ja bikereiden kanssa tietysti oloni muutenkin kotoisaksi. Lauantai-illan ajoihin kokoontui noin 20 pyörää, mukana luonnollisesti myös kerhon virallinen valokuvaaja. Ajot alkoivat puolelta öin, kaupungin katujen tyhjennyttyä riittävästi. Pääsin sivuvaunullisen, 50-luvun BMW:n kyytiin, kuljettajanani kerhon turvallisuudesta vastaava Iwan (tai Brother Midun, kuten muut kerholaiset häntä kutsuivat), jonka kyydissä tunsinkin oloni hyvin turvalliseksi, huolimatta siitä että kypärää minulle ei sattunut löytymään. Tässä tilanteessa sujuvasti suljin silmäni ulkoasiainministeriön Indonesian matkailutiedotteelta, jossa nimenomaisesti mainittiin, että maassa moottoripyöräiltäessä on ehdottomasti käytettävä asianmukaisia suojavarusteita… Turvallisuusvastaava Iwan otti kuitenkin tehtävänsä hyvin vakavasti, niin ajoissa kuin ajojen jälkeen iltaa yökerhossa viettäessämmekin. Hän nimittäin seisoi koko illan noin metrin etäisyydellä takanani, tullen väliin aina jos minua lähestyi joku muu kuin joku kerhon jäsenistä tai heidän ystävistään. Kerholaisten seurassa unohdinkin iloisesti kaikki turvallisen matkailun säännöt – jätin tavarani ja juomani vahtimatta, join vieraiden tarjoamia juomia, ja vieläpä ajatin itseni ”kotiin” tietämättä montako juomaa kuljettajani illan aikana oli juonut, ei ilmeisesti kovin montaa kuitenkaan. Aika reipas näytti muuten paikallisten (tai ainakin kerholaisten) juomatapa olevan, yökerhossa tilattiin pulloittain viskiä ja vodkaa, joita sitten hörpittiin rempseästi pullon suusta ilman turhia lantrinkeja… Oli miten oli, öiset ajot ja ilta moottoripyöräkerholaisten seurassa menevät kokonaisuudessaan reissuni TOP 3:een, aivan mieletön kokemus! Elämys oli muuten myös kokeilla paikallisen ”knive throwing clubin” mukana veitsien heittelyä, Goyn harrastus sekin ;)

Lembang

Bandungissa ja Goyn hyvässä huomassa vietettyjen viiden päivän jälkeen suuntani oli hieman väljemmille vesille, Suomen-kontaktini Adhin veljen Asepin perheeseen. Perhe asui Bandungin tuntumassa, Lembang – nimisessä kylässä, heidän talonsa sijaitsi upealla paikalla korkealla mäen rinteellä, laaksossa sijaitsevan Bandungin levittäytyessä kylän kukkuloiden juureen. Heti ensimmäisenä iltana nautimme tervetuliaisillallisen talon kattoterassilla, indonesialaiseen tapaan sormin syöden, tietenkin. En olekaan sormin syönyt sitten lapsuusvuosieni, ja Goyn mielestä oli kovin huvittavaa, kun aiheesta innostuneena söin ruokani sormin siellä missä paikallisetkin muuten käyttivät ruokailuvälineitä.. Ihanan hauskaa!

Asepin perheen kanssa kävimme mm. läheisen tulivuoren kraatterilla, Indonesiassahan on noin 130 aktiivista tulivuorta, enemmän kuin missään muussa maailman maassa. Pääsin myös käymään indonesialaisessa häissä, mikä oli varsin mielenkiintoinen kokemus. Hieman epäröin esiintymistäni juhlissa, parhaat vaatteeni kun olivat farkut ja trikoopaita, mutta isäntäperheeni vakuutettua asuni olevan kuin luotu häihin, olin valmis tähänkin kokemukseen. Indonesiassa on kuulemma tapana käyttää hääsuunnittelijaa, koska häiden järjestämisessä on niin paljon puuhaa, juhlallisuudet jatkuvat muodossa tai toisessa useamman päivän. Ilmeisesti itse pääsin näkemään vain pienen osan koko proseduurista, sillä suuremmitta suruitta saavuimme häihin kun itsellemme sopi, jolloin kaikki häihin liittyvät seremoniat jäivät meiltä näkemättä. Hulppeasti, jopa prameasti koristellulla hääpaikalla ensimmäisenä tehtävänä oli kirjoittaa nimi vieraskirjaan, sekä tiputtaa lahjaksi tuotu rahakuori sille tarkoitettuun laatikkoon, muita kuin rahalahjoja ei ilmeisesti ole tapana lahjoittaa. Tämän jälkeen vieraat saivat kiitoslahjan, tässä tapauksessa pleksimuovisen pöytäständin, johon oli liimattuna hääparin käyntikortti… Öh, kiitos vaan, oikein ihana! Sitten mentiinkin onnittelemaan hääparia sekä heidän vanhempiaan, eikä kukaan näyttänyt häkeltyvän, vaikka hieman poikkesin muusta juhlakansasta, hääparikin asettui kanssani yhteispotrettiin ihan kuin olisimme olleet sydänystäviä vuosien takaa! Ruoka tuntui olevan juhlissa varsin suuressa roolissa, siitä puhuttiin niin matkalla häihin kuin häistä poiskin, ja kyllähän sitä olikin! Noutopöytiä oli salin täydeltä, kukin ruokalaji omana pöytänään, ja valikoimaa riitti. Hieman tosikkomaisessa ravintolapäällikön mielessäni kauniisti koristeltuihin buffiin ja saliin tekivät pienen särön salissa pönöttävät isot muovisaavit, joihin kumottiin niin ruuantähteet, roskat kuin astiatkin, mutta en antanut asian kuitenkaan pilata juhlamieltäni.

Bali

Indonesialaisista häistä hyppäsin suoraan seuraavaan kokemukseen, 30 h bussimatkaan kohti Balia. Jos vietnamilaisessa yöbusseissa olikin ollut länsimaalaista reppumatkaajia ärsytykseen asti, ei tässä bussissa sitä ongelmaa ollut, ainoana kalpeanaamana saamani huomio oli taattu. Bussissa ei ollut sänkyjä kuten Vietnamissa, vain hieman tavallista enemmän kallistuvat penkit, eli nukahdettuaan naapurini nojasi päänsä sujuvasti minun olkapäähäni, eikä siinä mitään. Bussimatka maksoi 300 000 paikallista rahaa, n. 27 eur, sisältäen vesipullon, kakkupalan ja kaksi lämmintä ateriaa, ei voi valittaa? Matkanteko oli varsin hidasta, mutta hirveästi en malttanut nukkua – bussin ikkunasta pääsee näkemään niin paljon, oli se sitten pieniä kyliä, ihmisiä peseytymässä kuraojissa tai kalastajia lähdössä aamun koitteessa merelle.

Balilla minua oli skootterillaan bussilta vastassa Ade, hassunhauska päästä varpaisiin tatuoitu biker, joka on ollut naimisissa suomalaisen naisen kanssa, ja sitä myöten myös Suomessa asunut.  Ade vei minut luokseen yöksi, koska ei minulle sopivan halpaa yöpaikkaakaan ollut löytänyt.  Samaan aikaan Balilla oli myös muita Aden suomiystäviä, joten seuraavat päivät hengasin kotoisassa, jälleen kerran miesvoittoisessa seurassa, minä ja pojat…  Asemapaikkamme oli Seminyak, turistien suosiman Kuta-beachín tuntumassa. Kuta on varsinkin australialaisten keskuudessa suosittu lomakohde, ja tuntuivat paikalliset kauppiaat suomeakin vähintään ”hyvää päivää” osaavan, joten meininki oli vähän kuin Kanarian saarilla? Toki viehättäviä. länsimaiseen tyyliin tehtyjä ravintoloita ja kauppoja riitti, mutta alkuperäisestä balilaisuudesta ei tainnut olla tietoakaan.

Liikkuminen Balilla sujui näppärästi skootterilla, kun vain muisti seurata silmä kovana aasialaiseen tapaan vilkasta ja poukkoilevaa liikennettä, maisemia ei kannattanut jäädä ihastelemaan. Menopelin vuokraaminen oli hullunhalpaa, noin 3 eur / pvä, eikä bensakaan maksanut paljon mitään. Omalta osaltani ajelu tuli kyllä hieman kalliimmaksi, sillä lähikaupunki Ubudista kotiin ajellessamme satuin ajelemaan seurueemme viimeisenä, ja jouduin paikallisen poliisin pysäyttämäksi. Minut ohjattiin tieltä sen verran syrjemmälle, ettei minua etsimään lähtenyt Ade meitä nähnyt, eikä näin päässyt hätiin. Syy sakkoihin löydettiin, kun minulla ei ollut kansainvälistä ajokorttia mukana. Poliisimies kertoi haluavansa auttaa turisteja, normaalisti saisin 1 milj. sakkolapun, jonka kanssa menisin kamarille, mutta juuri minut hän päästäisi puolella miljoonalla, eli n. 50 eurolla, jos maksaisin käteisellä heti paikan päällä. Kuittia en tokikaan saisi, ymmärsinhän kai että he tekivät diilin kanssani silkkaa ystävällisyyttään…? Paikallisen hintatason tietäen ymmärsin kyllä että minua viedään kuin pässiä narusta, mutta kun neuvotteluyritykseni eivät tuottaneet tulosta, ja paikallisia pelisääntöjä muuten paremmin tuntematta ei minun auttanut kuin kiltisti maksaa. Poliisit saivat taskuunsa varmaan viikon liksan, mutta minkäs teet. Jälkeenpäin sain kyllä sata neuvoa mitä siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä, mutta se on kai myöhäistä itkeä kun on p…. housussa? Eniten v…tuttaa kaikki, tässä tapauksessa se, että ainoana porukasta minulla olisi oikeasti ollut se kv-ajokortti, sattuipa vaan olemaan hotellihuoneessa. No, syy sakkoihin olisi epäilemättä löytynyt sitten jostain muusta, jos ei tästä.

Gili Air

Baliin tutustumiseni jäi ehkä hieman suppeaksi, ja ”everyday is Saturday” – meiningin jälkeen otin suunnan rauhalliseksi mainostetuille Gili-saarille, jossa vietin Indonesian matkani viimeiset neljä päivää. Saariryhmään kuuluvista kolmesta saaresta kohteekseni valikoitui saari nimeltä Air, olisihan siellä Aden toisten suomikavereiden juuri valmistunut talo, jossa voisin yöpyä. No, olihan talo valmis, mutta ei siellä yhtään huonekalua ollut, joten katsoin parhaaksi ottaa itselleni ruohokattoisen bungalowin, jonka kuistilla riippumatossa tätä kirjoitustani kirjoitan. Saarella on 1800 asukasta, moottoroituja kulkuneuvoja ei veneitä lukuun ottamatta ole, ja taksin virkaa toimittavat vossikat, melusaasteesta pitävät huolen kukot ja kanat. Ensimmäisen päivän saarella kulutin riippumatossa lueskelemalla ja kännykällä tetristä pelaamalla, aika tyhjentävää? Eikä päivien sisältö loppujen lopuksi siitä muuksi muuttunut, vaikka tarkoitus oli ottaa sukelluskurssikin, ei vaan nyt sattunut sitten tuntumaan siltä…

Gililtä on muuten pakko kertoa yksi ”kakkamaisempikin” tarina. Vierailla mailla matkatessa wc-tilat ovat yksi elämys sekin, indonesiassa tavallisin versio on kyykkyvessa ilman wc-paperia, siistiytyminen hoidetaan muovisella, kahvalla varustetulla huljutuskipolla, jonka tarkempaan käyttöön voi tutustua vaikka Madventuresin Kansainvälisen matkaajan oppaasta. Länkkärityylin vessojakin on, mutta nekin yleensä huuhdellaan huljutuskiposta pönttöön kaadettavalla vedellä, eikä niihin ei ole suositeltavaa heittää wc-paperia, vaikka paikallinen paperi hajoaakin hiutaleiksi välittömästi kostuessaan… Nooh, päivänä eräänä bungalowissani länkkärityylin toiletissa kakkostyypin asialla käydessäni ihmettelin aikaansaannokseni laatua, kun huuhteluyrityksistäni huolimatta tavara ei sitten millään meinannut mennä alas viemäriin, vaan kerta toisensa jälkeen pulpahti pintaan. Aikani asiaa päiviteltyäni ”tavara” alkoi näyttää ihmeellisen elävältä, ja kun tarkemmin katsoi, sillä näytti olevan ihan silmät ja nenäkin… Toden totta, wc-pöntöstä minua vastaan tuijotti ihkaelävä rotta, joka kovasti pyrki pytystä pintaan. Havainnosta mieleni hieman järkkyi, ja mietin miten tässä tilanteessa olisi syytä toimia, mutta kaveri ratkaisi asian ihan itse, poistuen paikalta ilmeisesti samaa reittiä kun oli tullutkin, kadoten viemäriputkien uumeniin. Loppupäivinä ”Hotelli helpotuksessa” asioidessani helpotukseni liittyikin lähinnä siihen, että sain toimittaa asiani ilman kutsumattomia vieraita. Matkailu kasvattaa luonnetta, kyllä se näin on.

Summa summarum

Indonesiasta muodostui huikea kokemus, kiitos paikallisisäntieni! Pääsin tutustumaan paikkoihin, asioihin ja ihmisiin, joita en yksin kylillä pyöriessäni olisi muuten kokenut. Paikallinen ruoka on hurjan hyvää, ja huolimatta kaikkialla näkyvästä köyhyydestä indonesialaiset ihmiset ovat tavattoman ystävällisiä, ja jotenkin suomalaiseen, tai ainakin minun luonteeseeni sopivia – ihmisten kanssa oleminen oli helppoa, ja jutunaihetta ei tarvinnut keksiä väkisin, oltiin hiljaa jos asiaa ei ollut. Aikakäsitys ei ole turhan tarkka, Ochie saattoi laittaa minulle viestin, kysyen olisinko valmis, sillä hän olisi juuri tulossa minua hakemaan. Ja kyllähän hän aina tulikin, heti kolmen tunnin kuluttua! Matkani aikana pääsin tutustumaan kolmeen keskenään hyvin erilaiseen indonesialaiseen kotiin, joiden ohella hauska kokemus oli käynti paikallisella koululla, kun haimme Ochien äitiä hänen työpaikaltaan, jossa sekä opettajat että oppilaat olivat aivan haltioituneita minut, länsimaalaisen nähdessään…

Mieleeni jäi erityisen hyvin myös Bandungissa lauantai-iltaisten ajojen jälkeinen aamu – yön olin pötkötellyt Goyn autotallia ja romuvarastoa muistuttavan kämpän sohvalla. Seuraavan päivänä istuin pihalla kuuden koiranpennun pyöriessä jaloissani, Goyn touhutessa omiaan, ja Ochien nukkuessa pois bileväsymystään. Oloni oli kovin kotoisa, ihan kuin aina viettäisin sunnuntaiaamut juuri tässä ja tällä tavalla. Balin bussiin noustessani minua oli saattamassa kahdeksan ihmistä, lähes yhtä monta kuin Suomesta matkaan lähtiessäni, ja hyvästien hetkellä vannoinkin itku silmässä palaavani tänne jonain päivänä – ihan niin kuin olen tainnut vannoa muutaman muunkin kohteen jälkeen? Mutta kuten otsikkokin sen jo sanoo; In love with Indonesia.

Indonesian myötä reissunaisen on aika sanoa hyvästit Aasialle, ja ottaa suunta kohti uutta mannerta, Australiaa. Matkani suuntautuu muutamaksi päiväksi länsirannikolle, Perthiin, josta sitten hyppään junaan kohti itärannikkoa ja Sydneyta. Matka kestää kolme päivää, ja kulkee halki koko mantereen. Samalla tulen viettäneeksi ns. erilaisen joulun, mahtaako joulupukki minua junasta löytääkään? Seuraava päivitykseni tulleekin näin ollen vasta joulun jälkeen, joten ei muuta kuin hyvää joulua, ystävät rakkaat!

Singapore Sling

Malesian aurinkoloman jälkeen oli aika vaihteeksi vaihtaa maata ja maisemaa, tällä kertaa suunta oli kohti Singaporea. Jälleen olin onnekas päästessäni vieraaksi suomalaiseen, ulkomaan komennuksella olevaan perheeseen, tällä kertaa minua isännöi (tai oikeammin emännöi) lapsuudenystäväni Minnan opiskeluaikainen ystävä Päivi 5-vuotiaan Leevi-poikansa kanssa, perheen isä Ville oli jo ennättänyt palata Suomeen. Päivin ja Leevin luoksekin ennätin viime hetkellä, myös he olivat pakkaamassa tavaransa muutaman viikon sisällä, ja suuntaamassa Suomeen vielä ennen joulua, siispä iso kiitos kun sain tulla vierailulle hetkeä ennen muuttohässäkkää! Suomalaisen perheen mukana pääsin jälleen tutustumaan suomalaisilla piirteillä höystettyyn tapaan elää paikallista elämää, minkä olen jo Moskovan ja Pekingin vastaavan kokemuksen jälkeen havainnut varsin mukavaksi tavaksi matkailla! Isäntäperheeni asui kolmen 42-kerroksisen talon muodostamassa kompleksissa, jonka pihalla oli ainakin meikäläisen mittapuun mukaan hulppean kokoinen uima-allas kuumine lähteineen, oma tenniskenttä ja kuntosali, upeat näköalaterassit talojen 41. kerroksissa, sekä suihkulähteitä joka nurkalla, autotallia myöten. Vaikutti ihan mukavalta tavalta asua ja elää!

Singapore on ylellinen ja kansainvälinen, ja länsimaiselle matkaajalle helppo. Englanti on yksi maan neljästä virallisesta kielestä, tinkiä ei tarvitse, ja joka paikassa on siistiä ja puhdasta. Hinnat ovat montaa muuta Aasian maata kalliimmat, mutta silti länkkärille edulliset, ja ostosmahdollisuudet ovat loputtomat, toinen toistaan suurempia ostoskeskuksia on joka nurkalla – seuraavan kerran suuntaankin Singaporeen tyhjän matkalaukun kanssa, periaatteella ”shop until you drop”! Ruokapaikkoja kaupungista löytyy joka lähtöön, ja pienten kioskimaisten ruokapaikkojen keskittymissä, ”Food Court”, ”Food Garden”, ”Food Junction”, syöminen on hullun halpaa. Ravintolat ja ruokatiskit ovat näkyvällä tavalla viranomaisten luokittelemia, A-tunnukselle varustettu on puhtain eli turvallisin, B-tunnus hieman arveluttavampi, C-tunnusta kannattaa ehkä välttää, ja D:n saanut ravintola on oikeastaan jo viranomaisen sulkema. Vaikka Singapore onkin monin tavoin varsin länsimainen, on se toisin paikoin aika kaukana meillä totutusta; purukumi on maassa kielletty, ellei kyseessä ole ksylitoli- tai nikotiinivalmiste, ja mm. metrossa tönimistä kannattaa varoa, sillä se saatetaan tulkita seksuaaliseksi ahdisteluksi, josta rangaistukseksi voi saada kepiniskuja! Isot sakot voi saada väärässä paikassa tupakoimisesta tai roskaamisesta, tai vaikkapa alikulkusillalla pyöräilemisestä…

Singaporen visiittini oli suhteellisen lyhyt, neljä päivää, minkä aikana ennätin tutustua kaupunkiin varsin pintapuolisesti, etenkin kun viimeisenä päivänä vettä tuli koko päivän taivaan täydeltä. En myöskään ollut erityisen seikkailullisella mielellä, sillä Malesian kaveriloman jälkeen oloni oli edelleen jollain tavalla haikea, ja mieltäni myös hieman askarrutti se, miten jaksaisin vielä reissata edessä olevat kuusi kuukautta? No mutta, tätä blogikirjoitusta kirjoitan Balilla, Indonesiassa, ja huoleni on toistaiseksi poispyyhitty, sillä Singaporen jälkeen täällä viettämäni 1,5 viikkoa ovat olleet sanalla sanoen huikeat! Ja myös niin kiireiset, että tätä kirjoitusta on saatu odottaa melko pitkään, osin asia johtuu tosin myös huonohkoista nettiyhteyksistä. Kaikki täällä koettu vaatii hieman sulattelua, mutta kunhan saan ajatukseni järjestykseen, onkin luvassa pitkä tarina. Ensi kertaan!

Perusperttinä Malesiassa

Viimeisimmästä blogikirjoituksestani on vierähtänyt muutama viikko aikaa, ihan niin kuin epäilinkin käyvän. Olen viettänyt äärimmäisen rentouttavaa ja hauskaa lomaa Malesian Langkawilla suomikavereiden kanssa, ainoana ohjelmana auringossa kölliminen. Ohessa on toki päivitetty kuulumisia, ja syöty ja kenties jotain juotukin, mutta täytyy sanoa että kaksi viikkoa resort-hotellissa vietettyäni tiedän Malesiasta ja paikallisesta elämänmenosta ihan yhtä vähän kuin sinne saapuessani… Ja häpeilemättä tunnustan ”aivot narikkaan” – turistiloman tulleen varsin sopivaan saumaan. Yksin matkustaminen on suhteellisen rankkaa puuhaa, vaikka päiväohjelmasta ei tekisikään kovin tiukkaa. Kaikesta pitää koko ajan huolehtia itse, ja jatkuva uusiin ihmisiin tutustuminen on sekin paikoitellen kovin väsyttävää. Näin ollen pieni loma lomailusta teki ihmeen hyvää, ja kuljin sujuvasti koko loman muiden vanavedessä kuin lammas liekanarussa, nauttien olostani ihan täysillä. Ja nyt onkin kintaat niin täynnä virtaa, että taas jaksaa!

Langkawi sinällään oli varsin miellyttävä lomakohde. Saari ei ole suuren suuri, nähtävyyksiä tai shoppailumahdollisuuksia ei ole paljon, ei myöskään hillitöntä bilemeininkiä, ainakaan näin sesongin ulkopuolella. Meidän lomammehan osui sadekauden loppupuolelle, eikä kohteeseen vielä tähän aikaan järjestetä pakettimatkoja. Sadekauden läheisyys ei kuitenkaan millään muotoa haitannut lomailua, lämpötilat olivat kohdallaan, ja aurinkoa saatiin joka päivä, sateet vastaavasti olivat usein lyhytaikaisia ja kuuroluonteisia. Ja ketäpä se pieni kesäsade nyt muutenkaan haittaisi, ei meitä ainakaan. Hotellimme ”Langkawi Lagoon” oli varsin viihtyisä, etenkin kun iloksemme saimme huoneen hotellin Sea Villagesta, meren päälle paaluille rakennetusta puutalorykelmästä, vaikka kustannustehokkaina olimmekin varanneet normihuoneen hotellin päärakennuksesta. Minulla onkin tässä vaiheessa vahva epäilys, että tämä majoitus tulee olemaan tämän reissun ehdoton ykkönen? Ja täytyypä muuten todeta että nautin huoneesta muutenkin ihan koko rahan edestä, olihan tuoreessa muistissa mm. Vietnamin yöbussit ja yö hostellin liinavaatevarastossa Japanissa…

Hotellin palvelut, kuten aamiainen, yksityinen uimaranta, ravintolat ja uima-allas olivat varsin hyvää tasoa, meitä vain hieman häiritsi hotellin omistajan muslimitaustasta johtuva uskonveljien invaasio – kahdessakaan viikossa emme oikein tottuneet siihen burkha-asuisten naisten laumaan, joka meitä ympäröi. Tuntui käsittämättömältä, että samaan aikaan kun muslimimiehet kulkivat rennosti sandaaleissa, t-paidoissa ja shortseissa, heidän naisensa olivat kesähelteessä verhottuina mustaan päästä varpaisiin, hansikkaat kädessä ja verkko silmillä. Syöminenkin näytti suhteettoman hankalalta, kun ruoka piti pujottaa hunnun taakse. Puhumattakaan musliminaisten, niiden harvojen jotka altaassa kävivät, uima-asuista; huntu päässä, päästä varpaisiin puettuna mahtaa olla mukava polskutella? Meidän kesämekkomme ja bikinimme ovat heistä varmaan aivan yhtä käsittämättömiä, ja jollain tavalla emme tunteneet oloamme kovin kotoisaksi tässä seurassa. Illat vietimmekin pääasiassa taksimatkan päässä sijaitsevassa Pantai Cenang´ssa, jossa riitti niin kivoja rantaravintoloita kuin pienimuotoista bilemahdollisuuttakin. Rantaköllöttelyn ohella kävimme tsekkaamassa saaren nähtävyyksistä yhden kolmesta vesiputouksesta, kalafarmin, lepakkoluolan sekä köysiradan, joka on Langkawin ehdottomasti paras nähtävyys. Lisäksi Merjan kanssa kokeilimme varjoliitoa veneen perässä meren yllä, mikä oli hieman epäonnistuneesta alastulosta huolimatta kivaa rantatekemistä.

Kaikki hauskuus loppuu kuitenkin aikanaan, niin tämäkin yhteinen loma, joten kahden viikon hujahdettua ihan siivillä oli aika saatella tytöt Suomen koneeseen. Täytyy tunnustaa että tässä kohtaa iski pieni haikeus, ja suvun perinteitä noudattaen jouduin muutaman kyyneleenkin eron hetkellä vuodattamaan. Hetken aikaa tuntui siltä, että olisi ihana itsekin hypätä koneeseen, ja palata kotiin ja normielämään – kunnes muistin ettei minulla olekaan Suomessa normielämää, johon palata! Kodittomana ja työttömänä on hyvä hengata maailman merillä ja merien rannoilla, joten matka jatkukoon kohti uusia kokemuksia. Ja kuten Suomesta lähtiessänikin, edelleen hyvin varusteltuna, ystäväni olivat nimittäin hieman huolestuneet aiemmin blogissa mainitsemastani uudesta viehätyksestäni aasialaisia miehiä kohtaan. Tuliaisina sainkin siis pari pulloa Jaloviinaa ja aidon poikakalenterin, otsikolla ”Kuvissa kuuma kotimainen tusina”. Nyt on taas Suomipoika silmissä ja sydämessä, siispä suunta kohti Singaporea!

Good morning, Vietnam!

Hanoin ja Halong Bayn retken jälkeen matkani jatkui yöbussilla etelään, kohti pienempää rannikkokaupunkia nimeltä Hoi an. Vietnamissa bussilla matkustaminen on halpaa, minkä lisäksi bussilla pääsee minne vaan, kun taas rataverkkoa maassa on vain noin 3000 km. Bussi myös kulkee suunnilleen yhtä nopeasti, sillä junien keskinopeus on vain noin 50 km/h. Opaskirjani myös varoitti junalla matkustamisen vaaroista, ihmisiä loukkaantuu kun lapset heittelevät kiviä ohikulkevien junien ikkunoihin, ja asemilla matkatavaroita varastetaan ikkunoiden kautta, joten ne on syytä köyttää junassa jonnekin kiinni. Lieneekö ihan noin hurjaa meininki, eipä kai? Öinen bussimatkani alkoi hotellilta, sillä bussilipun hintaan kuuluu aina ”pick up service”, eli matkustajat kerätään pakettiautolla bussin lähtöpaikalle, tai vastaavasti bussi kiertää hakemassa matkustajat hotelleiltaan, riippunee hieman lähtökaupungin koosta. Ja koska bussissa on ryntäyspaikat, on onnesta kiinni pääseekö valitsemaan paikkaansa, vai onko viimeisten bussiin poimittujen joukossa, jolloin valinnanvaraa ei juurikaan ole. Busseissa on makuupaikkoja kahdessa kerroksessa, ja kolme aina rivissä, molemmilla ikkunaseinillä ja keskellä, ja välissä kapeat käytävät. Osassa busseista makuupenkin selkänojan kallistusta voi säätää jonkin verran, mutta pääsääntöisesti takana matkustavan jalat ovat edellä matkustavan pään alla, eli penkkiä ei saa täysin vaaka-asentoon. Tavaroille ei oikeastaan ole tilaa, joten isoa reppua ei matkustamoon kannata ottaa, sellainen sylissä kun on vielä aavistuksen hankalampi nukkua. Punkan varustukseen kuuluvat pieni tyyny ja jonkinlainen huopa, joiden puhtautta ei kannata liian tarkkaan tutkia. Punkat ovat kapeita, noin 60 cm, joten nukkuma-asennon suhteen ei hirveästi ole valinnanvaraa, kovin pitkäkään ei kannata olla... Ja jos sattuu olemaan viimeisenä bussiin nousevien joukossa, saattaa saada paikan jossa televisio pyörittää nenän edessä vietnamilaista taisteluelokuvaa, tai sitten pääsee nukkumaan bussin ”perätuhdolle”, jossa on oikeastaan vain yksi punkka – viidelle matkustajalle, tilaa edelleen noin 60 cm / matkaaja. Jos siis pitää hostellien dormi- eli yhteishuoneita intiiminä kokemuksena, niin yhden yön kimppapedissä, kylki kyljessä neljän ventovieraan kanssa pötköteltyäni voin kertoa että dormihuone on suorastaan ylellinen majoitusmuoto…  Ja kun tiet ovat paikoitellen varsin heikossa kunnossa, ja bussi huojuu puolelta toiselle, äänitorven tietenkin soidessa taukoamatta, ei rauhaisasta unesta voi juuri puhua. Tämäkin matkustusmuoto vaatii siis hieman asennetta, mutta on kokemuksena ehdottomasti suositeltava. Ja todellakin edullinen, 18h bussimatkalle tuli hintaa 18 US dollaria, eli noin 13 euroa.

Hoi an on noin 120 000 asukkaan kaupunki, joka on tunnettu paitsi vanhoista rakennuksistaan ja niiden arkkitehtuurista, myös räätäleiden ja suutareiden suuresta määrästä. Ja toden totta, räätäliliikkeitä oli kymmenittäin, samoin kuin kenkäliikkeitä, joissa molemmissa olisi saanut teetettyä täydellisen garderobin tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ja vähän kuin vahingossa tulin itsekin teettäneeksi kolme mekkoa ja yhdet sandaalit, enkä oikein vieläkään tiedä miten siinä oikein niin pääsi käymään? Istuin aamiaisella hotellia lähellä sijaitsevassa kahvilassa, kun vieressä sijaitsevasta räätäliliikkeestä nainen lykkäsi eteeni puhelinluettelon paksuisen katalogin, sekä valokuva-albumin liikkeessä teetetyistä vaatteista, näistä voisin sitten valita ja merkitä minua kiinnostavat mallit. Aikomuksenani ei ollut teettää mitään, lähtisihän bussini kaupungista eteenpäin kuuden tunnin kuluttua, huvikseni kuitenkin merkkasin muutamat mekot ja aamiaisen syötyäni marssin kansio kainalossa räätälin pakeille. Ennen kuin olin ehtinyt sanoa päivää, minulta oli otettu mitat ja valittu sopivat kankaat kolmeen mekkoon, ja alkoi keskustelu hinnasta. Siinäkään vaiheessa en vielä ollut aikeissa ostaa mitään, mutta täyspitkän, paksusta silkistä tehdyn, ja kahden lyhyemmän puuvillamekon yhteishinnan tultua sataan euroon, sovitusajan ollessa neljän tunnin kuluttua, huomasinkin tehneeni kaupat. Minkä jälkeen räätälinainen marssitti minut viereiseen suutariliikkeeseen, jossa hänen siskonsa myi minulle käden käänteessä 16 eurolla käsin tehdyt nahkasandaalit valitsemastani nahasta ja mieleisestäni mallista. Tiedän olevani helppo nakki, mutta että näin helppo…  Viimeistään Hoi an´ssa tulin muuten todenneeksi, että opettelemaani vietnaminkielistä tervehdystä en matkalla ole juurikaan tarvinnut, kaltaistani kalpeanaamaista länsimaalaista on tapana tervehtiä ihan vain tuttavallisesti ”Hello, you buy something…?”

Hoi an´in jälkeen matkustin yöbussilla yhdeksi yöksi vuoristokaupunki Da lat´iin, ja sieltä vielä kahdeksi yöksi Saigoniin, jossa ehdin käydä retkellä Mekong-joen suistoalueella, en niinkään katsoa kaupunkia. Bussissa tuli istuttua enemmänkin, mutta se on hauska tapa nähdä maata, maisemia ja kylien ihmisiä. Bussissa istuminen (tai makaaminen) on myös melko rentoa, joten samalla tuli hieman ladattua akkuja, vaikka samaan aikaan matka jatkui ja maisema vaihtui. Vietnam on osittain sukellus menneeseen aikaan, toisaalta rannikolle rakennetaan uutta ja toinen toistaan ylellisempää rantalomakohdetta. Länsimaisia brändejä ei toistaiseksi ole juurikaan tarjolla, mutta turismin lisääntyessä niidenkin määrä epäilemättä tulee kasvamaan. Köyhyyttä ja varsin yksinkertaista elämistä näkee paljon, samoin naisia raskaissa pelto- ja muissa töissä, miesten pelatessa korttia kadun varressa. Maisemat ovat monin paikoin huikean kauniita, toisaalta roskaa lojuu joka paikassa, yhdelläkin bussimatkalla hämmästelin bussin pysähtyessä tien viereen metsätaipaleella, bussi-isännän heittäessä tienvarsiojaan matkustajille jaettujen vesipullojen muovikääreet. Vietnamilaiset ovat yritteliäitä, koko ajan on joku hihansuussa kauppaamassa jotain, ja pientenkin röttelötalojen alakerrassa tai etuhuoneessa on liiketila, jossa on aina kaupan jotain. Liikkeet ovat pieniä, mutta eivät koskaan niin pieniä etteikö perheen skootteria voisi ajaa tilaa sisälle, hotellin aulassakin saattaa helposti olla neljä skootteria rivissä. Liiketilan lattialla on perheen myös hyvä syödä illallista, eikä ateriahetkeä satunnainen asiakas häiritse millään muotoa. Itsekin pääsin hostellin omistajaperheen ruokapöytään Hanoissa bussia odottaessani, he automaattisesti kattoivat pöytään ylimääräisen katteen, ja suorastaan komensivat minut pöytään, ja lappoivat ruokaa lautaselleni vielä siinäkin vaiheessa kun olivat itse lopettaneet syömisen. Vietnamilaiset ovat ystävällisiä ja välittömiä, Hanoissa ehkä hieman muuta maata varautuneempia. Kaiken kaikkiaan Vietnam tullee olemaan yksi matkani mieleenpainuvimpia kokemuksia, ja tänne tulen varmasti matkustamaan joskus toistekin.

Yhdessä asiassa olen huomannut olevani vietnamilaisten mieleen – maidonvalkoinen ihoni on paikallisten naisten mielestä kovin kaunis, kalpeita jalkojani on osoiteltu ja ihmetelty useaan otteeseen. Itse en ole aina osannut asiasta iloita, etenkään silloin kun takavuosina kesäharjoitteluani Saksassa suorittaneena työtoverini kesän ajan asiaa keskenään ihmeteltyään kysyivät, miksi olen koko kesän käyttänyt valkoisia sukkahousuja. Miksi tosiaan? Asiaan on kuitenkin tulossa muutos, sillä ystäväni Heli ja Merja istuvat parhaillaan koneessa matkalla kohti Malesian Langkawia, jossa aiomme viettää seuraavat kaksi viikkoa, auringossa kylpien ja relaten. Jos siis blogini viettää tulevat päivät hiljaiseloa, johtuu se vain siitä että ainoa ohjelmani on kääntää kylkeä tasaisen rusketuksen aikaansaamiseksi…

Hanoi rocks!

Lentoni Pekingistä Hanoihin osui melko myöhäiseen iltaan, olin perillä Hanoissa puolelta öin, ja koska uuteen maahan saapuminen on muutenkin aina jännittävää, olin sopinut hostellin kanssa lentokenttäkyydityksestä. Portilta saapuessani minua olikin nimelläni varustettu kyltti odottamassa, kuskia vain ei näkynyt missään. Jäin kiltisti kyltin viereen odottamaan, ja kohtahan sieltä joku mies saapuikin, ja nappasi minut mukaansa, samalla logiikalla minut olisi tosin voinut napata mukaansa kuka vaan… Öinen ajomatka Hanoihin meni kuitenkin ilman häiriöitä, ja aika hiljaisissa merkeissä, kuskin englanninkielen ollessa varsin rajoittunut. Matkalla oli kuitenkin aikaa katsella kaupunkia, jonka ravintolat olivat ilmeisesti juuri sulkeneet, sillä patatiskiä tiskattiin luovasti jalkakäytävillä. Myöhemmin minulle selvisi kylläkin, että paikallisten suosimat ravintolat, tai ehkä oikeammin katukeittiöt, toimivat kokonaisuudessaan katujen varsilla, jalkakäytävillä ja porttikongeissa, mitään sisätiloja ei välttämättä olekaan. Ruuat valmistellaan ja valmistetaan, syödään ja tiskit tiskataan kadulla, istuen noin 30 cm korkeilla kirkkaanvärisillä muovijakkaroilla, kuin saunajakkaroilla ikään. Ravintolan voi varmaan perustaa oman asumuksensa kohdalle kadun varteen, ja käydä sitten kotoa hakemassa tarvittavat raaka-aineet, kadun varressakin ne tosin näkyvät ihan kätevästi säilyvän?! Hostellille pääsimme kunnialla, ongelma oli vain siinä että ovet olivat lukossa ja valot pimeänä, eikä kuskillani ainakaan näyttänyt olevan sen paremmin avaimia kuin puhelinnumeroakaan, hän oli yhtä ihmeissään kuin minäkin. Onneksi kuitenkin sisäänkäynnin yhteydessä oli puhelinnumero, johon tarpeeksi kauan soittamalla saimme hereille respan pojan, joko oli pedannut itselleen ja veljelleen patjan hotellin aulaan, kätevää. Minulla kävi vieläpä tuuri, sain varaamani ja vahvistetun dormihuoneen sijasta yhden hengen huoneen, jossa sain olla kaikki 3 yötä dormihuoneen hinnalla, 6,50 eur / yö sisältäen aamiaisen. Ei ihan paha?

Hanoin kohdalla on ihan pakko kirjoittaa muutama sana aasialaisesta liikennekulttuurista. Japanissa liikenne sujui varsin hillittyyn, länsimaiseen tapaan, ainoastaan vasemmanpuoleinen liikenne poikkesi siitä mihin Suomessa on tottunut. Etelä-Koreassa meininki oli jo hieman toista, mopoilla ajettiin ilman kypärää, ja jalkakäytävilläkin jos piti oikein nopeasti päästä etenemään. Moottoripyörissä oli hillittömän kokoiset tavaratelineet, joten täydessä lastissaan ne olivat henkilöauton kokoisia ulkomitoiltaan, ajomukavuus epäilemättä huippuluokkaa. Liikennevaloista ei tarvinnut välittää, mutta kadun ylitystä oli syytä suunnitella hieman tavallista paremmin, ja toimia ripeästi, sillä autot ottivat aina varaslähdön valoissa (jos siis niihin olivat vaivautuneet pysähtymään), syöksyen liikkeelle kun jalankulkijoilla oli vielä vihreät. Kiinassa autoja olikin sitten jo aika paljon enemmän, Pekingin ruuhkat eivät katsoneet päivää tai kellonaikaa, ja taksikuskit saattoivat kieltäytyä viemästä asiakkaan haluamaan paikkaan jos heitä ei huvittanut lähteä ruuhkan suuntaan. Kaistanvaihdot olivat vähintäänkin rohkeita, torvet soivat ja moottoritiellä pujoteltiin kolmea kaistaa laidasta laitaan ihan missä vain tilaa sattui olemaan. Suomalaisen isäntänikin kyydissä totesin parhaaksi katsella jotain ihan muuta kuin liikennettä, säästyäkseni turhilta mielenliikkeiltä. Kiinassa asuvan ulkomaalaisen on muuten hankittava kiinalainen ajokortti, jonka saamiseksi ennen tarvittiin ajokoe, jossa esimerkiksi saatettiin ajaa parkkipaikalla sadan metrin matka. Nykyisin ajokokeen sijasta on kirjallinen koe, jossa mm. saatetaan kysyä miten on syytä toimia, jos tulee pakottava tarve sylkäistä (kiinalaiselle tulee usein tällainen tarve) kesken ajon? Vaihtoehtoina on avata ikkuna ja sylkäistä ulos, sylkäistä nenäliinaan, tai sylkäistä autoon, jokainen arvailkoon mikä näistä on oikea vastaus… Kirjallisen kokeen lisäksi täytyy hankkia lääkärintodistus, mutta jos kärsii vaikkapa ajokortin saamista hankaloittavasta punavihersokeudesta, voi lääkärintarkastukseen lähettää sopivasta rahasta tilalleen jonkun toisen, ja kas kun asia hoituikin ihan käden käänteessä!

…niin, siitä vietnamilaisesta liikenteestä piti kirjoittamani. Matkalla lentokentältä hostellille ehdin hetken miettiä puuttuuko meidän autostamme kenties tavalliset ajovalot, tai onko meillä kovin kiire jonnekin, sillä kuljettaja vilkutti pitkiä ajovaloja ja hätävilkkuja sekä soitti torvea taukoamatta koko matkan kentältä hostellille. Totesin kuitenkin että autossamme kaikki on kunnossa, ja kyseessä on vain paikallinen liikennekulttuuriin kuuluva tapa, mutta ehkä ihan hyvä ettei meillä ollut paljon puhuttavaa, kiirettä näytti kaverilla riittävän ihan pelkässä ajamisessakin. Illalla liikenne oli melko vähäistä, mutta aamulla hostellin ovesta ulos astuessani meinasin lentää selälleni, sillä sellaista skoottereiden määrää, puikkelehtivaa liikennettä ja pakokaasuja en vielä missään ole kohdannut! Mutta tulen ilmeisestikin vielä pahempana kohtaamaan kunhan ennätän Saigoniin, joka on Hanoita kaksi kertaa suurempi kaupunki, ja jossa on jonkun lähteen mukaan 5 miljoonaa mopoa (ja siis 7 miljoonaa asukasta)... Mutta Hanoissakin jalkakäytävät ovat mopojen parkkipaikkaa, tai sitten katukeittiön valtaamia, joten jalankulkijoiden tehtävänä on poukkoilla loputtomiin ajoradan ja jalkakäytävän välillä. Kadun ylitykseen on lähdettävä kun lähin mopo on noin kolmen metrin päässä, kadun yli edetään noin puolen metrin pätkä kerrallaan, ja jos laittaa silmät kiinni niin pelottaa hieman vähemmän. Liikennevaloja on paikoitellen, mutta oikeastaan ne eivät vaikuta liikenteen kulkuun millään tavoin. Skootterin päälle mahtuu helposti nelihenkinen perhe, eikä tavatonta ole nähdä kuljettajan sylissä nukkuvaa leikki-ikäistä. Onnettomuuksiin ei kannata joutua, sillä maassa ei ole yhteiskunnan ylläpitämää ensihoitojärjestelmää, vaan ambulanssin maksaa se joka sen tilaa, tai sairaanhoidon se joka potilaan vie sairaalaan, ja huonolla tuurilla samalla voi joutua loukkaantuneen omaisten mukiloimaksi. Paikallisen kertoman mukaan loukkaantuneet jätetäänkin kadulle makaamaan, jos eivät omin avuin siitä pääse eteenpäin, mitäs meni koheltamaan, muilla matka jatkuu.  Vietnamilaisten talous on tiukassa, eikä lähimmäisenrakkaus mene selkänahasta raavittujen perheen ruokarahojen edelle, minkä tietenkin ymmärtää, vaikka se hurjalta tuntuukin. Villin lännen meininki, kannattaa siis selviytyä liikenteen seassa kunnialla.

Liikenteen lisäksi Hanoissa suunnistamista vaikeuttaa se, että kadut vaihtavat nimeä muutaman korttelin välein. Nimet viittaavat niiden varsille levittäytyneisiin pikkuliikkeisiin, esim. Hai Tuong – nimisellä kadunpätkällä liikkeissä ja jalkakäytävillä myydään sandaaleita, tai Hang Trong´lla rumpuja! Katujen nimet eivät suuresti eroa toisistaan (Hang Da, Hang Dao, Hang Dau, Hang Dieu ja Hang Dong, muutamia mainitakseni), ja kun karttaa sekunniksi pysähtyy katsomaan, saa käsipuoleen heti kymmenen avuliasta, jotka tarjoavat riksa- ja mopokyytiä, tai kenties banaania tai ananasta, tai sittenkin rahanvaihtoa. Samaan aikaan mopojen torvet soivat taukoamatonta kakofoniaansa, joten heikkohermoisempaa voi alkaa hirvittää, jos myös minun lehmänhermoni alkoivat olla jo koetuksella. Kaksi päivää Hanoin hulinaa oli ainakin minulle ihan riittävä aika, etenkin kun takana olivat juuri käydyt Peking, Hong Kong, Soul ja Tokio.

Hanoin hulinaa lähdin pakoon Ha Long Bay´lle, jonka Unesco on poikkeuksellisesti listannut maailmanperintökohteiden joukkoon kahdesti, sekä maisemallisten että geologisten arvojensa perusteella. Ha Long Bay on merellinen kohde, joka koostuu yli 2000 merestä nousevasta kalliomuodostelmasta. Ajomatkaa Hanoista tulee noin 3,5h, joten kohteeseen kannattaa lähteä vähintään yhden yön yli kestävälle retkelle, muuten aika menee bussissa istumiseen. Retkiä löytyy eri budjeteille, ja retkestä maksettava hinta on melko lailla käsi kädessä retken tason kanssa. Itse maksoin hyvän tasoisesta retkestä, 105 US-dollaria + 1hh lisämaksu 35 dollaria, eli yhteensä noin 100 euroa, sisältäen noudon hostellilta, bussimatkat, oppaan palvelut, kaksi lounasta ja illallisen, yöpymisen laivassa sekä tutustumisen kelluvaan kalastajakylään ja yhteen alueen suurimmista luolista. Laivat ovat viihtyisiä puulaivoja, ja meidän laivamme sopivan pieni, vain 17 matkustajaa, tarjolla olisi ollut myös isompia ”bilelaivoja” karaokeineen kaikkineen. Ja vaikka etukäteen olin pelännyt muiden matkustajien olevan pelkkiä pariskuntia, olihan tätä mainostettu varsin romanttiseksi kohteeksi, mitä se toki olikin, mutta meille ainakin osui erinomaisen hauska pieni ja sekalainen porukka, hyvä niin. Tästä retkestä kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten ne puhukoon puolestaan, mutta täytyy todeta että retki menee kokemuksena reissun tähänastiseen TOP 3:een, joten voin vain suositella. Henkeäsalpaavat maisemat, huikea kalastajakylä, ihana rauha ja raikas ilma, sää lempeä kuin linnunmaito - taivaallista!

Tätä blogikirjoitusta kirjoitan Hue – nimisessä rannikkokaupungissa Hanoista etelään, pidellen monsuunisadetta pienessä kahvilassa, odotellen bussiyhteyttä seuraavan kohteeseen. Tänne olen päätynyt melkoisen erikoisella kulkupelillä, vietnamilaisen mallin mukaisella yöbussilla, mutta siitä kerron lisää ensi kerralla, nyt uhmaan monsuunia ja syöksyn sateeseen!

Kiinalainen juttu

Kiina on valtava, ja kiinalaisia on PALJON! Viiden päivän visiittini Kiinaan ei riittänyt edes pintaraapaisuun, mutta kaikkea ei pitkälläkään matkalla ennätä, varsinkaan jos maahan pääsy on jo kiven takana. Jos Kiinaa yrittää ymmärtää vaikkapa numeroina, ovat luvut aika absurdeja pienen suomalaisen päälle; maassa on 141 miljoonakaupunkia, ja noin 550 miljoonaa kännykkää.  Arviolta 300 miljoonaa maalaista muuttaa kaupunkeihin seuraavan 20 vuoden aikana, ja pelkästään Pekingissä varastetaan vuosittain 4 miljoonaa polkupyörää… Pekingin vierailuni aikana ennätin ”pakollisista” turistitekemisistä käymään Kiinan muurilla, syömään muun kiinalaisen ruuan ohessa perinteistä Pekingin ankkaa sekä tutustumaan Taivaallisen rauhan aukioon ja Kiellettyyn kaupunkiin, näistä suurimman vaikutuksen teki Kiinan muuri kaikessa komeudessaan. Nähtävyyksien ohella pääsin mm. pimeän ajan sightseeingille kaupungin keskustaan, pyörälenkeille kapeille kauppakujille, muutamiin hemmotteluhoitoihin sekä Halloween –juhliin isäntäperheeni asuinalueen klubitalolle, mikä olikin kauhukujineen aika jännittävä kokemus ihan isollekin juhlijalle, pienistä puhumattakaan… Järkytystä minulle aiheutti myös se, että huomasin bongaavani kaduilta komeita kiinalaismiehiä! Joko olen ollut liian kauan ilman miesseuraa, tai sitten vaan tottunut aasialaisten ulkonäköön, milloinkaan aiemmin en muista viehättyneeni aasialaisista miehistä?!

Kiinan matkaosuudessa parasta antia oli kaikesta muusta ihmeellisestä huolimatta pääsy vieraaksi suomalaiseen kotiin. Sinällään en Suomesta montaakaan asiaa ole ehtinyt reissun päällä vielä kaivata, mutta kotoisissa olosuhteissa pääsi mieli ja keho lepäämään ihan eri tavalla kuin hostellien reissarirumbassa tai vieraan kulttuurin kodissa. Oli ihan huippuihanaa vain pötkötellä sohvalla ja lukea kirjaa, tai käydä pyöräilemässä lähikorttelin kauppakujilla, ja vaikka emme isäntäperheen kanssa toisiamme ennestään edes tunteneet, vaan kontakti oli luotu yhteisten tuttujen kautta, olin todellakin kuin kotonani.  Tässä kohtaa siis ISO KIITOS Nikolle ja Marjolle, sekä tietenkin paljon terveisiä Ellille, Aamulle ja Samulle, ensi kesänä nähdään!

Isäntäperheeni oli kertonut erään vieraansa joutuneen ”teehuijauksen” uhriksi Taivaallisen rauhan aukiolla, ja näin kävi myös minulle, ensimmäistä (mutta todennäköisesti ei viimeistä..) kertaa tämän reissun aikana. Kävelin aukiolla kaikessa rauhassa, kun juttusilleni tuli kaksi kiinalaista nuorta naista, kysellen melko hyvällä englannilla mistä tulen ja mitä Kiinassa teen. Kerroin heille pintapuolisesti kysytyt asiat, he vastaavasti kertoivat olevansa Pohjois-Kiinasta, lomalla Pekingissä ensimmäistä kertaa elämässään, ja että he halusivat harjoitella englannin kieltä ja siksi olivat lähestyneet minua. Tytöt olivat tosi mukavia, juttelimme pitkään niitä näitä, ja kun he jonkin ajan kuluttua kysyivät, haluaisinko liittyä heidän seuraansa, he olivat menossa katsomaan Kiellettyä kaupunkia kuten minäkin, ajattelin että mikäpä ettei. Siinä kävellessämme he kysyivät poikkeaisimmeko kahville ennen Kiellettyä kaupunkia, missä vaiheessa ensimmäisen kerran mieleeni välähti isäntäperheeni edellä mainittu kertomus.  Päätin kuitenkin lähteä kahville ja katsoa mitä tuleman piti. Tytöt johdattivat minut varsin määrätietoisin askelin erääseen teehuoneeseen, jossa valitsin listalta halvinta mahdollista, kupillisen kahvia. Istuimme privaattihuoneessa, ja tytöt tilasivat teetä, jota minullekin tarjoiltiin, pienten suolakeksien ja mandariinien kera. Tytöt olivat kovin innokkaita tarjoilemaan teetä ja pikkusyötäviä, joihin en kuitenkaan koskenut, koko ajan kuitenkin jutusteltiin mukavia, niitä näitä niin Suomesta kuin Kiinastakin. Laskun tultua sen loppusumma oli huimat 950 renmimbiä, eli noin sata euroa, josta minun kahvini oli hieman alle 4 euroa, mikä sekin oli riistohinta kahvista tässä maassa. Tytöt ehdottivat laskun jakamista, mutta totesin heille kovasti pahoitellen että minulla oli vain 100 renmimbiä, enkä itse ollut muuta tilannut kuin kahvin. Tytöt ehdottivat maksamista kortilla, mutta väitin ettei minulla ole korttiakaan, vaikka toki olikin. Maksoin näin ollen mukavasta ”juttuseurasta” ja kupista kahvia noin 10 euroa, aika kallis hinta, kun juuri edellisenä päivänä olin tingannut itselleni 3 metrisen silkkipöytäliinan 27 euroon. Tytöt olivat edelleen menossa kanssani Kiellettyyn kaupunkiin, mutta minulla ei oikein enää ollut fiilistä jatkaa tässä seurassa… Siltikin edelleen, monta päivää myöhemmin, ihmettelen miten taitavasti tytöt tarinansa vetivät, huijaukseksi tarinan paljastivat lopultakin vain heidän määrätietoiset otteensa teehuoneella sekä se, että heitä ei laskun loppusumma yhtään huimannut, heitä vain huvitti kun olivat sattuneet tilaamaan listan kalleinta teetä. Jep, juuri näin.

Kiinan jälkeen oli aika hypätä jälleen koneeseen, ja ottaa suunta kohti Vietnamia. Hanoihin lennettäessä minulla oli lipun mukaan yksi tekninen pysähdys Kiinan Guangzhoussa, mutta ilmenikin että Kiinan rajamuodollisuudet hoidettiin vasta tämän välilaskun yhteydessä, hieman olinkin jo ihmetellyt Pekingin kentän löyhää meininkiä. Guangzhouhun saavuttaessa kone tyhjennettiin ja matkustajia kiitettiin lentoyhtiön valinnasta, minkä jälkeen Hanoihin jatkavat otettiin muista matkustajista erikseen, rintaan liimattiin tunnistetarra ja käteen lyötiin käsin kirjoitettu Boarding Pass, ja meidät marssitettiin sievässä jonossa rajaviranomaisten syynättäväksi. Sillä aikaa koneemme rullattiin uudelle lähtöportille, ja meitä olivat koneen ovella jälleen toivottamassa tervetulleeksi samat lentoemännät kuin lennon ensimmäiselläkin pätkällä. Jollakin tapaa järjestely tuntui erikoiselta, mutta onhan tässä erikoisempiakin asioita koettu, joten ei mitään hämminkiä sen suhteen. Hanoihin päästiin ihan suunnitelman mukaan, ja tilaamani kuljetus hostellille oli sovitusti kentällä odottamassa. Tai oikeammin siellä oli vain telineeseen isketty kyltti jossa oli minun nimeni, mitään kuljettajan tapaista ei näkynyt mailla halmeilla, mutta siitä lisää sitten ensi kerralla.

Made in Hong Kong

Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen vietin vielä muutaman päivän Soulissa, ja kaupungissa riitti edelleen nähtävää ja ihmeteltävää. Viimeistä edellisenä päivänä toteutin ajatuksen vaellusretkestä kaupunkia ympäröiville vuorille, ja matkaseurakseni sain hostellilta israelilaisen Moshin. Vaellusreittien päähän pääsi kätevästi metrolla ja bussilla, ja koska olimme vielä valinneet vaelluspäiväksi lauantain, oli matkaan lähtenyt ihan muutama muukin vaeltaja... Me tosin olimme aika myöhään liikkeellä, ja vähän niin kuin menossa vastavirtaan, sillä vaelluskaverini kömpi punkastaan vasta iltapäivällä kello 14, eli vaellusaikaa sinällään ennen pimeän tuloa ei paljon jäänytkään. Paikalliset näyttävät satsaavan vaellusvarusteisiin, vaikka tekevätkin käsittääkseni vain päiväretkiä kauniilla säällä, mutta onhan tarkoitukseen suunnitelluilla varusteilla toki mukavampi vaeltaa. Ja jos varusteita ei reissuun lähtiessä olisi ollut muuten sopivasti, niin vaellusreittien alkupäässä olevasta retkeilyvarustekauppojen keskittymästä niitä olisi helposti voinut ostaa lisää, vuoren juurella olivat varmasti edustettuina kaikki maailman merkit. Mistään erämaavaelluksesta ei voinut puhua, kun väkeä oli liikkeellä satamäärin, mutta jonkinlaisen luontokokemuksen vaellusreitit kuitenkin tarjoavat, vaikka luonnonpuiston alueella tulikin vastaan mm. yksi kaatopaikka. Vuorelta palatessamme jouduimme noin 200 metriä pitkään bussi- ja taksijonoon - erona Helsingin Rautatientorin pikkujouluruuhkaan oli vain se, että kansa oli pukeutunut urheiluvarusteisiin, eikä ollut humalassa!

Vaelluskaveristani Moshista sain muuten elävän esimerkin siitä, millainen matkailija en halua olla… Käydessämme ostamassa reissuevästä paikallisilla markkinoilla Moshi nimittäin suututti kauppiaat tinkaamisellaan ja epäystävällisellä käytöksellään niin, ettei meille paluumatkalla enää samassa paikassa suostuttu myymään mitään, mikä oli minun mielestäni ihan hirvittävän noloa, kun taas Moshin mielestä paikallinen kauppias oli valehtelija ja roisto. Moshi ei myöskään kuukauden kestäneen Etelä-Korean matkansa aikana ollut vaivautunut opettelemaan sanomaan paikallisella kielellä edes ”kiitos” tai ”päivää”, saatikka että olisi vaivautunut ihmisiä ylipäätään tervehtimään tai heille hymyilemään. Minun mielestäni taas edellä mainittu on vähintä mitä pitää osata, jotta voi edes jollain tapaa osoittaa olevansa paikallisesta elämänmenosta kiinnostunut. Moshi olisi mielellään vaihtanut kanssani yhteystietoja, olisimmehan Uudessa Seelannissa samaan aikaan, mutta onnistuneesti välttelin häntä Soulissa oloni loppupäivät, enkä näin ollen joudu ainakaan hänen vuokseen jatkossa noloihin tilanteisiin… NUIJA!

Soulin jälkeen olikin sitten aika suunnata Hong Kongiin, jonne saapumiseni jännitti minua hieman tavallista enemmän, olinhan saanut hostellilta lukuisat varoitukset huijareista, jotka yrittäisivät viedä minut väärään paikkaan ja ties minne pimeille kujille. Lentokentältä soitin vielä sovitun varmistussoiton hostellille, ja vielä silloinkin minua kiellettiin lähtemästä vieraiden opastajien matkaan, mietin jo pidettiinkö minua jotenkin yksinkertaisena, vai kuuluiko tämä todellakin kuvioon? Hyppäsin kentältä bussiin, mutta koska koordinaattini tulevan yöpaikan suhteen eivät olleet aivan tarkat, ajoin oikean pysäkin ohi, ja kohta olin toisin sanoen eksyksissä. Kaikkia neuvoja uhmaten kysyin tietä, enkä joutunut suden suuhun, mutta kylläkin päädyin ottamaan taksin oikeaan osoitteeseen. Ja taksista pois jäätyäni ehdin kävellä noin metrin, kun edessäni yhtäkkiä seisoi mies, kysyen olinko Hanna-Leena, hänellä oli kädessään kyltti ja siinä minun nimeni, hieman hämmentävää koska emme tällaisesta olleet mitään sopineet. Hän tempaisi minut mukaansa, johdatti jonkinlaisen kauppahallin halki viimeisessä nurkassa sijainneeseen hissiin, työnsi minut siihen ja sanoi että 12.kerroksessa minua odotettaisiin.. Ja toden totta, sieltähän se hostelli löytyikin, mutta sisääntulo oli tapahtunut niin vauhdikkaasti ja erikoisella tavalla, että olin jokseenkin pyörällä päästäni. Jatkossakin ihmettelin talon meininkiä, hissi oli aina täynnä intialaisia ja mustia, ja aina miehiä, montaakaan naista en hississä tainnut tavata. Hissi oli myös aina täynnään mitä ihmeellisempää ruokaa, ilmeisesti alakerran kauppahallin ruokakojujen ruuat valmistettiin kauppiaiden kodeissa talon ylemmissä kerroksissa? Iltamyöhällä hostelliin palaaminen oli aina hieman aavemaista, kun kauppahallin kojut olivat metalliverkoin sulkeneet ovensa, ja nurkissa pyöri näitä mustanpuhuvia miehiä, tähänastisista yöpaikoistani siis ehdottomasti jännittävin!

Ensimmäisenä Hong Kongin päivänäni minuun iski ensimmäistä kertaa totaalinen puutuminen reissuun. Osittain siihen varmasti vaikutti potemani hirvittävä päänsärky, mutta muutenkin olin jollain tapaa todella tylsällä tuulella, ja fiilis oli vähän sellainen ”hohhoijaa”. Eikä asiaa auttanut, että hostellissa ei ollut minkäänlaista yhteistä tilaa, jossa olisi voinut tutustua muihin reissareihin, ja kun huonekin oli yksin minun, tuli jotenkin umpimielinen olo. Päädyinkin ottamaan ihan perus turistibussikierroksen, jollaiseen en vielä toistaiseksi reissun aikana ollutkaan sortunut. Ja päätös oli oikeastaan ihan hyvä, kun aikaa Hong Kongissa oli muutenkin vain muutama päivä, tulipa saatua pintapuolinen vilkaisu kaupungin ihmeisiin. Aikamoinen kylähän se on tämäkin, ja ehdottomasti parhaimmillaan pimeän aikaan. Metroasemilla päiväsaikaan on liukuportaat ”sammutettuna” energian säästämiseksi, mutta ilta-aikaan ei energian säästöstä ole puhettakaan, niin hulppeasti on kaikki kaupungin pilvenpiirtäjät ja muut ihmeet valaistuna! Kaupungin rannoilta mm. esitetään joka ilta klo 20 näyttävä valoshow, joka on omassa lajissaan Guinessin ennätyskirjakamaa, ja hienohan se oli, kyllä.

Toisena Hong Kongin päivänä tutustuin eräänlaiseen luontokohteeseen, Hong Kong Wetland Park´iin, jonkinlaiseen kosteikkoalueen puistoon, jossa oli paljon mm. lintuja, perhosia ja vesikasveja. Alue sijaitsi aivan kaupungin lähiön kolossimaisten kerrostalojen syleilyssä, mutta oli sinällään viehättävä paikka, ja mukavaa vastapainoa muuten urbaanille kaupunkiympäristölle. Kaiken kaikkiaan koin kaksi päivää ihan riittäväksi ajaksi tässä kaupungissa, vaikkakin on pakko mainita että ensimmäistä kertaa reissun aikana hieman harmitti se, että ostoksia ei reppureissussa voi tehdä. Hong Kong olisikin oiva kohde hyvässä seurassa pidennetylle viikonlopulle, hulppeine ostosmahdollisuuksineen ja viehättävine ravintoloineen, joista kaupungin kansainvälisyydestä johtuen löytyy takuulla sopiva jokaiseen makuun.

Hong Kongin matkani pääasiallinen aihe, Kiinan viisumin hankinta, osoittautui kaupungissa juuri niin helpoksi kuin oli luvattukin. Matkatoimistoa lähestyessäni minut suorastaan siepattiin sisälle, ja viisumin olisi saanut vielä samana iltapäivänä, jos vaan oli valmis maksamaan pyydetyn hinnan. Viisumin olisi saanut matkatoimistoa edullisemmin China Resource Centeristä, mutta vähäisen kaupungissa oloaikani vuoksi en jaksanut sitä lähteä etsimään, vaan valitsin ensimmäisen vastaan tulleen matkatoimiston, jossain kohtaa mukavuus saa mennä taloudellisuuden edelle. Ja kun viisumi oli luvassa, uskalsin myös ostaa junalipun Pekingiin, joten vihdoin olin matkalla Kiinaan! Kiinassa minua odottaisi suomalainen isäntäperhe, ystäväni Markon serkku Niko perheineen, he olivat asustaneet Pekingissä jo hieman yli 7 vuotta, joten luvassa olisi asiantuntevaa opastusta kaupunkiin ja kiinalaisuuteen, sekä tietysti suomenkielistä juttuseuraa! Sitä odotellessa 24 h junamatka Hong Kongista Pekingiin sujui varsin leppoisasti, eikä moinen pyrähdys kaltaiselleni lähes junailun ammattilaiselle ollut pahakaan rasti, onhan sitä joskus pidempäänkin tullut junassa istuttua… Hong Kongin kuvat muuten päivitän blogin oheen vasta seuraavasta kohteesta, siitä pitää huolen Kiinan internet- sensuuri, omalla koneellani kun en blogiini pääse käsiksi, vaan vain isäntäperheeni salatun yhteyden kautta. Niin, eihän sitä tosiaan tiedä millaista kansallista turvallisuutta horjuttavaa materiaalia mahtaisinkaan blogiini ladata…

…edelleen Soulissa

Koska olin aloittanut aasialaiseen karaokeen tutustumisen jo Kiotossa, oli sitä syytä jatkaa myös Soulissa. Niinpä eräänä iltana suuntasimme hostelliystävieni kanssa karaokebaarin, joka oikeammin ilmaistuna oli ehkä karaoketalo – kokonainen rakennus täynnä privaattihuoneita karaoken laulamiseen! Taloon sisään astuttuamme saavuimme vastaanottoaulaan, jonka seinällä oli kauniisti valaistuissa vitriineissä 200 numeroitua mikrofonia, kanta-asiakkaiden omat mikrofonit, ei huono! Tiskillä maksoimme karaokehuoneen vuokran sen mukaan kuinka monta tuntia arvelisimme haluavamme laulaa, me vuokrasimme huoneen kahdeksi tunniksi, hintaan 60 000 Etelä-Korean wonia, noin 38 euroa. Tiskiltä sai myös ostaa karaokehuoneeseen virvokkeita ja pikkusnacksia, alkoholia ei talossa tarjoiltu, eikä saanut nauttia, Soulin ulkopuolella kuulemma sellainenkin onnistuu. Hauska yksityiskohta oli kuitenkin jäätelöallas, josta sai käydä pyörittelemässä jäätelöpalloja illan mittaan niin paljon kuin halutti. Maksupuolen hoiduttua meidät ohjattiin ”omaan huoneeseemme”, kengät tietenkin jätettiin alakertaan, josta laulutalon työntekijät hoitivat ne lukittuun kaappiin. Karaokehuoneessa oli viihtyisä sohvakalustus, himmennetty tunnelmavalaistus, soittokello henkilökunnan tarpeen yllättäessä, viimeisen tekniikan mukainen esitystekniikka sekä tietenkin laaja valikoima rytmisoittimia kavereiden kannustamiseen. Television oikeassa yläkulmassa oli aikanäyttö, josta näkyi jäljellä oleva vuokra-aika, jota loppua kohden meille annettiin kaupan päälle muutamaan otteeseen lisää, koska huoneeseen ei ollut muita tulijoita meidän jälkeemme. Ja lauluaikamme loputtua kenkämme oli huomaavasti taas levitetty ala-aulaan meitä valmiiksi odottamaan. Meidän karaokehuoneemme oli talon sisäosissa, mutta osa huoneista sijaitsi talon paraatipuolella, kävelykadulle päin, ja niiden kadun puoleiset seinät olivat kokonaan lasia, joten kadulla kulkijat saattoivat seurata karaoketalon tapahtumia. Tätä varten kuulemma harjoitellaan koreografiatkin, jotta sitten kadulle päin saadaan homma näyttämään hyvälle!

Matkalla karaoketalolta takaisin hostellille ihmettelimme myös DVD – mainoksin varustettuja liiketiloja. Kyseissä paikoissa voi siis vuokrata DVD – elokuvan, ja vetäytyä sitten privaattiin, sievästi sisutettuun huoneeseen nauttimaan elokuvaelämyksestä. Kuulostaapa oikein miellyttävältä, ja sitä se varmasti onkin, etenkin nuorten, seurustelevien pariskuntien mielestä. Nämä videovuokraamot ovat nimittäin erittäin suosittuja kotona, vanhempien tiukan valvovan silmän alla melko pitkään asuvien nuorten keskuudessa, eikä välttämättä niinkään elokuvaelämyksen vuoksi, ymmärtänette varmaan…?

Soulissa viettämäni aika on ollut toistaiseksi pisin yhdessä paikassa viettämäni aika, ja on ollut hauska huomata, miten hyvin tutustuu muihin matkalaisiin, kun pysyy hieman pidempään paikallaan. Hostellissa väkeä toki päivittäin tulee ja menee, mutta aina on pidempiaikaisiakin asukkaita, joista meille on täällä muodostunut mukava porukka. Siihen kuuluvat saksalainen Christian, joka haluaisi muuttaa joskus Souliin, aiemmin mainitsemani ranskalainen Simon, joka etsii itselleen korealaista vaimoa, sekä korealainen Nu, joka hengaa Soulissa kuluttaen aikaa ennen armeijaan menoaan. Lisäksi mukaan liittyy kuka milloinkin sattuu sopivasti nurkissa pyörimään. Aika miesvoittoistahan tämä yksinreissaajien porukka on, nytkin sekadormissamme asustaa minun lisäkseni kolme miestä, mutta sekös menoa haittaisi? Yksin pidempään reissaavia naisia on toistaiseksi tullut vastaan yksi, eli ei kai tämä nyt se kaikkein tavallisin tarina sitten ole. Suomalaisia en ole reissussa vielä tavannut, mutta ilmeisesti hostellissa on joku maanmieskin joskus majoittunut, kun pokkarihyllystä löytyi suomenkielistä luettavaa. Sarkasmiin taipuvaisella huumorintajullani voisin todeta että kyseinen opus, ”Mestarikokkien sänkykamarisalaisuudet” on kirja, joka minun olisi ehkä kannattanut lukea jo jokunen vuosi sitten, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan...

Etelä-Koreassa matkailijan kannalta yksi mielenkiintoinen matkakohde on Koreoiden rajavyöhyke, johon pääsee tutustumaan vain opastettujen retkien mukana, aiheen harvinaisen luonteen vuoksi minäkin päätin tällaiselle retkelle osallistua. Suomen passilla retkelle mukaan pääsee ilman taustatutkimusta, mutta aika monen muun maan kansalaiselle tehdään ennen retkeä viikon kestävä ”backgroundcheck”, minkä lisäksi retkelle on pukeutumiskoodi – ei kuluneita tai reikäisiä farkkuja, ei shortseja, minihameita, narutoppeja, urheiluvaatteita, sandaaleja jne. Passi on myös oltava matkassa mukana, ja se bussissa muutamaan otteeseen sotilaiden toimesta myös tarkistettiin. Rajavyöhyke sijaitsee vain noin 55 kilometrin päässä Soulista, mutta vyöhykkeelle kannattaa ottaa koko päivän retki, jotta pääsee näkemään kaikki rajavyöhykkeen kohteet, joista me menimme ensimmäisenä katsomaan ns. Kolmatta tunnelia. Kyseessä on löytöjärjestyksessä kolmas Koreoiden välinen maanalainen tunneli, yhteensä vastaavia tunneleita on vuosien 1974 – 1990 välillä löydetty neljä. Kaikki tunnelit suuntaavat Souliin, mutta Pohjois-Korea kiistää niitä rakentaneensa, vaikka kaikki merkit, kuten tunneleiden dynamiittiaukot kertovatkin omaa kieltään. Tunneleiden seiniä on myös tuhrittu hiilijäljin, ja Pohjois-Korea onkin väittänyt kyseessä olevan hylättyjen hiilikaivosten, vaikka alueen geologiset tutkimukset eivät hiiliesiintymien olemassaoloa tuekaan. Meidän vierailemamme tunneli oli 1600 metriä pitkä, 2 metriä leveä ja saman verran korkea, sijaiten 73 metrin syvyydessä. Ja kun ajattelee, että tunnelin uloskäynti sijaitsee vain 52 kilometrin päässä maan pääkaupungista, ja että tunnissa tunnelin läpi kulkee 30 000 taisteluvarusteista sotilasta, voi arvata että tällainen ”löytö” voi olla eteläkorealaisten mieltä hieman kuohuttava…

Rajavyöhyke kulkee koko Korean niemimaan halki neljän kilometrin levyisenä, kaksi kilometriä rajan molemmin puolin. Alue on tiheään miinoitettu, ja oltuaan 50 vuoden ajan pääosin koskematon, siitä on muodostunut eräänlainen luonnonpuisto, jonka eläin- ja kasvilajisto on varsin laaja. Edellä mainitun tunnelin ohella mielenkiintoisin kohde oli rajavyöhykettä valvovan YK:n (United Nations Command) tukikohta Camp Bonifas, joka sijaitsi aivan maiden välisellä rajalla. Sinne päästäksemme jouduimme allekirjoittamaan asiakirjan, jossa mm. vakuutimme ymmärtävämme, että vihamielinen käytös alueella voi johtaa vakavaan loukkaantumiseen tai rikkurin ampumiseen. Sotilaita ei myöskään saa osoitella eikä mennä liian lähelle, ryhmästä ei saa erkaantua, käsiä ei saa pitää taskussa, kuvia ei saa ottaa ilman lupaa, eikä tehdä muutenkaan mitään, mistä Pohjois-Korea saisi aihetta YK:n vastaiseen propagandaan. Ennen tukikohtaan pääsyä kulkuneuvo vaihtui armeijan bussiin, johon nousi myös sotilas meitä valvomaan. Itse tukikohdassa meidän piti marssia jämptissä parijonossa ripein askelin, päästäksemme tutustumaan Koreoiden väliseen neuvotteluhuoneeseen. Kyseinen rakennus sijaitsi täsmälleen rajalla siten, että varsinaisen neuvottelupöydän toinen sivu sijaitsi P-Korean puolella, ja toinen puoli E-Korean puolella. Päätypaikat oli ilmeisesti varattu YK:n puolueettomien tarkkailijoiden käyttöön?

Kaiken kaikkiaan raja-alueella käynti oli mielenkiintoinen ja jännittäväkin kokemus, sillä virallisestihan sota jatkuu edelleen, ja maat ovat vain aselevossa. Jollain tapaa raja-alueen jännitteisen ilmapiirin voi ulkopuolinenkin aistia. Tästä huolimatta ryhmän tiukka ohjaaminen tuntui hassulta; välillä sai ottaa kuvia, välillä ei, välillä niitä ei saanut ottaa bussista, välillä niitä sai ottaa vain bussista, välillä niitä sai ottaa vain liikkeessä, välillä vain pysähdyksissä, välillä vain istualtaan, välillä seisten. Myös kaikki näkemämme sotilaat olivat kaksivuotista asepalvelustaan suorittavia nuoria miehiä, eivätkä sellaisina kovin pelottavan tai vaarallisen tuntuisia, vaikka raja-alueelle lähetetäänkin alokasvaiheen jälkeen kaikkein ”kovimmat” sällit. Reissun mielenkiintoa lisäsi kuitenkin myös vieressäni bussissa istunut australialainen Andy, joka oli juuri tehnyt vastaavan retken rajan pohjoispuolella – aika paljon erosivat tarinat sodan syyllisistä, uhreista ja vaiheista, riippuen kummalta puolelta rajaa tarina oli kerrottu. Lukuisista ponnistuksista huolimatta Koreoiden yhdistyminen ei taida olla todennäköistä ainakaan ihan lähivuosina. Rajaretkellä muuten tapasin reissun ekat suomalaisetkin, terveisiä vaan jos blogiani luette!

Soulissa oleiluni jatkuu vielä muutaman päivän, mutta mitään erityisen jännittävää ei ole odotettavissa, joten seuraava raporttini tulleekin Hong Kongista. Sieltä varaamani hostelli on vaatinut minulta jo kaksi vahvistusta tulostani, tarkat lentoaikataulut ja lennon numeron, soiton hostellia lähestyessäni, sekä kiellon esittää varausvahvistusta kenellekään ulkopuoliselle. Matkalla hostellille en myöskään saa kertoa kenellekään minne olen menossa, en vaikka minua puhuttelisi kiinalainen ja tai intialainen ihminen, koska he saattavat yrittää esiintyä hostellin työntekijöinä, ja viedä minut väärään paikkaan. Tästähän tulee vielä jännittävää…!

Soulissa on sielua!

Tämänkertaisen blogikirjoituksen aluksi haluaisin kiittää lukijoitani kannustavista kommenteista blogiini liittyen! Ihan huippua kun olette kommentoineet, ja vaikka en jokaiseen kommenttiin ole antanut vastakommenttia, niin on ihanaa tietää että blogiani on mukava lukea, ja toisaalta kommenttien mukana on kiva saada kuulumisia kotimaasta! Alkuun mietin paljonkin sitä, mahtaako blogi olla liian laveaa tekstiä, ja kirjoitanko niitä asioista jotka muita tässä matkan teossa mahdollisesti kiinnostavat, mutta ilmeisesti olen osannut kirjoittaa oikeista asioista. Ystävälleni Lauralle totesinkin, että turha blogissa on kaupunkien nähtävyyksiä referoida ja laajalti esitellä, sitä varten on olemassa lukuisa määrä matkaoppaita. Reissun sattumukset ja tien päällä tavatut ihmiset ovat kuitenkin nähtävyyksien ohella vähintäänkin yhtä mielenkiintoisia ja itselle muistamisen arvoisia, joten pidättäydyn niissä jatkossakin. Olen myös löytänyt itsestäni valokuvaajan, ja yritänkin värittää blogia niillä kaikkein onnistuneimmilla otoksilla, toivottavasti niistä pienestä koostaan huolimatta on lukijoille iloa!

Mutta nyt asiaan. Saavuin Souliin pitkän päivän päätteeksi, edellisessä kohteessani Tokiossa oli aamuherätys ollut jo kello 03.30 tonnikalahuutokaupan merkeissä. Kuten tavallista, olin printannut itselleni ohjeet siitä, miten hostellin helpoiten löytää, bussin numeroineen ja pysäkkikarttoineen. Ihan hyvä niin, mutta en tullut huomioineeksi, että Soulin kokoisessa kaupungissa on luonnollisestikin kaksi kenttää, ja minun ohjeeni koskivat tietenkin sitä toista kenttää. Eipä hätää, kentän turisti-infosta sain uudet koordinaatit, mutta expressbussin sijasta minut ohjattiin paikallisbussiin, joka olikin varsinainen kyyti. Epäselväksi jäi, tajusiko kuski minne olin matkalla, mutta maksoin kiltisti matkan, 1000 wonia eli noin 65 senttiä, ja hyppäsin kyytiin. Matka kesti lähes tunnin, bussin kiertäessä jos jonkin näköisiä lähiöitä, linjalle kuuluvan pysäkin huomasi aina joko siitä että joku tuli kyytiin tai jäi pois, tai sitten siitä, että kuljettaja vauhdissa avasi bussin ovet ja sulki ne saman tien. Pysäkkikuulutuksetkin bussissa oli, mutta bussin räminältä niistä ei saanut mitään selvää, jos nyt niitä muutenkaan olisi ymmärtänyt.  Jossain kohtaa kuljettava kuitenkin viittoi haluten minun jäävän bussista, ja kuinka ollakaan olimme ymmärtäneet toisemme aivan oikein, ja olin jälleen kartalla siitä missä mennään.

Hostellille saavuttuani tavoitteeni oli lähteä hetimmiten hoitamaan seuraavan matkakohteeni Kiinan viisumiasiaa lähellä sijaitsevaan matkatoimistoon, jotta saisin viisumiasian mahdollisimman pian vireille. Olin nettisivujen perusteella osannut varautua siihen että prosessista tulisi mutkikas, ja näin todellakin oli asian laita. Olin jo ennen maahan saapumistani hieman apua saadakseni lähestynyt Korean Suomen suurlähetystöä, josta minut ohjattiin kysymään Kiinan Suomen suurlähetystöstä, mistä minulle kuitenkin vain toivotettiin onnea matkaan, apuja ei ollut luvassa. Hostellivirkailijan soitettua matkatoimistoon, sieltä todettiin etten voi viisumia saada, ellei minulla ole korealaista henkilötodistusta, jonka saamiseen taas menisi ainakin neljä viikkoa. Se siitä sitten, kunnes toinen hostellityöntekijä seuraavan aamuna oli sitä mieltä, että helpostihan se käy, kun vaan tietää minne menee. No minä menin sinne minne taas käskettiin, mutta yhtä laihoin tuloksin, nyt minulla olisi pitänyt olla yli 6 kk voimassa oleva oleskelulupa Koreaan, no eipä ole sitäkään. Päätin kuitenkin vielä yrittää Kiinan konsulaatin kautta, mutta siellä en päässyt edes lähelle koko rakennusta, kun jo minulle todettiin että tänne ei ainakaan ole mitään asiaa, ellei sitten joku sukulaiseni olisi osallistunut Pekingin olympialaisiin vuonna 2008, missä tapauksessa olisin voinut viisumin saada… Tosiaankin. Konsulaatin kulmilla näytti olevan aikamoinen meininki, ilmeisesti ihmisoikeuksiin liittyvää mielenosoitusta ja sen sellaista, ja jotenkin jäin sellaiseen käsitykseen etteivät Etelä-Korean ja Kiinan väliset suhteet ole ne kaikkein ystävällisimmät? Joka tapauksessa Kiinan lentolippu jää tällä kertaa käyttämättä, ensimmäinen todellinen tappio kuukauden kestäneellä matkallani. Mutta kun kerran lippu jäi käyttämättä, päätin saman tien viipyä Soulissa suunniteltua pidempään, eli varasin seuraavan lennon Hong Kongiin vasta viisi päivää myöhemmäksi.

Viisumisekoilua lukuun ottamatta täytyy todeta, että Soul on huikean hieno matkakohde!!! Ainakin itse ihastuin kaupunkiin päivän verran kaupungilla pyöriskeltyäni – Soul on eloisa, välitön, yllättävä, ystävällinen, riemastuttavan värikäs, matkailijalle helppo ja vielä hinnaltaankin edullinen. Metrolla matkustaminen on helpompaa kuin ehkä missään käymistäni suurkaupungeista, ja sillä pääsee kätevästi vaikkapa vaeltamaan kaupunkia ympäröiville vuorille, vaellusasuisia korealaisia näkeekin metroissa hämmästyttävän paljon! Soulissa oloni aikana olen ehtinyt käydä Seoul Towerissa ihailemassa maisemaa, katsomassa palatsin vahdinvaihtoa, tutustua kuninkaan ja hänen perheensä 78 hehtaarin salaiseen puutarhaan ja kävellä siellä ”never get old” –portista (sori kaverit, mä en enää vanhene!),  käydä muutamaan otteeseen syömässä hostellitovereideni kanssa, maistella korealaisia juomia (laihaa vodkaa ja riisiviiniä), ihmetellä soulilaisia kalamarkkinoita sekä katsoa paikallisen Talent-shown finaalin ilmaiskonsertin, korealainen hiphop voi olla oikeastaan ihan hyvää…! Kaupunki on muuten pullollaan toinen toistaan houkuttelevampia ravintoloita, ja toisaalta taas kojuja, joista ruokaa saa hullun halvalla, aina vain ei ihan tiedä mitä sitä syö, katukeittiöissä kun ei paljon englantia puhuta. Mutta hyvän paikan löytää kun katsoo minne paikallisetkin menevät, samalla sillä myös vähän varmistelee ruokahygieniaa, kun ainakin näkee tavaran kiertävän. Kojulta koitan sitten bongata jonkun nuoren, he puhuvat ainakin jokusen sanan englantia, ja sitten vaan pyydän heidät tilaamaan samaa kuin mitä he itsekin syövät. Tänäänkin sain hyvin syödäkseni, ja opastusta kädestä pitäen, kojukauppias ei vain suostunut myymään minulle ensi tilaamaani ruokaa, koska länsimaista naamaani vilkaistuaan totesi ruuan olevan minulle liian mausteista. Huomaavaista palvelua, ja todennäköisesti osui minun kohdallani hyvinkin oikeaan. Englannin opetukseen kaupungissa taidetaan muuten nykyään satsatakin, eräänä päivänä luokseni tuli neljä noin 12-vuotiasta koulutyttöä ujosti kihertäen kysymään, saisivatko he ottaa kuva itsestään minun kanssani. Heillä oli koulutehtävänä lähestyä ulkomaalaista englantia puhuen, ja todistusaineistoksi tapahtuneesta ikuistaa itsensä ja tämä ulkomaalainen valokuvaan.

Tulevien päivien ohjelmassa on vielä retki Pohjois-Korean rajalle, sekä vaellusreissu kaupunkia ympäröiville kukkuloille, joten Soulissa oloni venähtäminen viisumisekoilun vuoksi ei haittaa lainkaan, päinvastoin! Ja onhan minulla hostellissa hauskaa seuraa, mm. ranskalainen Simon, joka on Soulissa löytääkseen itselleen korealaisen vaimon. Aikaa on 3 kk, eli sen mitä maassa saa oleskella ilman viisumia, ja täytyy kyllä todeta että Simon tekee tosissaan töitä saavuttaakseen tavoitteensa. Toivokaamme hänelle onnea valitsemallaan tiellä!

Hyvää huomenta Helsinki, täällä Tokio!

Takayamasta palattuani vietin vielä yhden temppelipainotteisen päivän Kiotossa, ja vaikka temppeleitä siellä olisi ollut nähtäväksi noin 3000 lisääkin, luulen saaneeni kuitenkin itseäni ajatellen ihan riittävän otoksen Kiotossa viettäminäni päivinä. Oli siis aika suunnata Tokioon, jossa minua odottaisi Yumiko, paikallinen emäntäni ja oppaani, minulla olisi nimittäin kunnia päästä asumaan ihka-aitoon japanilaiseen kotiin, ystäväni Hannan ja hänen sisarensa Maijan suosiollisella avustuksella. Kyseessä oli Maijan muutaman vuoden takainen (menihän oikein?) vaihto-oppilasperhe, joka oli sähköpostiyhteydenoton jälkeen toivottanut minut tervetulleeksi kotiinsa, ja mikä olisikaan sen parempi tapa tutustua paikalliseen kulttuuriin! Tapasimme Yumikon kanssa Tokion rautatieasemalle, olin saanut häneltä hyvät koordinaatit tapaamispaikasta, minkä lisäksi olimme vaihtaneet valokuvia, tunnistaaksemme toisemme. On nimittäin tuo Tokion keskusasema hippasen eri kokoluokkaa kuin Helsingin ”assa”! Löysimme toisemme ongelmitta, Yumikolla oli mukanaan myös 4-vuotias Maika – tyttärensä, joten heidän kanssaan suunnistimme ensimmäisenä 50 minuutin Tokio-sightseeingille. Pintapuolinen vilkaisu Tokion maanpäälliseen maisemaan, minkä jälkeen kuvakulma vaihtui Tokyo Towerin lintuperspektiiviin, mikä antoikin varsin hyvän kuvan kaupungin siluetista, aikamoinen kylä tämä Tokio!

Tokyo Towerissa meille kävi pieni vahinko, valokuvaussession päätteeksi kamerani putosi maahan objektiivi edellä, minkä seurauksena kamera oli pakko todeta käyttökelvottomaksi. Harmillista tietenkin, ja tätä vartenhan on matkavakuutus, mutta voi sitä japanilaisen nolouden määrää, mikä tästä seurasi! Ja vaikka kuinka yritin vakuutella, että kyseessä oli onnettomuus ja vahinko, eikä kenenkään vika, niin tapahtunutta pyydeltiin anteeksi vielä ehkä noin sata kertaa vierailuni aikana. Myöhemmin minulle käytiin hankkimassa uusi ja takuulla entistä ehompi kamera Tokion Akihabara Electric Citystä, joka nimensä mukaisesti oli kaupunginosa täynnään elektroniikkaliikkeitä, voisipa olla aika monen pojan ja miehen unelmapaikka, jos ei nyt minun niinkään. Mielenkiintoinen kohde kuitenkin, jossa lämmöllä jouduin myös ajattelemaan appiukkoani Peraa, joka olisi ollut aika tavalla kotonaan sähkötarvikkeisiin erikoistuneessa kauppahallissa.

Toisena Ikedan perheen luona viettämänäni päivänä suuntasimme Yumin kanssa bonsai – museoon, mikä oli ehkä yksi mielenkiintoisimpia koskaan käymiäni museoita! Vanhimmat bonsaipuut museon puutarhassa olivat arviolta 900 – vuotiaita, ja aika huiman kauniita ja kunnioitusta herättäviä. Puilla oli nimet, ja kuuluisimmat bonsaipuut ovat tunnettuja kautta Japanin – montakohan kautta maan kuuluisaa bonsaipuuta mahtaa Suomesta löytyä? Osallistuimme myös bonsaipuiden hoitoa koskevalle luennolle, missä opimme mm. sen, että kullakin puulla on aina etupuoli, joka on se puun kaunein puoli, josta sitä ”kuuluu” katsella, ja josta suunnasta katsottuna mm. päätetään miten puun sitomisella sen kasvua suunnataan. Kuitenkin jokaisella ”bonsaimestarilla” on oma näkemyksensä siitä, mikä on puun paraatipuoli, joten vuosisatojen vaihtuessa katselukulmakin voi vaihtua. Luennolla kuulin myös bonsaipuiden kasvattamisen kasvattavan huimasti suosiotaan Japanin ulkopuolella, olisiko tässä ideaa uudelle uralle, jonka miettiminen on yksi maailmanmatkani tarkoituksista? Kuultuani luentoa pitävän kaverin opiskelleen alaa mestarien opissa 9 vuotta, ennen kuin hän koki tietävänsä aiheesta jotain, totesin kuitenkin ettei pitkäjänteisyyteni ehkä sittenkään riitä...

Ikedan perheen luona pääsin myös kokemaan Japanin reissuni hienoimmat ruokakokemukset – ensimmäisenä iltana äyriäisravintolan tatamihuoneessa nautittu pitkä menu, lounaaksi sushiravintolassa syödyt lukuisat suupalat, sekä toisena iltana kotona valmistettu sukiyaki Kobe-naudan lihasta. Mahtavia makuelämyksiä, jotka reppureissaajan budjetilla muuten jäävät maistamatta. Japanilainen vieraanvaraisuus ei kuitenkaan sallinut minun maksaa mistään näistä mitään, ainoaksi minun tarjoamakseni kierrokseksi jäi viimeisen yhteisen päivämme lounas McDonaldsilla, aika vaatimatonta. Kaiken tämän vieraanvaraisuuden lisäksi sain vielä perheen isoäidiltä Yukikolta lukuisat läksiäislahjat, jotka oli ajattelevaisesti hankittu pienessä ja kevyessä koossa. Onneksi olin itsekin tajunnut ottaa Suomesta matkaan mukaan Muumi-hahmoja, jotka olivatkin varsin osuvat tuliaiset perheen tytöille. Vierailun päätteeksi minut myös moneen kertaan toivotettiin tervetulleeksi uudestaan, ja tilaisuuden tullen tulen aivan varmasti kutsua noudattamaan, niin lämpimän vastaanoton perheen luona sain. Ja kutsu välitettiin toki myös toiseen suuntaan, eli jos joskus voin vastaavalla tavalla tehdä vastapalveluksen, teen sen hetkeäkään miettimättä!

Viimeiseksi Japanin yöksi suuntasin hotelliin Tokion Ginzassa, luksusbrändien kansoittamassa trendikkäässä kaupunginosassa, ihan peruskohde reppureissaajalle siis? Syy hotellivalintaani oli kuitenkin lähellä sijaitseva kuuluisa Tsukiji Fish Market, joka on yksi suurimpia kalatukkuliikkeitä maailmassa, käsitellen noin 2 000 tonnia ja 480 eri kala- ja äyriäislajiketta päivittäin, työntekijöitä alueella on 60 000. Alueella aamulla kello 5 järjestettävä tonnikalahuutokauppa on turistien keskuudessa haluttu kohde, ja aika ainutlaatuinen kaiken kaikkiaan. Aiemmin huutokauppaa on päässyt vapaasti katsomaan, mutta turistien häiritsevän käytöksen ja kasvaneen määrän myötä päivittäinen vierailijamäärä on rajattu 140:een, joista ensimmäiset 70 päästetään sisään kello 5, ja loput 70 kello 5.40, periaatteella ”nopeat syö hitaat”. Paikalle kehotettiin saapumaan ennen kello 04.30, joten itse pelasin varman päälle ja olin paikalla klo 04.10, enkä suinkaan ensimmäisenä. Kuitenkin sen verran ajoissa, että sisäänpääsy järjestyi, ja olihan siinä taas ihmeteltävää. Tonnikalaa siistissä rivissä valtavassa hallissa, ja ostajia pyörimässä joukossa, tutkimassa kalan laatua niin auki leikatusta pyrstöstä, vatsan rasvakerroksesta, lihan väristä kuin sormituntumastakin. Kalan hinta alkaa 60 US dollarista / kilo, ja saattaa hyvässä kalassa helposti nousta 145 US dollariin. Huutokauppa käydään käsimerkein, joiden lukemisessa meklareiden täytyy olla hyvin eteviä, yhden kalan kauppaamiseen ei montaa sekuntia mennyt. Meklareita on useampia, ja varsinaisen huutokaupan alkaessa myydään 1000 kalaa 10 minuutissa, joten voi kuvitella että aika vauhdilla menee kalaa kaupaksi. Koskaan en muuten ole itseäni niin selkeästi turistiksi tuntenut, kuin siinä aidatussa turistiaitiossa, neonkeltainen liivi päällä seistessäni!

Kalamarkkinoiden jälkeen olikin aika palata hotellille, ottaa pikaiset nokoset, ja ottaa suunta kohti lentokenttää ja seuraavaa matkakohdetta, Etelä-Korean Soulia. Kaksi viikkoa Japanissa meni kuin siivillä, mutta valtavan paljon tuli nähtyä ja koettua. Japani on viehättävä sekoitus modernia länsimaata ja perinteitä kunnioittavaa aasialaisuutta, ainakin mitä tällä vähäisellä kokemuksellani pystyn sanomaan. Ihmisten ystävällisyys on sanoinkuvaamatonta, joten täällä turistin on hyvä olla, ja tänne varmasti palaan jonain päivänä. Sayonara!

Takayama

Kioton jälkeen seuraava matkakohteeni oli Takayama, 1500 – luvulla perustettu pikkukaupunki Japanin Alppien syleilyssä. Takayamassa on hieman alle 100 000 asukasta, ja kaupunki on tunnettu erityisesti vanhoista kauppiastaloistaan sekä Matsuri – festivaalista, joka luetaan kuuluvaksi yhdeksi Japanin kolmesta kauneimmasta festivaalista. Festivaali jakaantuu kahteen osaan, joista olin tulossa katsomaan pienempää, syysfestivaalia nimeltä Hachiman Matsuri. Olin kuitenkin saanut hostellihuoneen vain torstaista lauantaihin, ja vastaavasti varannut seuraavan majapaikan vasta sunnuntaista, joten elelin siinä toivossa että saisin kuin ihmeen kautta jostain vielä petipaikan varsinaisena festivaalipäivänä, voidakseni seurata myös festivaalin iltajuhlan. Opaskirjani Lonely Planetin mukaan kun yöpymisvaraus olisi kannattanut tehdä 6 kk ennen juhlan ajankohtaa, ei siis liene ihme jos viikkoa ennen en enää saanut huonetta.

Junamatka Kiotosta Takayamaan kesti kolme tuntia, ja maisemat olivat vuoristopuroineen ja metsäisine vuorenrinteineen huikaisevan kauniit, vaikka ruskasta ei harmi kyllä ollut vielä tietoakaan. Hostelli löytyi helposti, mutta olin hieman aikataulusta edellä, eli check-in  - aika alkaisi vasta 45 minuutin kuluttua. Eipä hätää, samalla ovenavauksella saapunut kanadalainen Sam oli yhtä nälkäinen kuin minäkin, joten päätimme lähteä yksissä tuumin haukkaamaan jotain, minkä jälkeen respa olikin auki, ja pääsimme petaamaan punkat valmiiksi. Edellisen illan karaokelaulanta painoi vielä pienenä väsymyksenä, joten ilta meni makoillessa ja ikuisuuskirjaa Tuulen viemää lukiessa. Sen verran sain kuitenkin aikaiseksi, että varasin paikan hostellin järjestämälle retkelle seuraavaksi päiväksi, luvassa olisi vaellus vesiputouksille, kylpeminen kuumassa lähteessä eli Onsen´ssa, sekä jokin festivaali naapurikaupungissa. Ihana saada vaihteeksi jonkun muun järjestämää ohjelmaa, voi vain mennä muiden mukana. Sain puhutuksi mukaan myös huonekaverini, singaporelaisen Gladys´in, ja onneksi sainkin, sillä aamulla selvisi että olimme retken ainoat osallistujat, eikä retkeä olisi järjestetty jos olisin ollut ainoa osallistuja.

Aamulla lähtö oli kello 9.30, ja meitä kahta retkeläistä lähti opastamaan kaksi hostellin työntekijää, aika henkilökohtainen palvelu! Ensimmäisenä ohjelmassa oli festivaali lähikaupunki Gerossa, kyseessä oli jonkinlainen uskonnollinen juhla temppelikulkueineen, geishatansseineen ja riisikakkuarpajaisineen. Juhlaan kuului myös sakeen liittyvä rituaali, johon minä jälleen jostain kumman syystä jouduin osalliseksi… Tyylikäs ja arvokkaan oloinen pukuherra lähestyi pienessä seurueessamme ensin miespuolista opastamme Kenjiä, kysyen hänen nimensä ja kotikaupunkinsa, ja pyytäen hänet mukaan sake-seremoniaan. Hetken kuluttua hän kuitenkin palasi luoksemme, ja pyysikin minun nimeni ja kotipaikkani, tuumaten minun sopivan paremmin tähän tarkoitukseen. Mihin tarkoitukseen, ja mahdanko olla jollain tapaa tyrkky, vai muuten vaan helposti lähestyttävän näköinen, toivottavasti jälkimmäistä…? Hetken kuluttua tämä miekkonen kuulutti mikrofoniin listan nimiä, ja yllättäen seisoin suuren ihmisjoukon edessä, rinnallani kymmenkunta miestä, kaikki pukeutuneena tummaan pukuun, minä vaelluskengissä ja reisitaskuhousuissa, tuskin siis erotuin joukosta suurestikaan? Saimme käteemme isot puunuijat, joiden kanssa asetuimme seisomaan ison puutynnyrin ympärille, ja intensiivisen rumpusetin jälkeen nostimme nuijat iskien niillä tynnyrin puisen kannen rikki. Tynnyristä roiskui sakea ympäriinsä, mutta jäi sitä onneksi juotavaksikin, joten herrojen kanssa nostimme rituaalin päätteeksi maljat kaikkien onneksi. Kippis vaan!

Parin sakemukillisen jälkeen olikin hyvä lähteä metsään vaeltamaan, ennen sitä kävimme kuitenkin ihmettelemässä tuhatvuotiasta setripuuta, olipahan aika vaikuttava ilmestys! Vaellus itsessään oli noin kolmen tunnin keikka, 2 km ylös vuorenrinnettä, osin kivikkoista polkua, ja osin puisia portaita. Aika tiukka setti, mutta kylläpä oli kauniit vesiputouksetkin, vaikka päivät Kiotossa fillarin selässä vielä hieman painoivatkin jaloissa. Vaelluksen jälkeen olikin hyvä päästä kuumaan lähteeseen kylpemään, lähde sijaitsi joen rannassa lähes keskellä Geron kaupunkia maantiesillan alla, eikä kylpemisestä peritty mitään maksua. Eipä siellä kyllä ollut mitään mukavuuksiakaan, lähde oli tosin kauniisti luonnonkivillä kivetty, mutta pukutiloja tms. ei ollut tarjolla. Päätimme vaihtaa simmarit jalkaan sujuvasti sillan katveessa, ja naispuolisen matkaoppaamme Tomokon mielestä olin kovin ”villi”, kun sen suuremmin kainostelematta heitin vaatteet pois ja vedin simmarit tilalle. Ei kai siinä mitään villiä ollut, paljon villimpää minusta oli se, että kanssamme kylpeneet paikalliset äijänkäppänät eivät käyttäneet ollenkaan simmareita, ja yksikin heistä pesi kulkusiaan kyykkysillään noin metrin päässä minun naamastani. Mutta kaikkihan on katsojan silmässä, eikö? Hostellille palatessamme sain vielä päivän hyvät uutiset – pääsisin lauantaiyöksi nukkumaan hostellin liinavaatevarastoon, ihan mahtavaa!

Varsinainen festivaalipäivä valkeni harmillista kyllä kovin sateisena, mikä tarkoitti sitä että suurin osa festivaalin tapahtumista oli peruttu, etenkin iltaparaatin peruuntuminen harmitti. Festivaalin erikoisuus, temppelivaunut, olivat kyllä osittain nähtävillä ympäri kaupunkia sijaitsevissa varastoissaan, mutta eihän niitä tietenkään niin hyvin päässyt näkemään kuin mitä tarkoitus oli. Ilta menikin sitten liinavaatevarastossa leffoja läppäriltä katsellessa (kiitos Atzu!), ja huonekaverin, italialaisen postimiehen Ginon touhuja katsellessa. Gino oli kahden kuukauden vaellusreissulla Japanissa, ja oli juuri vaeltanut viikon verran vesisateessa, joten voi vain kuvitella sen tuoksahduksen, mitä hänen kuivumaan levittämänsä retkikamppeet tähän lukaaliimme levittivät! Eikä huoneessa ollut edes ikkunaa jotta olisi voinut hieman tuulettaa, auts! Yö meni kuitenkin mukavasti, pienessä huoneessa kylki kyljessä Ginon kanssa köllötellessä, ja kun sääkin vielä sunnuntai-aamuksi kirkastui, ja festivaali pääsi käyntiin, ei oloissa ollut loppujen lopuksi mitään valittamista. Varsinaista paraatia ei sunnuntaina enää järjestetty, mutta temppelivaunut oli tuotu kaduille kaiken kansan ihmeteltäviksi, ja täytyy kyllä sanoa, että jos ne ovat jumalten kunniaksi rakennettuja, niin kyllä ne olivat jumalaisen kauniitakin, sitä tuhansien yksityiskohtien määrää, värien hehkua ja kullan ja kuparin loistetta! Aika huikeaa! Festivaalin jälkeen hyppäsin junaan ja suuntasin Kiotoon, niinkin arkiseen puuhaan kuin pyykin pesuun. Siinä ohessa tulin myös buukanneeksi jatkoa reissulle, eli Pekingin majapaikan varmistuttua on suunta Soulin jälkeen selvillä, kohti Kiinaa siis!

Kioto, osa 1

Kahden Niigata-yön jälkeen oli aika jatkaa matkaa kohti kehuttua Kiotoa, junaillen luotijunalla ensin Tokioon, ja sieltä toisella luotijunalla eteenpäin kohti määränpäätä. Ensin oli kuitenkin vaihdettava junapassivoucher varsinaiseen passiin, mutta tässä järjestelmällisessä maassa toimitus sujui käden käänteessä, olipa voucherin mukana tullut esitekin, jossa oli pohjakartoin varustetut listat asiaankuuluvista juna-asemista, joilla näitä vaihtopisteitä sijaitsi. Ihanan helppoa ja hauskaa! Luotijuna itsessään on aika vinhan näköinen menopeli, varsinainen sukkula! Sen huippunopeus on 300 km/ h, jotkut prototyypit kulkevat jopa kovempaakin. Lisäksi ne ovat varsin turvallisia, ne kulkevat täysin omaa rataverkkoaan pitkin, eikä niiden hieman yli 30 toimintavuoden aikana ole sattunut yhtään onnettomuutta. Luotijunalla matkustaminen on sinällään helppoa, ainakin kun tekee paikkavarauksen – lipussa lukee vaunun numero, joka vastaavasti on maalattu laituriin, eli kun asettuu vain oikean numeron kohdalle odottamaan, niin oma vaunu pysähtyy juuri tarkalleen nenän eteen. Tokiossa junaa vaihtaessani pääsin seuraamaan junan siivousta pääteasemalla, junan saavuttua asemalle laiturilla odottavat siivousjoukot hyökkäsivät junaan, keräsivät roskat, lakaisivat lattiat, vaihtoivat päänaluset - ja käänsivät junan penkit kasvot menosuuntaan! Penkkejä oli riveissä aina kaksi ja kolme, ja niin se koko kolmen penkin rivikin kääntyi toiseen suuntaan napakalla kädenliikkeellä. Aika kätevää, mutta varmaan ihan fiksuakin, tuollaisessa vauhdissa voisi helposti tulla huono olo, jos istuisi selkä menosuuntaan. Junan pohjakartassa muuten olikin merkittynä ”multi purpose room”, monitoimihuone johon pääsee junahenkilökuntaan yhteyttä ottamalla, jos haluaa hieman yksityisyyttä esimerkiksi huonovointisuuden vuoksi. En tullut tarkistaneeksi oliko Siperian junassa samanlainen, mutta epäilenpä..  Junahenkilökunta oli japanilaiseen tapaa hyvin kohteliasta, niin konduktööri kuin junaemäntäkin kumarsivat matkustajille vaunuun saapuessaan ja sieltä poistuessaan, jollain tapaa hyvin viehättävää!

Jälleen kerran myös totesin, että junissa tapaa mielenkiintoisia ihmisiä, tällä kertaa viereeni istahti ukrainalainen akvaariokauppias Larry. Hän oli yhdistetyllä liike- ja vapaa-ajanmatkalla, ja olikin varsin touhukas mies, hän otti valokuvia, saneli matkapäiväkirjaa sanelukoneelle, videokuvasi ihmisiä ja tapahtumia selostaen niitä samalla videonauhalle, ja blogiakin hän kuulemma vielä piti. Kyseessä oli kahden viikon matka, joten aika perusteelliset muistiinpanot jää kaverille reissustaan! Luonnollisestikin pääsin jälleen videolle, tästähän alkaa jo tulla tapa.. Hän myös esitteli edustamansa yrityksen toimintaa, yritys mm. järjestää vuosittain kansainvälisen akvaarionsisustuskilpailun, jonka Suomen osallistujia ohjaa Helsingin Akvaarioyhdistys, jonka jäsenkuva Larryn esitteestä myös löytyi.  Kaikenlaisia yhdistyksiä, sinne vain rohkeasti ottamaan yhteyttä jos aihe alkoi kiinnostaa! Yhteisen matkamme päättyessä Larry antoi minulle käyntikorttinsa, ja lupasi auttaa minua oikeanlaisen akvaarion hankinnassa sitten kun palaan maailmanmatkaltani. Ja kas, minulla on jälleen yksi huoli vähemmän, kun akvaarioasiani ovat ammattilaisen hoidossa!

Kiotoon saapuessani oli jo pimeä, mutta onneksi olin kirjoittanut huolellisesti ylös ohjeet hostellin löytämiseksi, niin pienen ja pimeän kujan päässä se sijaitsi. Mutta olikin sellainen hostelli, että mahtaako tällä reissulla toista yhtä hienoa tullakaan vastaan. Hostelli oli avattu kuluvan vuoden kesäkuussa, ja koko sisustus oli aivan uutta, todella tyylikästä ja siistiä, niin yhteiset tilat kuin vierashuoneetkin. Olin varannut vuodepaikan 8 hengen sekadormista, mutta jonkin varauksissa tapahtuneen sekaannuksen vuoksi minut kovasti anteeksipyydellen sijoitettiinkin 4 hengen naisdormiin, kerran näinkin. Hostellia piti nuori pariskunta, jotka asuivat itse samassa rakennuksessa, respan takana, mutta he käyttivät samaa keittiötä ja samoja pesutiloja kuin asiakkaatkin, joten oli kuin olisi ollut heillä vain kyläilemässä.

Kioto on erinomainen kaupunki tutustua polkupyörän selästä, ja hostellilta sai vuokrata fillarin noin viiden euron päivähintaan. Kiotolaiset itse pyöräilevät paljon, joten muiden pyöräilijöiden seassa meni mukavasti mukana, joskin vasemmanpuoleinen liikenne aiheutti paikoitellen henkilökohtaista hämmennystä, etenkin väistötilanteissa. Fillarointi kävi hyvästä liikunnasta, etenkin kun aika monet Kioton lukuisista temppeleistä sijaitsevat kaupungin laidoilla, melko mäkisten reittien päässä. Ensimmäisenä päivänä tutustuin ystäväni Virpin suosituksesta Inari – vuoren juurella sijaitsevaan temppeliin, jonka alueella kiersi 4 km pitkä, sadoilla kirkkaan oransseilla temppeliporteilla reunustettu kuja, joka kiipesi korkealle vuoren rinteitä pitkin, minkä loppupäivästä sitten huomasi jalkojen tärinästä.. Temppelialueella oli myös satoja erikokoisia koirapatsaita joilla kaikilla oli hassunhauskat kangaskaulurit kaulassa, niiden merkitys ei minulle kuitenkaan koskaan selvinnyt. Yhteensä kävin kahden päivän aikana katsastamassa kolme temppeliä, ja hienojahan ne ovat, puutarhoineen kaikkineen.

Toista Kioto – päivää hieman himmensivät minulle rakkaan ihmisen kokemat murheet, jotka saivat minutkin kovin mietteliääksi ja hieman apeaksi. Tilanteen pelasti kuitenkin englantilainen pariskunta, Peter ja Olive, jotka illalla yhdessä hostellin omistajan Nuyeen kanssa pyysivät minut kanssaan ulos syömään, matkalla seuraamme liittyi myös uusiseelantilainen Andrew. Nuyee vei meidät pitkin pimeitä kujia ja käytäviä syvälle Kioton sydämeen, pienen pieneen ruokapaikkaan, jota 10 asiakaspaikan perusteella ei oikein edes ravintolaksi osaa kutsua, kokonaisuudessaan ravintolalla oli kokoa ehkä 8 neliömetriä. Kuppilassa seistiin L-muotoisen baaritiskin ääressä, ja paikan ainoa työntekijä laski juomat ja laittoi ruuat noin puolen metrin päässä asiakkaista. Nuyee tilasi meille ruuat, ja niitä odotellessa napsimme baaritiskillä kaalinlehtiä, dipaten niitä soijakastikkeeseen, ruuaksi saimme mm. nuudelisalaattia, kanavartaita, tofua ja kananmaksaa. Takuulla paikka, jonne ei ilman hostellin omistajaa olisi tullut ikinä eksyttyä! Illan aikana kävi ilmi, että Nuyee ja Peter olivat tutustuneet 10 vuotta aikaisemmin ollessaan reppureissussa Brasiliassa ja Boliviassa, kenties minäkin vielä reissun päältä löydän yhtä hienoja ystävyyssuhteita!

Ruokailun jälkeen Nuyee vei meidät japanilaiseen karaokebaariin, ja kuppilat sen kuin pienenevät, tässä oli asiakaspaikkoja 8! Tiskin takana pieni mummo, joka laittoi taas pöydän koreaksi, juotavaksi saimme paikallista pottuviinaa Zakya soodavedellä pidennettynä, päälle tilkka sitruunamehua, ei hassumpaa. Ja kun lasista oli puolet juotuna, täytti mummo lasit piripintaan uudelleen. Karaokebiisit valittiin pieneltä liikuteltavalta kosketusnäytöltä, paikallista tapaa noudattaen – seuraava biisi pitää olla valittuna ennen edellisen esityksen päättymistä, jotta touhuun ei suotta tule taukoja. Japaninkielistä konetta oppi käyttämään yllättävän helposti, ja lauluvuoronkin sai liikoja odottamatta, olihan meitä asiakkaita vain viisi. Lisäksi tarjolla oli erilaisia rytmisoittimia, marakasseja yms., joilla kaveria sai sitten säestää, ja mehän säestimme, mummokin oli kovasti menossa mukana. Puoli yhdeltä mummo heitti meidät ulos koska ilmeisesti kyllästyi meihin, ja meidänkin oli aika saattaa ilta päätökseen japanilaista tapaa noudattaen. Eli paikalliselle snägärille, pikaruokalaan, syömään öljyistä nuudelikeittoa, jossa oli valtavasti valkosipulia, ja jonka pinnalla kellui siivu porsaanfilettä sentin silavakerroksella. Aika tuhti snägärieväs, mutta hyväähän se oli, ja kyllä tämän jälkeen ainakin jaksaa nukkua! Paikan henkilökunnalla oli työasuna pitkä valkoinen teurastajamallinen esiliina ja valkoiset kumisaappaat, epäilemättä käytännöllistä, jos ei nyt kaunista kuitenkaan. Samalla reissulla tuli opittua muutama muukin hauska yksityiskohta – miten talojen kattotiilistä erottaa onko talo rakennettu halvalla vai kalliilla, sekä sen että paikallinen tapa häätää kissoja nurkista on pelotella niitä vedellä täytetyillä muovipulloilla, joita saattoi pihaan parkkeeratun auton ympärillä maassa olla kymmeniä. Lisäksi tiedän nyt myös sen, miksi talojen ovensuussa on 10 litran punainen ämpäri vedellä täytettynä; Kiotossa monet talot ovat kovin vanhoja, ja ihmiset pelkäävät tulipalojen syttymistä. Mielessä kyllä käväisi, mitä 10 litralla vettä tekee jos talo on liekeissä, mutta kai sillä voi vaikka sitten itseään vilvoitella jos liekit alkavat liikaa lämmittää?

Kolmen yön jälkeen oli aika heittää hyvästit tälle huippuhostellille, ja ottaa suunta kohti Takayamaa, pientä historiallista vuoristokylää kolmen tunnin junamatkan päässä. Takayamasta palaan vielä Kiotoon kahdeksi yöksi, minkä jälkeen on aika viimeistellä Japanin tournee kolmella päivällä Tokiossa. Sitä ennen on kuitenkin pieni ongelma ratkaistavaksi, minulla ei nimittäin ole yösijaa lauantai-yöksi. Takayamassa on suuri syysjuhla, Matsuri, jota haluaisin jäädä katsomaan, mutta hostelli on täyteen varattu, ja olen jonossa mahdollisesti vapautuvalle paikalle. Elämme siis jännittäviä aikoja, mistä mahdankaan itseni su-aamuna löytää!