Do svidánija, Rossíja - Yōkoso, Nippon!

Näkemiin, Venäjä - Tervetuloa, Japani!

Jos yöllä hostelliin saapuessani olinkin paikan ainoa asiakas, niin aamulla en enää ollutkaan, minun jälkeeni aikaisin aamulla oli myös saapunut berliiniläinen pariskunta, ja jostain esiin ryömi myös pietarilainen perhekunta. Lisäksi heti aamutuimaan sain myös huonekavereita, brasilialaisen isän ja pojan, jotka sujuvasti majoitettiin jälleen huoneeseen, jonka piti oleman vain naisille tarkoitettu. Venäjällä näillä määreillä ei näköjään ole mitään käytännön merkitystä, eipä sillä että junamatkan jälkeen sillä olisi ollut mitään väliäkään. Lähes brassimiesten vanavedessä paikkaan saapui myös brittiläinen Anthony, joten väkeä ja tunnelmaa alkoi olla jo kuin junassa konsanaan, sillä erotuksella että pietarilaisia lukuun ottamatta kaikki matkalaiset puhuivat sujuvaa englantia – olikin ihana päästä viikon tauon jälkeen oikeasti juttelemaan jonkun kanssa.  Junakokemuksia vaihdettiin puolin ja toisin, epäilemättä kaikki Vladivostokissa yöpyvät länkkärit (länsimaalaiset) ovat joko tulossa junalta tai menossa Siperian junaan, kuka millekin etapille.

En ollut suunnitellut päivän ratoksi mitään suurempaa kuin kaupungilla kävelyä, joten saksalaisilta vinkit bussilla matkustamiseen, ja matkaan. Ja matkaseuraksi sain niin brassimiehet kuin britinkin, koska he eivät tienneet miten täällä matkustetaan bussilla. No enhän minäkään oikeastaan, mutta toimin sujuvasti matkanjohtajana, ja hyvin pärjättiin. Venäjällä (ainakin täälläpäin) bussiin noustaan takaovesta, ja matka maksetaan bussista etuoven kautta poistuttaessa, kertalipun hinta oli 11 ruplaa, eli alle 30 centtiä. Taksista olin yöllä maksanut riistohinnan, 400 ruplaa, minkä tiesin olevan tuplasti sen mitä kyseisen matkan kuuluisi maksaa, mutta koska halusin vain päästä nukkumaan, maksoin rutisematta ylihintaa, joka siltikään ei ollut kuin alle 10 euroa, taksikuski varmaan kylläkin teki elämänsä tilin.

Vladivostokin kaupunkikuva on varsin merellinen ja kumpuileva. Lonely Planetin mukaan kaupunki on Venäjän San Fransisco ja autojensa perusteella Venäjän Texas (vain suuri ja kallis on kyllin hyvä), ja Suomessa kuulemma hiljattain esitetyn tv – ohjelman mukaan japanilaisten Tallinna, aikamoinen yhdistelmä? Oli sitten kuka mitäkin mieltä, mutta varmaa on se, että kaupunki oli yhtä suurta rakennustyömaata. Keskustan yli oli rakenteilla valtaisa siltatyömaa, lisäksi tekeillä oli ainakin kaksi suurta hotellia, ja koko matka kaupungista lentokentälle oli mittavan kokoista tietyömaata. Kaupunki on valittu vuoden 2012 Tyynenmeren talousalueen suuren kongressin pitopaikaksi, ja sitä silmällä pitäen ilmeisesti kaupungin ilmettä kohennetaan isolla rahalla. Autoliikenteessä silmiin pistävää oli se, että autoista noin puolessa oli ratti oikealla puolella – eli autot ovat Japanista ja Koreasta käytettynä ostettuja. Yllättävän kansainvälinen kaupunki oli kuitenkin, siihen nähden että kaupunki on 1930-1970 -lukujen välillä ollut kokonaan suljettu muilta kuin venäläisiltä, ja kaupunkiin pääsyyn ulkomaalainen tarvitsi erityisluvan vielä vuoteen 1992 saakka, tämä sen vuoksi että Venäjän Tyynenmeren laivaston tukikohta sijaitsee Vladivostokissa.

Yksi kokonainen päivä riitti hyvin kaupungin katsomiseen, aamulla matka jatkui lentäen kohti Japania, Venäjä oli nyt nähty. Sain kimppataksikyydin pietarilaisperheeltä kentälle, joka oli kovin pieni ja vaatimaton, mutta Vladivostok Air lennätti turvallisesti ja tasaisesti määränpäähäni Niigataan, ilman moitteen sijaa.

Japaniin saavuttaessa ensimmäisenä mitattiin kaikkien koneesta astujien ruumiinlämpö, ja suurin kyltein opastettiin ottamaan välittömästi yhteyttä kenttähenkilökuntaan, mikäli omassa terveydentilassa olisi jotain tavallisesta poikkeavaa. Kuumeisena olisi epäilemättä joutunut karanteeniin, tai kenties saanut pikavoittona paluulennon Vladivostokiin, mene ja tiedä! Kaikki kunnossa, mutta tullialueella koko rinkan sisältö purettiin ja käännettiin ja katsottiin, tämä kaikki kuitenkin hyvin ystävällisessä hengessä, samalla mukavia jutellen, joten eihän siitä kovasti pahastuakaan voi.  Keskustassa bussilta on hotellille kävelyä alle kilometri, ja tällä kertaa yövynkin ylellisesti yhden hengen huoneessa seuraavat kaksi yötä, tosin puhtaasti siitä syystä etten löytänyt kaupungista hostellia tai vastaavaa. Iltaohjelmaksi riittää tällä kertaa lähikaupassa käynti ja Lonely Planet, ehtiihän sitä huomennakin.

Niigata – päiväksi en myöskään ollut suunnitellut erityistä ohjelmaa, kun en muutenkaan suuri museoiden tai nähtävyyksien katsoja ole, minulle riittää kun saan kävellä ja katsella ihmisiä ja ihmetellä kaupungin elämää. Suuntasin kävelyretken ostoskeskusten ihmeelliseen maailmaan, ja kyllä se aika ihmeellinen olikin, sitä tavaran määrää ja kaikkea pientä ja sievää! Onneksi reppumatkalaisena voi vain katsella ja hämmästellä, ilman painetta siitä että pitäisi löytää jotain, oikeastaan aika vapauttava tunne, uskokoon ken haluaa.. Aikani kauppoja kierrettyäni suuntasin kulkuni puistoon, jossa olikin jonkinlainen tapahtuma meneillään, lukuisia telttoja ja naisia toinen toistaan kauniimmissa kimonoissa. Asetuin hieman etäälle katsomaan mitä erään teltan luona tapahtuu, teltan edustalla oli tuoleja rivissä, ja kimonoasuiset naiset kovasti näyttivät jotain toimittavan. Hetken siinä istuttuani luokseni tuli iäkkäämpi daami kimonossaan, ja kädestä pitäen vei minut mukaan keskelle toimintaa, ja äkkiä huomasin olevani osallistumassa japanilaiseen teeseremoniaan, ja aika valmistautumattomana, täytyy sanoa. Yritin vaivihkaa toimia kuten muutkin, mutta seremoniaa johtanut arvokas herra kääntyi heti alkumetreillä puoleeni puhumaan jotain, mistä en tietenkään ymmärtänyt mitään – olenko tällä matkalla jostain jotain ymmärtänyt…? Jäin siis heti kylmiltään ”kiinni”, ja jouduin tunnustamaan etten osaa japania, enkä muutenkaan tiedä mitä olen tekemässä. Herra vaihtoi kielen yllättävän sujuvasti englanniksi, kysyen mistä tulen, ja jälleen kerran sain kaiken anteeksi olemalla suomalainen, ”ooooh, Finland ” kuului taas ympäriltä. Kaikki ympärillä olijat tietenkin seurasivat silmä kovana selviytymistäni seremoniasta, ja pienet virheeni kuitattiin yleisellä hilpeydellä, ja kaikilla oli kustannuksellani kovasti mukavaa. Seremonian aluksi meille tarjottiin pienen pieniä, myhkyräisiä mintunvihreitä, makeita ”rakeita”, ja niiden jälkeen taikinamaiset, pienet ”mykyt”, jotka eivät oikein maistuneet miltään, lähinnä jauhoiselta. Tämän jälkeen seurasi varsinainen teen valmistus, joka näytti olevan varsin tarkkaa puuhaa, eikä sitä kuka tahansa hallitsekaan, vaan sitä harjoitellaan pitkään ja hartaasti, aiheelle voi kuulemma oikein omistaa koko elämänsäkin. Erikoista, ja erikoista oli itse teekin, melkoisen kitkerää ja kirkkaan vihreää. Ja seremonian kaikissa vaiheissa kovasti kumarreltiin, minä tietysti muiden mukana, kohteliasta kansaa nämä japanilaiset.

Seremonian päätyttyä en päässytkään niin vain livistämään paikalta, vaan luokseni tuli koko seremonian videokuvannut nuorehko nainen, joka halusi tehdä minusta videohaastattelun. Tämäkin vielä! No, eihän siinäkään taas mitään, vastailin kysymyksiin siitä mistä olen kotoisin, miksi olen Japanissa ja miksi Niigatassa, ja mitä mieltä olin seremoniasta.  Haastattelu menee esitettäväksi tilaisuuteen, jossa kaupunkia esitellään kaupunkiin saapuville uusille vaihto-opiskelijoille… Että terveisiä vaan Suomesta! Haastattelun päätteeksi otimme yhteiskuvan haastattelijasta ja minusta, ja vaihdoimme yhteystietoja, siltä varalta että tulisin joskus uudestaan Niigataan, tai minua haastatellut Megu Suomeen. Aika hauska sattuma, että osuin kyseiseen puistoon Niigatan vuoden merkittävimmän teeseremoniatapahtuman aikaan!

Illan ohjelmaksi olin suunnitellut kylpemisen hotellin kylpyosastolla, onhan Japanissa kylpeminen varsin merkittävä ja perinteinen osa kulttuuria. Tässäkin hotellissa, vaikkei kummoinen hotelli olekaan, ja edullisin kaupungista löytämäni tietenkin, on kaksi kylpyosastoa. Toinen 2.kerroksessa, ja toinen 10.kerroksessa, ja niissä vaihtelevat miesten ja naisten vuorot, siten että kylpemään pääsee kello 04.00 – 10.00, ja jälleen 15.00 – 03.00, eli melkein koko yön voi kylpeä, vaihtaa vain kerrosta ja kylpyosastoa välillä. Hotellihuoneessa oli valmiiksi vaatteet kylpyosastolle kulkua varten, ruskea nuttu ja mustat housut, sekä tohvelit. Siispä kylpymatkavaatteet päälle, pyyhe kainaloon ja kylpemään! Sisään kylpyosastolle pääsi vastaanotosta saatavalla koodilla, joka vaihtui päivittäin. Oven jälkeen tohvelit jätettiin niille varattuun lokeroon (tai oltaisiin jätetty jos olisin sen huomannut, montakohan mokaa tällä reissulla tuleekaan vielä tehtyä…), minkä jälkeen siirryttiin pukuhuoneeseen. Vaatteet omaan koriin, ja aatamin asussa kylpyhuoneen puolelle. Seinustalla oli rivissä peseytymispaikkoja, huolellinen peseytyminen ennen altaaseen pulahtamista onkin tärkeä sääntö jota on syytä noudattaa. Peseytymispaikan varusteena oli matala muovijakkara jolle istuttiin, nenän edessä seinässä oli suuri pyöreä peili, josta sitten peseytyessään sai katsella itseään ja vatsamakkaroitaan, nice! Lisäksi varusteena oli pesuvati, ja pesuaineet, joten kyllähän siinä puhdasta tuli. Varsinaista kylpemistä varten oli yksi isompi allas, jonka vesi oli todella lämmintä, ja jossa oli hierovat suihkut sekä jalkojen akuhierontapiste. Lisäksi osastolla oli kylmävesiallas ja sauna, eli aika hyvä varustus perushotellin kylpyosastoksi, sanoisin! Oli hauska nähdä tällainenkin, Japanissa viipyessäni aion myös vielä majoittua perinteiseen Ryokan´iin, majataloon jossa kylpemisen rituaali on oleellinen osa majoittumista.  Sitä varten pitääkin opiskella ihan oma etikettinsä, mutta sehän on vain mielenkiintoista.

Päivän saldona vielä seuraavan matkakohteen varmistuminen, aikomuksena oli mennä Taiwaniin, mutta koska sain edullisemmat lennot Etelä-Korean Souliin, onkin suunta sinne. Sitä ennen kuitenkin melkein kaksi viikkoa Japanissa, Dõmo arigatõ!