Good morning, Vietnam!

Hanoin ja Halong Bayn retken jälkeen matkani jatkui yöbussilla etelään, kohti pienempää rannikkokaupunkia nimeltä Hoi an. Vietnamissa bussilla matkustaminen on halpaa, minkä lisäksi bussilla pääsee minne vaan, kun taas rataverkkoa maassa on vain noin 3000 km. Bussi myös kulkee suunnilleen yhtä nopeasti, sillä junien keskinopeus on vain noin 50 km/h. Opaskirjani myös varoitti junalla matkustamisen vaaroista, ihmisiä loukkaantuu kun lapset heittelevät kiviä ohikulkevien junien ikkunoihin, ja asemilla matkatavaroita varastetaan ikkunoiden kautta, joten ne on syytä köyttää junassa jonnekin kiinni. Lieneekö ihan noin hurjaa meininki, eipä kai? Öinen bussimatkani alkoi hotellilta, sillä bussilipun hintaan kuuluu aina ”pick up service”, eli matkustajat kerätään pakettiautolla bussin lähtöpaikalle, tai vastaavasti bussi kiertää hakemassa matkustajat hotelleiltaan, riippunee hieman lähtökaupungin koosta. Ja koska bussissa on ryntäyspaikat, on onnesta kiinni pääseekö valitsemaan paikkaansa, vai onko viimeisten bussiin poimittujen joukossa, jolloin valinnanvaraa ei juurikaan ole. Busseissa on makuupaikkoja kahdessa kerroksessa, ja kolme aina rivissä, molemmilla ikkunaseinillä ja keskellä, ja välissä kapeat käytävät. Osassa busseista makuupenkin selkänojan kallistusta voi säätää jonkin verran, mutta pääsääntöisesti takana matkustavan jalat ovat edellä matkustavan pään alla, eli penkkiä ei saa täysin vaaka-asentoon. Tavaroille ei oikeastaan ole tilaa, joten isoa reppua ei matkustamoon kannata ottaa, sellainen sylissä kun on vielä aavistuksen hankalampi nukkua. Punkan varustukseen kuuluvat pieni tyyny ja jonkinlainen huopa, joiden puhtautta ei kannata liian tarkkaan tutkia. Punkat ovat kapeita, noin 60 cm, joten nukkuma-asennon suhteen ei hirveästi ole valinnanvaraa, kovin pitkäkään ei kannata olla... Ja jos sattuu olemaan viimeisenä bussiin nousevien joukossa, saattaa saada paikan jossa televisio pyörittää nenän edessä vietnamilaista taisteluelokuvaa, tai sitten pääsee nukkumaan bussin ”perätuhdolle”, jossa on oikeastaan vain yksi punkka – viidelle matkustajalle, tilaa edelleen noin 60 cm / matkaaja. Jos siis pitää hostellien dormi- eli yhteishuoneita intiiminä kokemuksena, niin yhden yön kimppapedissä, kylki kyljessä neljän ventovieraan kanssa pötköteltyäni voin kertoa että dormihuone on suorastaan ylellinen majoitusmuoto…  Ja kun tiet ovat paikoitellen varsin heikossa kunnossa, ja bussi huojuu puolelta toiselle, äänitorven tietenkin soidessa taukoamatta, ei rauhaisasta unesta voi juuri puhua. Tämäkin matkustusmuoto vaatii siis hieman asennetta, mutta on kokemuksena ehdottomasti suositeltava. Ja todellakin edullinen, 18h bussimatkalle tuli hintaa 18 US dollaria, eli noin 13 euroa.

Hoi an on noin 120 000 asukkaan kaupunki, joka on tunnettu paitsi vanhoista rakennuksistaan ja niiden arkkitehtuurista, myös räätäleiden ja suutareiden suuresta määrästä. Ja toden totta, räätäliliikkeitä oli kymmenittäin, samoin kuin kenkäliikkeitä, joissa molemmissa olisi saanut teetettyä täydellisen garderobin tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ja vähän kuin vahingossa tulin itsekin teettäneeksi kolme mekkoa ja yhdet sandaalit, enkä oikein vieläkään tiedä miten siinä oikein niin pääsi käymään? Istuin aamiaisella hotellia lähellä sijaitsevassa kahvilassa, kun vieressä sijaitsevasta räätäliliikkeestä nainen lykkäsi eteeni puhelinluettelon paksuisen katalogin, sekä valokuva-albumin liikkeessä teetetyistä vaatteista, näistä voisin sitten valita ja merkitä minua kiinnostavat mallit. Aikomuksenani ei ollut teettää mitään, lähtisihän bussini kaupungista eteenpäin kuuden tunnin kuluttua, huvikseni kuitenkin merkkasin muutamat mekot ja aamiaisen syötyäni marssin kansio kainalossa räätälin pakeille. Ennen kuin olin ehtinyt sanoa päivää, minulta oli otettu mitat ja valittu sopivat kankaat kolmeen mekkoon, ja alkoi keskustelu hinnasta. Siinäkään vaiheessa en vielä ollut aikeissa ostaa mitään, mutta täyspitkän, paksusta silkistä tehdyn, ja kahden lyhyemmän puuvillamekon yhteishinnan tultua sataan euroon, sovitusajan ollessa neljän tunnin kuluttua, huomasinkin tehneeni kaupat. Minkä jälkeen räätälinainen marssitti minut viereiseen suutariliikkeeseen, jossa hänen siskonsa myi minulle käden käänteessä 16 eurolla käsin tehdyt nahkasandaalit valitsemastani nahasta ja mieleisestäni mallista. Tiedän olevani helppo nakki, mutta että näin helppo…  Viimeistään Hoi an´ssa tulin muuten todenneeksi, että opettelemaani vietnaminkielistä tervehdystä en matkalla ole juurikaan tarvinnut, kaltaistani kalpeanaamaista länsimaalaista on tapana tervehtiä ihan vain tuttavallisesti ”Hello, you buy something…?”

Hoi an´in jälkeen matkustin yöbussilla yhdeksi yöksi vuoristokaupunki Da lat´iin, ja sieltä vielä kahdeksi yöksi Saigoniin, jossa ehdin käydä retkellä Mekong-joen suistoalueella, en niinkään katsoa kaupunkia. Bussissa tuli istuttua enemmänkin, mutta se on hauska tapa nähdä maata, maisemia ja kylien ihmisiä. Bussissa istuminen (tai makaaminen) on myös melko rentoa, joten samalla tuli hieman ladattua akkuja, vaikka samaan aikaan matka jatkui ja maisema vaihtui. Vietnam on osittain sukellus menneeseen aikaan, toisaalta rannikolle rakennetaan uutta ja toinen toistaan ylellisempää rantalomakohdetta. Länsimaisia brändejä ei toistaiseksi ole juurikaan tarjolla, mutta turismin lisääntyessä niidenkin määrä epäilemättä tulee kasvamaan. Köyhyyttä ja varsin yksinkertaista elämistä näkee paljon, samoin naisia raskaissa pelto- ja muissa töissä, miesten pelatessa korttia kadun varressa. Maisemat ovat monin paikoin huikean kauniita, toisaalta roskaa lojuu joka paikassa, yhdelläkin bussimatkalla hämmästelin bussin pysähtyessä tien viereen metsätaipaleella, bussi-isännän heittäessä tienvarsiojaan matkustajille jaettujen vesipullojen muovikääreet. Vietnamilaiset ovat yritteliäitä, koko ajan on joku hihansuussa kauppaamassa jotain, ja pientenkin röttelötalojen alakerrassa tai etuhuoneessa on liiketila, jossa on aina kaupan jotain. Liikkeet ovat pieniä, mutta eivät koskaan niin pieniä etteikö perheen skootteria voisi ajaa tilaa sisälle, hotellin aulassakin saattaa helposti olla neljä skootteria rivissä. Liiketilan lattialla on perheen myös hyvä syödä illallista, eikä ateriahetkeä satunnainen asiakas häiritse millään muotoa. Itsekin pääsin hostellin omistajaperheen ruokapöytään Hanoissa bussia odottaessani, he automaattisesti kattoivat pöytään ylimääräisen katteen, ja suorastaan komensivat minut pöytään, ja lappoivat ruokaa lautaselleni vielä siinäkin vaiheessa kun olivat itse lopettaneet syömisen. Vietnamilaiset ovat ystävällisiä ja välittömiä, Hanoissa ehkä hieman muuta maata varautuneempia. Kaiken kaikkiaan Vietnam tullee olemaan yksi matkani mieleenpainuvimpia kokemuksia, ja tänne tulen varmasti matkustamaan joskus toistekin.

Yhdessä asiassa olen huomannut olevani vietnamilaisten mieleen – maidonvalkoinen ihoni on paikallisten naisten mielestä kovin kaunis, kalpeita jalkojani on osoiteltu ja ihmetelty useaan otteeseen. Itse en ole aina osannut asiasta iloita, etenkään silloin kun takavuosina kesäharjoitteluani Saksassa suorittaneena työtoverini kesän ajan asiaa keskenään ihmeteltyään kysyivät, miksi olen koko kesän käyttänyt valkoisia sukkahousuja. Miksi tosiaan? Asiaan on kuitenkin tulossa muutos, sillä ystäväni Heli ja Merja istuvat parhaillaan koneessa matkalla kohti Malesian Langkawia, jossa aiomme viettää seuraavat kaksi viikkoa, auringossa kylpien ja relaten. Jos siis blogini viettää tulevat päivät hiljaiseloa, johtuu se vain siitä että ainoa ohjelmani on kääntää kylkeä tasaisen rusketuksen aikaansaamiseksi…