Takayama

Kioton jälkeen seuraava matkakohteeni oli Takayama, 1500 – luvulla perustettu pikkukaupunki Japanin Alppien syleilyssä. Takayamassa on hieman alle 100 000 asukasta, ja kaupunki on tunnettu erityisesti vanhoista kauppiastaloistaan sekä Matsuri – festivaalista, joka luetaan kuuluvaksi yhdeksi Japanin kolmesta kauneimmasta festivaalista. Festivaali jakaantuu kahteen osaan, joista olin tulossa katsomaan pienempää, syysfestivaalia nimeltä Hachiman Matsuri. Olin kuitenkin saanut hostellihuoneen vain torstaista lauantaihin, ja vastaavasti varannut seuraavan majapaikan vasta sunnuntaista, joten elelin siinä toivossa että saisin kuin ihmeen kautta jostain vielä petipaikan varsinaisena festivaalipäivänä, voidakseni seurata myös festivaalin iltajuhlan. Opaskirjani Lonely Planetin mukaan kun yöpymisvaraus olisi kannattanut tehdä 6 kk ennen juhlan ajankohtaa, ei siis liene ihme jos viikkoa ennen en enää saanut huonetta.

Junamatka Kiotosta Takayamaan kesti kolme tuntia, ja maisemat olivat vuoristopuroineen ja metsäisine vuorenrinteineen huikaisevan kauniit, vaikka ruskasta ei harmi kyllä ollut vielä tietoakaan. Hostelli löytyi helposti, mutta olin hieman aikataulusta edellä, eli check-in  - aika alkaisi vasta 45 minuutin kuluttua. Eipä hätää, samalla ovenavauksella saapunut kanadalainen Sam oli yhtä nälkäinen kuin minäkin, joten päätimme lähteä yksissä tuumin haukkaamaan jotain, minkä jälkeen respa olikin auki, ja pääsimme petaamaan punkat valmiiksi. Edellisen illan karaokelaulanta painoi vielä pienenä väsymyksenä, joten ilta meni makoillessa ja ikuisuuskirjaa Tuulen viemää lukiessa. Sen verran sain kuitenkin aikaiseksi, että varasin paikan hostellin järjestämälle retkelle seuraavaksi päiväksi, luvassa olisi vaellus vesiputouksille, kylpeminen kuumassa lähteessä eli Onsen´ssa, sekä jokin festivaali naapurikaupungissa. Ihana saada vaihteeksi jonkun muun järjestämää ohjelmaa, voi vain mennä muiden mukana. Sain puhutuksi mukaan myös huonekaverini, singaporelaisen Gladys´in, ja onneksi sainkin, sillä aamulla selvisi että olimme retken ainoat osallistujat, eikä retkeä olisi järjestetty jos olisin ollut ainoa osallistuja.

Aamulla lähtö oli kello 9.30, ja meitä kahta retkeläistä lähti opastamaan kaksi hostellin työntekijää, aika henkilökohtainen palvelu! Ensimmäisenä ohjelmassa oli festivaali lähikaupunki Gerossa, kyseessä oli jonkinlainen uskonnollinen juhla temppelikulkueineen, geishatansseineen ja riisikakkuarpajaisineen. Juhlaan kuului myös sakeen liittyvä rituaali, johon minä jälleen jostain kumman syystä jouduin osalliseksi… Tyylikäs ja arvokkaan oloinen pukuherra lähestyi pienessä seurueessamme ensin miespuolista opastamme Kenjiä, kysyen hänen nimensä ja kotikaupunkinsa, ja pyytäen hänet mukaan sake-seremoniaan. Hetken kuluttua hän kuitenkin palasi luoksemme, ja pyysikin minun nimeni ja kotipaikkani, tuumaten minun sopivan paremmin tähän tarkoitukseen. Mihin tarkoitukseen, ja mahdanko olla jollain tapaa tyrkky, vai muuten vaan helposti lähestyttävän näköinen, toivottavasti jälkimmäistä…? Hetken kuluttua tämä miekkonen kuulutti mikrofoniin listan nimiä, ja yllättäen seisoin suuren ihmisjoukon edessä, rinnallani kymmenkunta miestä, kaikki pukeutuneena tummaan pukuun, minä vaelluskengissä ja reisitaskuhousuissa, tuskin siis erotuin joukosta suurestikaan? Saimme käteemme isot puunuijat, joiden kanssa asetuimme seisomaan ison puutynnyrin ympärille, ja intensiivisen rumpusetin jälkeen nostimme nuijat iskien niillä tynnyrin puisen kannen rikki. Tynnyristä roiskui sakea ympäriinsä, mutta jäi sitä onneksi juotavaksikin, joten herrojen kanssa nostimme rituaalin päätteeksi maljat kaikkien onneksi. Kippis vaan!

Parin sakemukillisen jälkeen olikin hyvä lähteä metsään vaeltamaan, ennen sitä kävimme kuitenkin ihmettelemässä tuhatvuotiasta setripuuta, olipahan aika vaikuttava ilmestys! Vaellus itsessään oli noin kolmen tunnin keikka, 2 km ylös vuorenrinnettä, osin kivikkoista polkua, ja osin puisia portaita. Aika tiukka setti, mutta kylläpä oli kauniit vesiputouksetkin, vaikka päivät Kiotossa fillarin selässä vielä hieman painoivatkin jaloissa. Vaelluksen jälkeen olikin hyvä päästä kuumaan lähteeseen kylpemään, lähde sijaitsi joen rannassa lähes keskellä Geron kaupunkia maantiesillan alla, eikä kylpemisestä peritty mitään maksua. Eipä siellä kyllä ollut mitään mukavuuksiakaan, lähde oli tosin kauniisti luonnonkivillä kivetty, mutta pukutiloja tms. ei ollut tarjolla. Päätimme vaihtaa simmarit jalkaan sujuvasti sillan katveessa, ja naispuolisen matkaoppaamme Tomokon mielestä olin kovin ”villi”, kun sen suuremmin kainostelematta heitin vaatteet pois ja vedin simmarit tilalle. Ei kai siinä mitään villiä ollut, paljon villimpää minusta oli se, että kanssamme kylpeneet paikalliset äijänkäppänät eivät käyttäneet ollenkaan simmareita, ja yksikin heistä pesi kulkusiaan kyykkysillään noin metrin päässä minun naamastani. Mutta kaikkihan on katsojan silmässä, eikö? Hostellille palatessamme sain vielä päivän hyvät uutiset – pääsisin lauantaiyöksi nukkumaan hostellin liinavaatevarastoon, ihan mahtavaa!

Varsinainen festivaalipäivä valkeni harmillista kyllä kovin sateisena, mikä tarkoitti sitä että suurin osa festivaalin tapahtumista oli peruttu, etenkin iltaparaatin peruuntuminen harmitti. Festivaalin erikoisuus, temppelivaunut, olivat kyllä osittain nähtävillä ympäri kaupunkia sijaitsevissa varastoissaan, mutta eihän niitä tietenkään niin hyvin päässyt näkemään kuin mitä tarkoitus oli. Ilta menikin sitten liinavaatevarastossa leffoja läppäriltä katsellessa (kiitos Atzu!), ja huonekaverin, italialaisen postimiehen Ginon touhuja katsellessa. Gino oli kahden kuukauden vaellusreissulla Japanissa, ja oli juuri vaeltanut viikon verran vesisateessa, joten voi vain kuvitella sen tuoksahduksen, mitä hänen kuivumaan levittämänsä retkikamppeet tähän lukaaliimme levittivät! Eikä huoneessa ollut edes ikkunaa jotta olisi voinut hieman tuulettaa, auts! Yö meni kuitenkin mukavasti, pienessä huoneessa kylki kyljessä Ginon kanssa köllötellessä, ja kun sääkin vielä sunnuntai-aamuksi kirkastui, ja festivaali pääsi käyntiin, ei oloissa ollut loppujen lopuksi mitään valittamista. Varsinaista paraatia ei sunnuntaina enää järjestetty, mutta temppelivaunut oli tuotu kaduille kaiken kansan ihmeteltäviksi, ja täytyy kyllä sanoa, että jos ne ovat jumalten kunniaksi rakennettuja, niin kyllä ne olivat jumalaisen kauniitakin, sitä tuhansien yksityiskohtien määrää, värien hehkua ja kullan ja kuparin loistetta! Aika huikeaa! Festivaalin jälkeen hyppäsin junaan ja suuntasin Kiotoon, niinkin arkiseen puuhaan kuin pyykin pesuun. Siinä ohessa tulin myös buukanneeksi jatkoa reissulle, eli Pekingin majapaikan varmistuttua on suunta Soulin jälkeen selvillä, kohti Kiinaa siis!