Moskova-Vladivostok

Suuri junaseikkailu Siperiaan alkoi Moskovasta, Yaroslavskin rautatieasemalta, niinkin miellyttävään kellonaikaan kuin 00.35. Junaan nousua edelsi vajaan tunnin mittainen öinen metromatka, yöaikaan metrolla kulkeminen Moskovan kaltaisessa miljoonakaupungissa lienee juuri sitä mitä yksin matkustavalle naiselle suositellaan?  Metrotunnelit olivat kuitenkin ehtineet päivän aikana tulla tutuiksi, sillä kulutin sadepäivän toinen toistaan kauniimpia metroasemia ihmetellessä, ei siis hätää. Ja muutenkin täydellä vatsalla oli hyvä lähteä matkaan, emäntäni Satu teki vielä viimeiset suomieväät, makaronilaatikkoa, kiitos siitä, ja kaikesta muustakin, ensi kesänä nähdään!

Juna löytyi suuremmitta ongelmitta, ja junaan näytti olevan menijöitä. Täytyy sanoa, että erotuin kyllä rinkkani, vaatetukseni ja ei-venäläisen ulkonäköni ansiosta joukosta, ja keräsinkin varsin paljon ihmetteleviä katseita. Tähän saanee kuitenkin tottua, sillä ennen reissuani luin eräästä reppumatkailuoppaasta, että yksin matkustavaa naista pidetään suurimmassa osassa maailman maita kummajaisena – minulla siis lienee jonkinlainen friikin leima otsassani seuraavat kuukaudet?

Miksi sitten ylipäätään olen hyppäämässä tähän junaan, ja aikeissa viettää sen kyydissä lähes viikon? Ei oikeastaan hajuakaan…  Jostain syystä kuitenkin olen aina halunnut tämän matkan tehdä, tietämättä siitä edes mitään.  Ex-mieheni aina sanoi minun olevan hullu, ja että hän ei ainakaan kanssani tällaiseen ryhtyisi, joten jollain tapaa minulle oli reissua suunnitellessani alusta saakka selvää, että juuri näin reissun pitää alkaa. Ja silloinhan se on tehtävä, ja kuten koko reissu, tämäkin tullee olemaan ”kerran elämässä” –tyyppinen juttu, jotensakaan en usko että tämä junamatka vastaisuudessa kuuluisi jokakesäiseen lomaohjelmaani…?

Makuuhytti junassa oli aika paljon vaatimattomampi kuin Tolstoi –junan vastaava, tai nettisivujen tästä antama kuva. Viinipunaisella keinonahalla verhoillut penkit ja yläpedit, elämää nähneet petauspatjat ja villahuovat, joiden petaamiseksi lakanat toimitettiin muovipussissa junan lähdettyä. Perussiisti kuitenkin, kyllä tässä seuraava viikko pärjätään. WC – tilat toivat mieleen lähinnä Alcatrazin vankilan, ja huhun mukaan junassa ei olisikaan suihkua, mutta siitä lienee syytä ottaa selvää muutaman päivän sisällä.. Onneksi reissunainen on kuitenkin varautunut kaikkeen. Huonekaverina Moskovasta lähdettäessä suunnilleen ikäiseni ujo herrasmies Aleksei, joka puhui varsin heikkoa englantia, sekä 25 –vuotias  freelance –valokuvaaja Katja, joka puhuikin ihan kohtalaista englantia (toimitus ei muuten vastaa nimien oikeinkirjoituksesta nyt eikä blogin myöhemmissä vaiheissa, vaan kaikki kirjoitusasu perustuu kirjoittajan parhaaseen arvaukseen). Junan lähdettyä jutusteltiin mukavia hetken aikaa, mutta aika pian toivottelimme hyvät yöt ja painuimme punkkaan.

1.       päivä

Ei juurikaan tapahtumia, ellei sellaiseksi lasketa kolmia päiväunia ja 130 sivua ”Tuulen viemää”. Juna pysähtelee siellä täällä, asemia on 7-10 päivässä, näistä 1-2 ovat huoltopysähdyksiä, joiden aikana junasta pääsee jaloittelemaan, ja tekemään ostoksia asemien kioskeilta ja laitureille kokoontuvilta mummoilta, jotka kauppaavat kotiruokaa ja itse leivottuja piirakoita. Näiden pysähdysten aikana myös täytetään junan vesi- ja hiilivarastoja, ja välillä myös vaihdetaan veturia. Matkan aikana hyttikaverit lähinnä nukkuivat, ja tunnelma oli laiskan unelias, junan tasaisessa kolkkeessa on jotain hyvin rauhoittavaa. Kertaalleen kävin ulkona junasta, pyysin Aleksein mukaan tulkkaamaan radan varren kauppaan, jotta sain ostettua ison vesipullon ja tuoremehua. Muuten olinkin tähän saakka pärjännyt omilla eväillä, elovena –pikapuuroilla ja pussikeitoilla, joita varten sai hakea kuumaa vettä junakäytävän samovaarista, tässä kohtaa voi jälleen kiitellä hyviä varusteita, kokoon taittuva silikonilautanen on aika kätevä! Hyttiemännältä ja väliasemilta voi ostaa täydennystä omiin eväisiin, kahvikuppi maksaa noin 20 centtiä, mummojen piiraat noin euron, ja puolen litran olutpullo noin 1,70 euroa, kohtuullista, voisi sanoa? Junan ravintolakin täytyy käydä tsekkaamassa joku päivä, mutta omilla eväillä taitavat paikallisetkin aika pitkälle matkustaa, joten maassa maan tavalla. Illan tullen Aleksei hyppäsi junasta, ja ainakin toistaiseksi jäimme Katjan kanssa kahden.  Uusia hyttitovereita lienee kuitenkin matkan varrelta luvassa, ja mitä syvemmälle itään mennään, sitä huonommin he todennäköisesti puhuvat englantia, eli aika hiljaista taitaa tulla…

2.       päivä

Vähän jännitti miten yöllä tulee uni, niiden kolmien päiväunien jälkeen. Eipä hätää, 10 tuntia meni ihan sujuvasti, vaikka petipaikkakin on melko ahdas, jalat ottavat päätyseinään, ja hartialeveydessä tilaa jää noin 10 cm, äxänä köllöttelystä on siis aika turha haaveilla. Isot miehet älkööt vaivautuko tälle tripille! Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että tämä oli juurikin oikea tapa aloittaa maailmanmatka. Olen tehnyt ja touhunnut Duracell –pupun lailla viime kuukaudet, mennyt aamusta iltaan, joten nyt on hyvä hetki henkäistä ja olla tekemättä mitään, kerätä samalla voimia tuleviin koitoksiin. Kun ei kerta kaikkiaan voi mitään tehdä, niin silloin on vain oltava. Ja ihmeesti se päivä kuluu mitään tekemättäkin! Saa kuitenkin nähdä, mitkä ovat fiilikset kun tekemättömyyttä on takana neljä päivää, ja edessä vielä 2,5 ;)

3.       päivä

Matkatoverini Katja hyppäsi junasta yöllä kahden aikaan Omskissa, ja vaati ehdottomasti että tulen tapaamaan hänen laiturilla odottavaa äitiään, koska muuten äiti ei uskoisi millainen matkatoveri hänen tyttärellään on Moskovasta saakka ollut. Mikäs siinä, kävin sanomassa päivää, ja heitimme Katjan kanssa hyvästit, sopien kuitenkin facebook –kaveruudesta, tietenkin! Sen jälkeen olenkin ollut hytissäni ylhäisessä yksinäisyydessä, liekö loppumatkan asia näin?

Kolmas aamu junassa valkeni kauniin aurinkoisena, Siperian ruska on huikean kaunis, ja peltoa ja metsää riitää…. Asuuhan 85 % Venäjän väestöstä Uralin länsipuolella, joten aika harvalta näyttää asutus tällä puolen Uralia. Kylät koostuvat pienistä, pääosin ränsistyneistä puutaloista, ja jos joku auto talojen pihassa näkyy, niin se on 99 % varmuudella Lada – eikä ihan se uusin vuosimalli. Aikavyöhykkeitä on junamatkalla ylitetty kolme, eli olemme neljä tuntia Suomen aikaa edellä.  Junassa elämä on ennallaan, junaemännän kanssa olemme päässeet tuttavuudessamme hymyasteelle, ja asioimme sujuvasti keskenämme, hän puhuen minulle venäjää, jota en ymmärrä lainkaan, ja minä puhuen englantia, josta olemme löytäneet kolme yhteistä sanaa – coffee, water ja hot. Kaikki siis hyvin!

4.       päivä

Aamu valkeni jälleen kauniin aurinkoisena, mutta takaraivossa aavistus krapulaa… Vodkaa en ole juonut, vaikka sitäkin olisi toki ollut tarjolla, joten mitä ihmettä? Kolmantena päivänä ensimmäisten päivien liika makoilu kostautui, ja iltapäivästä selkä alkoi jumittaa ihan kunnolla. Kaikkeen on varauduttu, niinpä särkylääketta ja relaxanttia huuleen, jospa se tästä. Selkä kuitenkin tuntui ärtyvän nopeaan tahtiin, ja tietäessäni millaiseksi se pahimmillaan voi mennä, oli otettava rajummat keinot käyttöön, fiksuhan pärjää aina! Onneksi on nimittäin ystäviä, joiden matkaan pakkaama Jaloviina-pullo oli kuin juuri tähän tarkoitukseen ajateltu - siispä oman hytin ylhäisessä yksinäisyydessä kotihousukännit, ja nyt voi oikeasti sanoa että ”ihan lääkkeeksi vaan”. Ja kas, aamulla selkä oli huomattavasti parempi, pää ei ehkä niinkään. Päänsärkyyn onneksi kuitenkin auttoi jokin jäätelön tapainen, jonka naapurivaunusta joku mukava mies minulle tarjosi. Olimme tutustuneet edellisyönä yhdellä pysähdyksellä, kysyttyäni kellon paikallista aikaa, ja tämä miekkonen oli ainoa sillä seisakkeella, joka osasi sanoa englanniksi ”one”. Junamatkan mittainen ystävyys on syntynyt, vilkutamme iloisesti aina seisakkeilla toisemme nähdessämme.

Olen toista päivää yksin hytissäni, mutta se ei rehellisesti sanottuna haittaa yhtään. Olen hyvin epäsosiaalisella tuulella, ja nyt saan touhuta ihan omassa vapaassa tahdissani. Tai no mitä touhuamista tässä nyt on, voi valita lukemisen, nukkumisen, syömisen ja musiikinkuuntelun välillä… Maisemat ovat entistä hieman kumpuilevampia, ruska on pidemmällä, mutta muuten näyttää aika samalta kuin kahtena edellisenä päivänä.. Pakkasta lienee yöllä ollut ihan kunnolla, koska varjopaikoissa kuuraa on edelleen paksulti myöhään iltapäivästä. Junan sijainnista ja oikeasta kellonajasta ei ole havaintoja, sillä junassa ei ole kuulutuksia, asemien teksteistä ei ymmärrä mitään, kelloja ei ole missään, tai asemilla ne ovat Moskovan ajassa, eikä oikein kukaan puhu englantia. No, kaipa huomaan junan saapumisen päätepysäkille, niin osaan kolmen päivän kuluttua jäädä oikeassa paikassa pois…

5.       päivä

Edellisen päivän krapulamakoilu kostautui, ja yö meni vähän pyöriessä, mutta onneksi on iPod, ja siinä pitkäkestoinen akku, sänkyseurana Leonard Cohen on tässä tilanteessa vertaansa vailla! Aamulla on aina jännittävä herätä ja katsoa millainen maisema silmien eteen aukeaa, ja kas, sehän on tänä aamuna kuin Suomen Lapissa! Luntakin on maassa, ruska alkaa lehtipuiden osalta olla ohi, mutta maisemaa kaunistavat kauniin keltaiset lehtikuuset, puutarhurintaitoja sen paremmin hallitsematta arvelisin lajikkeen siperianlehtikuuseksi, mutta voin toki erehtyäkin. Edellisenä iltana sain hieman ennen Irkutskia hytin täyteen väkeä, mongolialaisen näköiset kaksi naista ja yhden miehen, jotka hymyilivät leveästi, kultahampaita suun täydeltä, mikäpä siinä hymyillessä! Mukavaa porukkaa, ja kauheasti juteltiin, minä jälleen englanniksi, he venäjäksi, eikä kukaan varmaan ymmärtänyt mitään.. Mikäli oikein ymmärsin, oli kyseessä kolme sisarusta, kaksi siskoa ja yksi veli, Julia, Sorja ja Mischa, kotoisin Tadzikistanista, ja olemattomallakin venäjälläkin ymmärsin että uzbekistanilaiset ovat huonoa väkeä, ja heitä on syytä välttää – tärkeimmät asiat tuli siis keskusteltua ihan heti kärkeen!  Normiaamiaisen, Elovena –puuroni syötyäni, hyttitoverini järjestivät minulle yllätyksen, nostaen lautaselleni lisää evästä; tikuilla avatun, peratun mutta muuten kokonaisena savustetun kalan, jopas jotakin. Eipä auta irvistellä, vaan näyttää iloisen yllättyneeltä, ja yllättynythän toki olinkin. Kala maistui kotoisalta savusiialta, joskin savua oli enemmän, samoin suolaa jota oli TODELLA paljon, joten luulisin (toivoisin) mahdollisten pöpöjen kuolleen valmistusvaiheessa... Ja turhapa sitä enää murehtia, kala pistettiin poskeen kolmen haltioituneen katsojan seuratessa sivusta, ja nyt vaan enää toivotaan parasta.

Arvelen tämän vuodenajan olevan tämän junareitin matkustamiseen enemmän kuin juuri oikea. Kuten jo useaan kertaan todettu, maisema on ruskan ansiosta huikean kaunis, junassa lämpötila pysyy kestettävänä, ja väkeä on kohtuullisesti. Nytkin auringon paistaessa sisällä junassa on todella lämmin, vaikka pysähdyksillä ulos poikettaessa villatakki on enemmän kuin tarpeen. En edes uskalla kuvitella, miten kuuma junassa kesähelteellä onkaan, hajuista puhumattakaan…

Edellisten hyttitovereideni jättäessä junan Chita´ssa, sain heti uudet hyttitoverit – kaksi pulskamahaista, karvaista kaveria, Pavel ja Aleksandr. Ja mistäkö teidän heidän olevan karvaisia? Ihan vain siitä, että kumpikin heitti paidan pois päältä heti hyttiini tultuaan. Ja mikä ettei, onhan junassa kovin lämmin ;) Lähes heti kärkeen otimme yhdet oluet, ”Siperian kruunua”, ihan vain tutustumisen merkeissä, seuranamme myös ohikulkumatkalla hyttiimme poikennut naapurivaunun Jevgeni, joka esitti olevansa loukkaantunut, kun join olutta näiden omien herraseuralaisteni kanssa, vaikka en ollutkaan noudattanut hänen toistuvaa kutsuaan vodkalle naapurivaunuun. Kaikille ei voi olla mieliksi, ei sitten millään.

6.       päivä

Valkeni kyllä, mutta hieman huonosti nukutun yön jälkeen. Voi vain arvata millaisen kuorsauskonsertin kaksi alapedin miestä sai aikaan – etenkin kun kaikki minut yhtään paremmin tuntevat tietävät minun kärsivän pahanlaista uniäänifobiaa. Eli jos joku kuorsaa, tuhisee, puhkuu tai köhii lähellä kun yritän nukkua, niin hermohan siinä menee. Ideaali matkustusmuoto minulle siis, eikö totta? Muutenkin tänään on ensimmäistä päivää vähän nihkeä olo, vähän oikein niin kuin v-tuttaisikin. Joku viisas joskus kehotti matkustamaan siten, että sielu ehtii mukaan, ja nyt alkaa tuntua että minun sieluni on tätä junaa nopeampi, ja on jo Vladivostokissa, minä vain en.

Iltapäivästä väki hytissä taas vaihtuu, seurakseni saapuu Lianna, joka kahden minuutin tuttavuuden jälkeen kattaa pöydän ja kutsuu minut syömään venäläistä kermajuustoa ja pullaa. Ja vastalahjaksi riittää, kun hän saa ottaa minusta kännykkäkamerallaan kuvan 13-vuotiasta poikaansa varten, mitäpä minä siihen sanomaan.  Lianna matkustaa kanssani vain 4 tuntia, minkä jälkeen saan olla ylellisesti yksin ainakin kaksi seisakkeen väliä, eli noin tunnin. Hyttiseuraksi ryntää tällä kertaa hieman hölmön oloinen nuorimies, joka heti kärkeen soittaa puhelun, jonka ydinasia taitaa olla suomalaisuus, minuutissa hän on myös tutkinut kaikki näkyvillä olevat tavarani. Hänen vanavedessään saapuu myös vanhempi herrasmies Viktor, joka ennen kuin ehtii takkiaankaan riisua, kaivaa laukustaan digikameran, ja esittelee sieltä minulle kuvia poroista. Jopas jotakin. Epäselväksi jää, minkä maan Lapista kuvat ovat, mutta kyllä niitä porukalla ihmetellään, vielä seuraavanakin päivänä!

Matkalukemiseksi muuten tein erinomaisen hyvän valinnan – Tuulen viemää. Klassinen tarinahan kertoo Scarlett O´Haran ja Rhett Butlerin rakkaustarinan, jossa sivulle 582 mennessä on ehditty vaihtaa jo yksi suudelmakin. Eli ihan yhtä pitkää ja leveää kuin tämä junamatkakin, vai eikö ole???

7.       päivä

Aamulla herätessäni huomaan hölmön pojan häipyneen, ja tilalle on tullut vanhempi rouva, Luda, joka onkin matkatovereistani ainoa, joka jatkaa matkaa kanssani Vladivostokiin saakka. Maisema on yhdessä yössä muuttunut rehevän vihreäksi, ruska näyttäisi täällä olevan vasta aluillaan. Matkalla pysähdymme kuitenkin jälleen ulkoilun verran, ja junasta hypätessäni hämmästelen mädin myyjien määrää, joka on asettunut radan varteen junaa odottamaan. Tumman oranssia mätiä on kasseissa ja pusseissa niin isoissa kuin pienissäkin purnukoissa, meri siis lienee jossain lähellä. Lisäksi paikalle on kokoontunut mummoja myymään niin piirakkaa, pullaa kuin pilsneriäkin, myyntipöydäksi ovat useille kelvanneet vanhat lastenrattaat, joilla myyntipöytä liikahtaakin kätevästi sinne missä milloinkin tarvis. Mietin mielessäni tohtisiko moista mätiä maistaa, mutta eipä tarvitse miettiä kauan – vaunuun palatessani on Viktor kattanut meille välipalapöydän; leipää, mätiä ja olutta. Eipä siinä taas ihmetellä mädin laatua tai kylmäketjun katkeamattomuutta, vaan istutaan nätisti pöytään ja syödään se mitä tarjotaan, ja toivotaan että se meri tosiaan oli lähellä. Ja hyväähän se on, ei voi kieltää. Ja hyvä että tuli syötyä, kun myöhemmin ilmeni ettei loppupäivästä sitten mitään olekaan tarjolla, nimittäin….

…Suomesta matkalippua ostaessani varmistin, että juna saapuu perille iltapäivän aikaan, jotten saapuisi yksinäni vieraaseen kaupunkiin keskellä yötä, ensimmäinen junavaihtoehto olisi nimittäin ollut perillä puoleltaöin. Lipun mukaan juna olisi perillä kello 17.03, ihan sopivasti siis. Myöhemmin luin kuitenkin hostellini nettisivuilta, että Venäjällä junalippuihin on tapana merkitä kaikki kellonajat Moskovan aikaa, joka siis on 7 tuntia vähemmän kuin Vladivostokissa. Tarkistussoitto VR:lle osoitti kuitenkin huoleni turhaksi, Suomesta ostetuissa junalipuissa saapumisaika on aina paikallista aikaa. Kunnes sitten aloin pakkaamaan junassa kamppeita kasaan hieman ennen viittä. Hyttitoverini vähän hämmästelivät hötkyilyäni, ja puolen tunnin yhteisen pohdinnan jälkeen tulimme siihen yhteisymmärrykseen, että se 17.03 on todellakin Moskovan aikaa, ja tätä junalystiä olisikin vielä kuusi tuntia jäljellä, ja saapuminen perille olisi näin ollen juurikin puoleltaöin.  Tässä kohtaa reissunaista alkoi hieman ottaa ohimoon, koska junailua olisi nyt ollut jo ihan riittävästi tällekin päivää, mutta eikun pieni tilkka Jaloviinaa hermojen hallintaan ja matka jatkukoon. Sen kuitenkin päätin, että perille päästyäni otan suunnittelemani bussin sijasta taksin, ja senkin vielä varmistin, etten päästä taksikuskia lähtemään, ennen kuin majapaikka on kuitattu, oli nimittäin sen näköinen mörskä minkä eteen kuski oli minua jättämässä. Mutta perillä ollaan, olen hostellin ainoa asiakas, ja täällä on SUIHKU, jossa en sitten tosiaan päässyt käymään viikkoon…

Kannattiko?

No todellakin. Vaikka maailmanmatkani päättyisi tähän ja nyt, niin olipahan elämys jo pelkkä junamatka! Vaatii hieman sopeutumista, ja olot ovat vaatimattomat, mutta maisemat, ihmiset ja kokonaiselämys kuittaavat kyllä kokemuksen reilusti plussan puolelle. Käsitykseni venäläisistä muuttui myös hyvin paljon positiivisemmaksi, vaikka en yhtään hymyilevää asiakaspalvelijaa ole edelleenkään nähnyt. Kaikki matkatoverini olivat kuitenkin hirmuisen ystävällisiä ja valmiita jakamaan kanssani niin ruuat kuin juomatkin. Ja jälleen kerran todettakoon myös se, että suomalaisena on helppo matkustaa – kaikkien matkatovereideni ensimmäinen kommentti suomalaisuuteeni oli aina ihastunut ”ooh, finlandese”. Tällä etapilla loppu hyvin, kaikki hyvin.