…edelleen Soulissa

Koska olin aloittanut aasialaiseen karaokeen tutustumisen jo Kiotossa, oli sitä syytä jatkaa myös Soulissa. Niinpä eräänä iltana suuntasimme hostelliystävieni kanssa karaokebaarin, joka oikeammin ilmaistuna oli ehkä karaoketalo – kokonainen rakennus täynnä privaattihuoneita karaoken laulamiseen! Taloon sisään astuttuamme saavuimme vastaanottoaulaan, jonka seinällä oli kauniisti valaistuissa vitriineissä 200 numeroitua mikrofonia, kanta-asiakkaiden omat mikrofonit, ei huono! Tiskillä maksoimme karaokehuoneen vuokran sen mukaan kuinka monta tuntia arvelisimme haluavamme laulaa, me vuokrasimme huoneen kahdeksi tunniksi, hintaan 60 000 Etelä-Korean wonia, noin 38 euroa. Tiskiltä sai myös ostaa karaokehuoneeseen virvokkeita ja pikkusnacksia, alkoholia ei talossa tarjoiltu, eikä saanut nauttia, Soulin ulkopuolella kuulemma sellainenkin onnistuu. Hauska yksityiskohta oli kuitenkin jäätelöallas, josta sai käydä pyörittelemässä jäätelöpalloja illan mittaan niin paljon kuin halutti. Maksupuolen hoiduttua meidät ohjattiin ”omaan huoneeseemme”, kengät tietenkin jätettiin alakertaan, josta laulutalon työntekijät hoitivat ne lukittuun kaappiin. Karaokehuoneessa oli viihtyisä sohvakalustus, himmennetty tunnelmavalaistus, soittokello henkilökunnan tarpeen yllättäessä, viimeisen tekniikan mukainen esitystekniikka sekä tietenkin laaja valikoima rytmisoittimia kavereiden kannustamiseen. Television oikeassa yläkulmassa oli aikanäyttö, josta näkyi jäljellä oleva vuokra-aika, jota loppua kohden meille annettiin kaupan päälle muutamaan otteeseen lisää, koska huoneeseen ei ollut muita tulijoita meidän jälkeemme. Ja lauluaikamme loputtua kenkämme oli huomaavasti taas levitetty ala-aulaan meitä valmiiksi odottamaan. Meidän karaokehuoneemme oli talon sisäosissa, mutta osa huoneista sijaitsi talon paraatipuolella, kävelykadulle päin, ja niiden kadun puoleiset seinät olivat kokonaan lasia, joten kadulla kulkijat saattoivat seurata karaoketalon tapahtumia. Tätä varten kuulemma harjoitellaan koreografiatkin, jotta sitten kadulle päin saadaan homma näyttämään hyvälle!

Matkalla karaoketalolta takaisin hostellille ihmettelimme myös DVD – mainoksin varustettuja liiketiloja. Kyseissä paikoissa voi siis vuokrata DVD – elokuvan, ja vetäytyä sitten privaattiin, sievästi sisutettuun huoneeseen nauttimaan elokuvaelämyksestä. Kuulostaapa oikein miellyttävältä, ja sitä se varmasti onkin, etenkin nuorten, seurustelevien pariskuntien mielestä. Nämä videovuokraamot ovat nimittäin erittäin suosittuja kotona, vanhempien tiukan valvovan silmän alla melko pitkään asuvien nuorten keskuudessa, eikä välttämättä niinkään elokuvaelämyksen vuoksi, ymmärtänette varmaan…?

Soulissa viettämäni aika on ollut toistaiseksi pisin yhdessä paikassa viettämäni aika, ja on ollut hauska huomata, miten hyvin tutustuu muihin matkalaisiin, kun pysyy hieman pidempään paikallaan. Hostellissa väkeä toki päivittäin tulee ja menee, mutta aina on pidempiaikaisiakin asukkaita, joista meille on täällä muodostunut mukava porukka. Siihen kuuluvat saksalainen Christian, joka haluaisi muuttaa joskus Souliin, aiemmin mainitsemani ranskalainen Simon, joka etsii itselleen korealaista vaimoa, sekä korealainen Nu, joka hengaa Soulissa kuluttaen aikaa ennen armeijaan menoaan. Lisäksi mukaan liittyy kuka milloinkin sattuu sopivasti nurkissa pyörimään. Aika miesvoittoistahan tämä yksinreissaajien porukka on, nytkin sekadormissamme asustaa minun lisäkseni kolme miestä, mutta sekös menoa haittaisi? Yksin pidempään reissaavia naisia on toistaiseksi tullut vastaan yksi, eli ei kai tämä nyt se kaikkein tavallisin tarina sitten ole. Suomalaisia en ole reissussa vielä tavannut, mutta ilmeisesti hostellissa on joku maanmieskin joskus majoittunut, kun pokkarihyllystä löytyi suomenkielistä luettavaa. Sarkasmiin taipuvaisella huumorintajullani voisin todeta että kyseinen opus, ”Mestarikokkien sänkykamarisalaisuudet” on kirja, joka minun olisi ehkä kannattanut lukea jo jokunen vuosi sitten, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan...

Etelä-Koreassa matkailijan kannalta yksi mielenkiintoinen matkakohde on Koreoiden rajavyöhyke, johon pääsee tutustumaan vain opastettujen retkien mukana, aiheen harvinaisen luonteen vuoksi minäkin päätin tällaiselle retkelle osallistua. Suomen passilla retkelle mukaan pääsee ilman taustatutkimusta, mutta aika monen muun maan kansalaiselle tehdään ennen retkeä viikon kestävä ”backgroundcheck”, minkä lisäksi retkelle on pukeutumiskoodi – ei kuluneita tai reikäisiä farkkuja, ei shortseja, minihameita, narutoppeja, urheiluvaatteita, sandaaleja jne. Passi on myös oltava matkassa mukana, ja se bussissa muutamaan otteeseen sotilaiden toimesta myös tarkistettiin. Rajavyöhyke sijaitsee vain noin 55 kilometrin päässä Soulista, mutta vyöhykkeelle kannattaa ottaa koko päivän retki, jotta pääsee näkemään kaikki rajavyöhykkeen kohteet, joista me menimme ensimmäisenä katsomaan ns. Kolmatta tunnelia. Kyseessä on löytöjärjestyksessä kolmas Koreoiden välinen maanalainen tunneli, yhteensä vastaavia tunneleita on vuosien 1974 – 1990 välillä löydetty neljä. Kaikki tunnelit suuntaavat Souliin, mutta Pohjois-Korea kiistää niitä rakentaneensa, vaikka kaikki merkit, kuten tunneleiden dynamiittiaukot kertovatkin omaa kieltään. Tunneleiden seiniä on myös tuhrittu hiilijäljin, ja Pohjois-Korea onkin väittänyt kyseessä olevan hylättyjen hiilikaivosten, vaikka alueen geologiset tutkimukset eivät hiiliesiintymien olemassaoloa tuekaan. Meidän vierailemamme tunneli oli 1600 metriä pitkä, 2 metriä leveä ja saman verran korkea, sijaiten 73 metrin syvyydessä. Ja kun ajattelee, että tunnelin uloskäynti sijaitsee vain 52 kilometrin päässä maan pääkaupungista, ja että tunnissa tunnelin läpi kulkee 30 000 taisteluvarusteista sotilasta, voi arvata että tällainen ”löytö” voi olla eteläkorealaisten mieltä hieman kuohuttava…

Rajavyöhyke kulkee koko Korean niemimaan halki neljän kilometrin levyisenä, kaksi kilometriä rajan molemmin puolin. Alue on tiheään miinoitettu, ja oltuaan 50 vuoden ajan pääosin koskematon, siitä on muodostunut eräänlainen luonnonpuisto, jonka eläin- ja kasvilajisto on varsin laaja. Edellä mainitun tunnelin ohella mielenkiintoisin kohde oli rajavyöhykettä valvovan YK:n (United Nations Command) tukikohta Camp Bonifas, joka sijaitsi aivan maiden välisellä rajalla. Sinne päästäksemme jouduimme allekirjoittamaan asiakirjan, jossa mm. vakuutimme ymmärtävämme, että vihamielinen käytös alueella voi johtaa vakavaan loukkaantumiseen tai rikkurin ampumiseen. Sotilaita ei myöskään saa osoitella eikä mennä liian lähelle, ryhmästä ei saa erkaantua, käsiä ei saa pitää taskussa, kuvia ei saa ottaa ilman lupaa, eikä tehdä muutenkaan mitään, mistä Pohjois-Korea saisi aihetta YK:n vastaiseen propagandaan. Ennen tukikohtaan pääsyä kulkuneuvo vaihtui armeijan bussiin, johon nousi myös sotilas meitä valvomaan. Itse tukikohdassa meidän piti marssia jämptissä parijonossa ripein askelin, päästäksemme tutustumaan Koreoiden väliseen neuvotteluhuoneeseen. Kyseinen rakennus sijaitsi täsmälleen rajalla siten, että varsinaisen neuvottelupöydän toinen sivu sijaitsi P-Korean puolella, ja toinen puoli E-Korean puolella. Päätypaikat oli ilmeisesti varattu YK:n puolueettomien tarkkailijoiden käyttöön?

Kaiken kaikkiaan raja-alueella käynti oli mielenkiintoinen ja jännittäväkin kokemus, sillä virallisestihan sota jatkuu edelleen, ja maat ovat vain aselevossa. Jollain tapaa raja-alueen jännitteisen ilmapiirin voi ulkopuolinenkin aistia. Tästä huolimatta ryhmän tiukka ohjaaminen tuntui hassulta; välillä sai ottaa kuvia, välillä ei, välillä niitä ei saanut ottaa bussista, välillä niitä sai ottaa vain bussista, välillä niitä sai ottaa vain liikkeessä, välillä vain pysähdyksissä, välillä vain istualtaan, välillä seisten. Myös kaikki näkemämme sotilaat olivat kaksivuotista asepalvelustaan suorittavia nuoria miehiä, eivätkä sellaisina kovin pelottavan tai vaarallisen tuntuisia, vaikka raja-alueelle lähetetäänkin alokasvaiheen jälkeen kaikkein ”kovimmat” sällit. Reissun mielenkiintoa lisäsi kuitenkin myös vieressäni bussissa istunut australialainen Andy, joka oli juuri tehnyt vastaavan retken rajan pohjoispuolella – aika paljon erosivat tarinat sodan syyllisistä, uhreista ja vaiheista, riippuen kummalta puolelta rajaa tarina oli kerrottu. Lukuisista ponnistuksista huolimatta Koreoiden yhdistyminen ei taida olla todennäköistä ainakaan ihan lähivuosina. Rajaretkellä muuten tapasin reissun ekat suomalaisetkin, terveisiä vaan jos blogiani luette!

Soulissa oleiluni jatkuu vielä muutaman päivän, mutta mitään erityisen jännittävää ei ole odotettavissa, joten seuraava raporttini tulleekin Hong Kongista. Sieltä varaamani hostelli on vaatinut minulta jo kaksi vahvistusta tulostani, tarkat lentoaikataulut ja lennon numeron, soiton hostellia lähestyessäni, sekä kiellon esittää varausvahvistusta kenellekään ulkopuoliselle. Matkalla hostellille en myöskään saa kertoa kenellekään minne olen menossa, en vaikka minua puhuttelisi kiinalainen ja tai intialainen ihminen, koska he saattavat yrittää esiintyä hostellin työntekijöinä, ja viedä minut väärään paikkaan. Tästähän tulee vielä jännittävää…!