Maorien maassa

Viimeisimmästä blogipäivityksestä on jälleen hujahtanut kaksi viikkoa. Olen käyttänyt ajan tehokkaasti kiertämällä Uuden-Seelannin eteläsaarta, ja tätä kirjoittaessani olen matkalla pohjoiseen, siellä ensimmäisenä etappina maan pääkaupunki Wellington. Kokonaisuutena matkasuunnitelmani kattaa lähes koko maan etelästä pohjoiseen, matkani määräytyessä bussilippuni määräämien reittien mukaisesti. Olen nimittäin ostanut hop on hop off – bussipassin yhteen lukuisista maata kiertävistä bussifirmoista, Magic Bussiin, muita vastaavia ovat mm. Stray Bus ja Kiwi Experience. Homma toimii siten, että matkalippuni kattaa tietyn reitin ympäri molempien saarien, ja kiertämiseen saan kuluttaa aikaa kuinka paljon vaan, alkaen muutamasta päivästä yhteen vuoteen, mikä on lipun maksimivoimassaoloaika. Jos reitin kiertää kokonaisuudessaan minimiajassa, menee aikaa 16 päivää, mutta itse kulutan kierrokseen 4 viikkoa, ehtimättä silti nähdä kaikkea mitä tarjolla olisi, koko lomaa kun ei viitsi bussissakaan istua, ja toisaalta monessa välietapissa on mukava viettää useampi kuin yksi yö. Tarjolla on erimittaisia kierroksia, pisimmän kestäessä minimissään 28 päivää, kattaen koko maan, vastaavasti lyhyempiin kiertomatkoihin voi ostaa lisäosia, aikataulun ja budjetin niin salliessa. Bussin mukana matkaaminen on mukavan mutkatonta, sillä bussifirman yhteistyöhostelleissa yöpyessäni minun ei tarvitse edes majoituksia vaivautua itse varaamaan, vaan bussikuski tekee sen puolestani, vieden minut päätepaikassa aina kyseisen hostellin ovelle, ja noutaen minut aamulla jälleen ”kotiovelta” saakka. Bussilipun voi ostaa myös siten, että se sisältää majoitukset, mutta itse majoitukset valitsemalla voi edetä aikataulussa hieman vapaammin. Toisaalta tylsänkin helppoa matkustamista, mutta ehkä kuitenkin tässä vaiheessa ihanan helppoa, saan kyllikseni taas itsestäni huolehtia, kun Uuden Seelannin jälkeen on aika siirtyä uudelle mantereelle. Hop on hop off – bussi on myös helppo tapa tavata muita matkalaisia, samat tyypit tulevat vastaan aina missä milloinkin, kun kukin kiertää reittiä oman aikataulunsa ja mielenkiintonsa mukaisesti. Omasta lipustani maksoin 300 euroa, mikä on mielestäni kohtuullinen hinta 16 päivän bussimatkasta, päälle toki tulevat hostellimajoitukset, peti kimppahuoneessa maksaa 10-15 euroa.

Uuden-Seelannin luonto on hengästyttävän kaunis, ja maisemat vaihtuvat lyhyenkin matkan aikana laidasta laitaan. Jotain ehkä kertoo se, että maan sateisin paikka, Milford Sound, jossa sadetta saadaan 9 – 11 metriä vuodessa, on vain 133 kilometrin päässä maan kuivimmasta paikasta, jossa sademäärä on 27 cm vuodessa…  Maassa on lukuisa määrä kansallispuistoja, joihin voi tehdä retkiä vaeltaen, kanootilla, bussilla, risteilyaluksella tai budjetin niin salliessa, vaikkapa helikopterilla. Arvata saattaa, että viimeisintä vaihtoehtoa en ole joutunut edes harkitsemaan, mutta palvelun tarjoajien määrästä päätellen aika monen muun budjetti sen sallii. Mahtavien maisemien lisäksi tässä benji-hypyn kotimaassa voi harrastaa varmaan kaikkia mahdollisia extreme – lajeja, ja mikä parasta (ja budjetin kannalta vaarallisinta), on niiden harrastaminen tehty varsin helpoksi – kaikki aktiviteetit voi varata bussista käsin, laittamalla vain nimensä listaan, jonka jälkeen bussikuski hoitaa buukkaukset, jolloin itse ei tarvitse kuin maksaa ja jäädä hostellille odottamaan kuljetusta. Muutenkin matkailukoneisto on hiottu huippuunsa, pienimmästäkin kylästä löytyy hyvin varusteltu turisti-info (i-site), joiden kautta matkat ja retket on omatoimimatkalaisenkin helppo varata. Uusi-Seelantilaiset ovat myös hyvin ystävällisiä ja avuliaita, sekä maataan rakastavia. Luontoa varjellaan ulkopuolisilta uhkatekijöiltä jopa siinä määrin, että maahan saapuessani ystävällinen tullivirkailija kävi pesemässä vaelluskenkieni pohjat, ilmoitettuani maahantulokaavakkeessa sellaiset omistavani, ja vieläpä kuukauden sisällä muun maan metsässä niillä tallustelleeni…

Kahden viikon kuluessa olen ennättänyt niin vaeltamaan, melomaan ja maastopyöräilemään, kuin myös katselemaan valaita ja laskemaan koskea. Valasretki olikin kokemus sinänsä, sillä satamassa matkalaisia varoitettiin korkeasta merisairauden riskistä, mitä vastaan ostin satamasta kyllä lääkkeen, mutta paljonko se sitten auttoi? Pieni laivamme keinui ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle, ja 45 matkustajasta noin puolet oksensi koko kolmen tunnin merimatkan! Vieressäni istuneet isä ja poika alkoivat voida huonosti noin kaksi minuuttia satamasta lähdön jälkeen, huokaillen paperipussiin edelleen laivan palatessa satamaan. Eivät tainneet edes valasta matkalla nähdä, aika kallis hinta huonosta olosta! Omalta osaltani kuitenkin ehkä vielä hankalammaksi osoittautui retki Abel Tasmanin kansallispuistoon, jonne olin ostanut päiväpaketin, joka sisälsi puolen päivän omatoimivaelluksen, ja puolen päivän ohjatun melontaosuuden. Sää oli täydellisen upea, maisemat kauniit, ja päivä kaikin tavoin muuten onnistunut, mutta…  en ollut tullut ajatelleeksi, että viimeksi olin kunnon kenkiä käyttänyt noin kolme kuukautta aiemmin, lähes koko matkani ajan olen nimittäin tallustanut varvastossuissa. Jalkanipa eivät enää kengistä pitäneetkään, ja jo 15 minuutin kävelyn jälkeen tunsin hankaluuksia (ja hankaumia) olevan tulossa. Kolmen tunnin kävelyn jälkeen tuloksena oli halkaisijaltaan 3 cm rakot molemmissa kantapäissä, minkä jälkeen viimeistelin jo puhkeamaan päässeet rakot huuhtelemalla niitä suolavedessä (auts!) melomaan lähtiessäni, ja täyttämällä ne hiekalla kanoottia rantaan raahatessani. Lopputulos oli vähintäänkin hurjan näköinen…  Onneksi reissunainen on hyvin varustautunut, joten leathermanilla rakot reunoja myöten auki, hiekat pois, suihkutettavaa desinfiointiainetta päälle, ja vielä antibioottista voidetta perään, ja taas mennään! Ei ihan heti tosin samoissa kengissä, mutta pari päivää myöhemmin kylläkin. Reissunainen ei valita – kun ei ole ketään kelle valittaa, muuten kyllä. Vaelluspäivän tuskaa onneksi hieman hellitti illan ohjelma, ulkoilmaelokuvat ja ”Lassie palaa kotiin”, aivan yhtä liikuttavana kuin viimeksi elokuvan nähdessäni, ehkä noin 25 vuotta sitten!

Eteläsaaren kierroksellani olin jälleen onnekas saadessani muutamaksi päiväksi paikallisoppaan, lapsuudenystäväni Minnan avaruusfyysikkokollegan Craigin, Dunedin- nimisessä Uuden-Seelannin skotlantilaisimmassa kaupungissa. Craig ennätti sopivasti kesken työpäivänsä noutaa minut bussilta, viedä minut kotiinsa, tuikata avaimen minun käteeni, ja rientää sitten seuraavaan kokoukseensa. Vinha tunne olla vieraana ja yksin kodissa, jonka omistajan on tuntenut juurikin kymmenen minuuttia! Craigin luona vietin varsin onnistuneet kolme päivää, ja tulin mm. ensimmäistä kertaa hyödyntäneeksi maan ravintolakulttuurin suomaa etua, BYO´ta – bring your own. Eli tällä merkinnällä varustettuun ravintolaan voi marssia oma viinipullo kainalossa, ja pientä korvausta vastaan sitten henkilökunta tarvittaessa viilentää ja tarjoilee juomasi, kätevää! Sää ei juurikaan suosinut kaupungissa oloani, oli sateista ja sumuista, ja jotain isäntäni talon lämpötilasta ehkä kertoo se, että hänen tarjoamansa valkoviini oli huoneenlämpöisenä juuri sopivaa juotavaksi. Muutenkin olen kulkenut koko Uudessa-Seelannissa oloni ajan lähes samoissa vaatteissa, sillä lämmintä vaatetta minun pidennettyyn kesään suuntautuneella matkallani ei liiaksi ole mukana. Takkia olin viimeksi käyttänyt lokakuussa Kiinassa, täällä sen sijaan ei montaakaan päivää ole mennyt ilman takkia. Mutta Minnalle suuri kiitos tästä kontaktista, meillä oli oikein mukavaa!

Tuoreimpana kokemuksena tätä kirjoittaessani on mielessäni edellispäiväinen koskenlasku, joka oli jälleen yksi hienoimmista kokemuksistani koko reissua ajatellen. Rangitata – joen vesi on jäätikön sulamisvettä, mistä johtuen se on melkoisen kylmää, 8-10 asteista, ja väriltään maitomaisen sameaa mutta upean turkoosia, joen rantojen ollessa kallioisen karut. Kansainvälisen luokituksen mukaan kosket luokitellaan vaikeusasteella yhdestä kuuteen, ja meidän reitillemme osui jopa kaksi viiden asteen koskea, joissa meno oli vähintäänkin vauhdikasta! Suojavarusteet puuhaan olivat varsin asialliset, märkäpuvut, märkätossut, sadetakit sekä tietenkin kypärä ja pelastusliivit, ja perehdytystä puuhaan saatiin niin kuivalla maalla kuin koskea kohti veneessä lipuessammekin. Aika hurjaa puuhaa, tiukimmissa paikoissa kumiveneen kapteenin käskyt tulivat muutaman sekunnin välein – melontaa eteenpäin ja välillä taaksepäin, tauko tai kyyristyminen aalloilta suojaan, välillä taas meidät komennettiin istumaan veneen pohjalle, tai siirtymään veneen vasemmalle tai oikealle laidalle. Tiukin tilanne oli kun laskimme perä edellä viitosluokan koskessa jättimäiseen kiveen, ilman että vene kaatui, kukaan ohjaajista ei muistanut vastaavaa aiemmin nähneensä. Tehokas setti, jonka vaikutuksen tuntee olkavarsissaan vielä muutaman päivän ajan! Välillä pääsimme voimakkaasti virtaavan kosken mukana uimaan, mikä oli varsin hauska kokemus sekin. Ja mukana retkellä oli tietenkin valokuvaaja, jonka otokset sai ostaa CD-levylle poltettuna retken päätteeksi. Hyvää lisämyyntiä, mutta hienot ovat kyllä kuvatkin. Mahtava kokemus kaiken kaikkiaan!

Muutama hieno kokemus jää kuitenkin vielä odottamaan seuraavaa blogikirjoitusta, pohjoissaarella on nimittäin vielä ohjelmassa astetta vaativampi vaellus Lord of the Rings – elokuvasta tutuissa maisemissa, sekä sokerina pohjalla laskuvarjohyppy, jos vaan säät saadaan osumaan kohdalleen. Jälkimmäistä ei ehkä olisi äidille kannattanut tällä tavalla etukäteen paljastaa, mutta sori mutsi, tällä mennään. I believe I can fly!