Olen jälleen auringossa ja lämpimässä, IHANAA! Sitten viime kirjoitukseni olen viettänyt kuusi päivää Chilen pääkaupungissa Santiagossa, jossa näin syksyaikaan vuorokauden keskimääräinen ylin lämpötila on +23,3 astetta, eli suomalaiselle juuri sopivan kesäinen. Etukäteen reissukaverini sanoivat kolme päivää olevan riittävä aika kyseiselle kaupungille, kun siellä ei kuulemma olisi paljon nähtävää eikä mitään tekemistä, mutta Santiagossa käytyäni jäin pakostakin miettimään, eivätkö reissukaverini nähneet niitä kenkäkauppoja ollenkaan??? Enhän toki itsekään ole reissussa paljon päässyt shoppailemaan, se kun ei sovi sen enempää budjetille kuin täyteen sullotulle rinkallekaan, mutta täällä en enää voinut olla sulkematta silmiäni, mahdoinko tosin edes yrittää. Jos Buenos Airesissa jo ihastelin edullisia nahkatuotteita, täällä ne vasta edullisia olivatkin. Tilanne ehkä jopa riistäytyi hieman hallinnasta, ja totesinkin kuin vahingossa ostaneeni kolmet pitkät nahkasaappaat ja kahdet nilkkurit, ja lähettäneeni ne Suomeen, auts. Puolustuksekseni voin kuitenkin kertoa koko satsin maksaneen alle kaksi sataa euroa, joten eikö tätä voisi kutsua elämäni tilaisuudeksi? Minun mielestäni KYLLÄ VOI!
Santiagon jälkeen reissunaisella alkoi olla jo kiire kohden pohjoista, joten otin suoran kurssin ja 25 tuntisen bussimatkan keitaaseen keskelle autiomaata, San Pedro de Atacamaan. Matkallakin olisi varmasti ollut poikkeamisen arvoisia kyliä ja kaupunkeja, mutta kaikkea ei ennätä, ei sitten millään. San Pedroa lähestyttäessä maisemat alkoivat muuttua entistäkin karummiksi, ja lopulta oltiinkin keskellä hiekkaerämaata, on muuten ensimmäinen kerta matkallani! San Pedrosta en paljon mitään tiennyt tänne tullessani, eikä kaupungissa itsessään niin paljon tietämistä kai olekaan, kun asukkaita on reilut 3 000, mutta nähtävyyksiä lähimaastossa tuntuu riittävän. Itse ennätin muutaman päivän visiittini aikana käydä ihmettelemässä auringonlaskua kuulaaksossa, Valle de la Muerte, jonka pinnanmuodot muistuttavat kuun pintaa, ja seuraavana aamua auringonnousua maailman korkeimmalla (4 300 m) sijaitsevalla geysir-kentällä, Geysir del Tatio´lla. Geysir-kentälle lähtö oli aamulla kello neljä, ja kahden tunnin ajomatkan jälkeen perille saavuttiin sysipimeässä. Kätevänä kaverina oppaamme taikoi meille aamiaisen, joka ulkona pimeässä ja pakkasessa hytisten syötiin, samalla ihmetellen miksi meidät on tänne tällaiseen aikaan roudattu, kun nukkuakin olisi vielä voinut. Selvisi sekin, syynä ei ollut auringonnousu niinkään, vaan kylmä yö, joka saa kuumat lähteet höyryämään aivan ainutlaatuisella tavalla. Niinpä auringon alkaessa nousta ja valaista, aukeni silmiemme eteen laaja geysir-kenttä lukuisine savu(tai siis höyry)patsaineen. Korkeimmillaan geysir´it sylkivät noin 80 asteista vettä 1,5 metrin korkeuteen, joten alta oli syytä pysytellä poissa. Isommissa, viileämmissä lähteissä olisi päässyt uimaankin, mutta itseäni uiminen ei tällä kertaa houkuttanut, ajatus nousemisesta lämpimästä vedestä ympäröivään pakkasilmaan pukeutumaan ei vain tuntunut riittävän kivalta tekemiseltä. Vellihousu mikä vellihousu. Matkalla takaisin San Pedroon poikettiin Chilen alkuperäisväestön (Machuga) asuttamaan kyläpahaseen, jonka ruohokattoisten savimajojen katoilla köllöttelivät moderniakin modernimmat aurinkopaneelit energiaa tuomassa. Niin se vaan tekninen tietotaito hiipii alkuperäiskansojenkin elämään. Alkuperäistä tai ei, kylässä pääsin ensimmäistä kertaa maistamaan laaman lihaa, ja olipa muuten hieman hyvää!
Kolme viikkoa Chilessä on lentänyt kuin siivillä, ja täytyy sanoa että olen viihtynyt hurjan hyvin! Osin krooniseksi muuttuneesta matkaväsymyksestäni (joka ilmenee mm. lievänä umpimielisyytenä muita matkalaisia kohtaan) huolimatta olen nauttinut huikeista luontoelämyksistä ja ystävällisistä ihmisistä suunnattoman paljon. Minulle on myös maistunut chileläisten suosikkijuoma Pisco sour, paikallisesta rypäleviinasta, munanvalkuaisesta, sitruunamehusta ja sokerista sekoitettu aperitiivijuoma. Toisin kuin toinen paikallinen erikoisuus, juoma, jossa mukin pohjalle ladotaan iso kasa liotettuja vehnänsiemeniä, päälle lisätään puolikas säilykepersikka, minkä jälkeen muki täytetään persikkamehulla. Ei pahaa, mutta erikoista – aamiaisainesta enemmänkin?
Huomisaamuna on jälleen aika jättää jäähyväiset yhdelle maalle, matkani kolmannelletoista, ja suunnata uusiin seikkailuihin. Aamukahdeksalta minua tulee hakemaan neliveto, jonka kyydissä taitan matkaa seuraavat kolme päivää. Matka vie flamingojärvien, tuolivuorten ja laguunien kautta suola-aavikolle, päätyen Boliviaan, jonka kautta matkani vie Peruun, ja sieltä lopulta Kolumbiaan. Minun on ennätettävä neljässä viikossa Kolumbian pääkaupunkiin Bogotaan, josta lennän Yhdysvaltoihin, tarkemmin Los Angelesiin, poimiakseni sieltä mukaani suuren ja kauniin Harley Davidsonin. Hieno matka ansaitsee hienon päätöksen, joka tässä tapauksessa on kaikkien road trippien äiti, ”Mother Road” Route 66, ja 4 000 kilometriä aina Chicagoon saakka. Coutry Roads, take me home…
Tärkeimmät tuli kerrottua, olikohan Santiagosta muuta sanottavaa… Koko Chilen väestöstä yli kolmannes asuu maan pääkaupungissa, ja maakunnissa onkin tapana sanoa ”Jumala on kaikkialla, mutta hänen toimistonsa on Santiagossa”. Miten lie, mutta minua kaupungissa viehätti sen kiireettömyys. Jokainen matkaaja kokee asiat omalla tavallaan, mutta ainakin minulle Santiago näyttäytyi leppoisana ja mukavana, ihmisillä ei tuntunut olevan liiaksi kiire, ja keskusaukiolla, Plaza de Armas, oli mukava viettää aikaa ihan vain katsellen ihmisiä ja ihmetellen paikallista elämää. Korttipelit tuntuvat olevan Aasian tapaan täälläkin suosittuja, ja puistoissa ja toreilla pelipöytiä riittää ihan kuin kunnon kasinoilla ikään. Tuskin vanhat ukot rahasta pelaavat, mutta kuminauhoilla varustettuja pöytiä on pitkät rivit, pieni tuulenpuuskakaan ei siis harrastusta haittaa, ja kun lähikioskista vielä saa juomatkin pöytään, niin mikäs siinä ollessa. Nähtävyyksiä en tullut paljonkaan kiertäneeksi (koska niitä ei tosiaankaan ole?), mutta muuten tykästyin kaupunkiin kovasti.
Santiagosta tein retken myös lähikaupunkiin Valparaisoon, joka on matkallani jälleen yksi Unescon maailmaperintökohteita. Värikäs kaupunki on Chilen jonkinlainen kulttuurinen pääkaupunki, ja vaikka minun kohdallani Valparaiso ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, niin toisella jo kylläkin. Kaupungin keskusta levittäytyy laaksoon meren rannalle, ja asutus pääasiassa kukkuloille kaupungin ympärille. Kukkuloille pääsee kätevimmin pienillä, vanhan ajan charmia tihkuvilla koppihisseillä, Funicula, joita kaupungista löytyy viitisentoista. Hissit on rakennettu kaupungin loistokkaimpina aikoina 1883 – 1916, ja kertakyyti maksaa 300 pesoa, noin 50 senttiä, hinnan vuoksi ei siis kannata lähteä kiipeämään. Kerrassaan viehättävä kaupunki, ja mikä parasta, tavallisten ihmisten kaupunki, ei turisteille tehty. Suosittelen!Santiagon jälkeen reissunaisella alkoi olla jo kiire kohden pohjoista, joten otin suoran kurssin ja 25 tuntisen bussimatkan keitaaseen keskelle autiomaata, San Pedro de Atacamaan. Matkallakin olisi varmasti ollut poikkeamisen arvoisia kyliä ja kaupunkeja, mutta kaikkea ei ennätä, ei sitten millään. San Pedroa lähestyttäessä maisemat alkoivat muuttua entistäkin karummiksi, ja lopulta oltiinkin keskellä hiekkaerämaata, on muuten ensimmäinen kerta matkallani! San Pedrosta en paljon mitään tiennyt tänne tullessani, eikä kaupungissa itsessään niin paljon tietämistä kai olekaan, kun asukkaita on reilut 3 000, mutta nähtävyyksiä lähimaastossa tuntuu riittävän. Itse ennätin muutaman päivän visiittini aikana käydä ihmettelemässä auringonlaskua kuulaaksossa, Valle de la Muerte, jonka pinnanmuodot muistuttavat kuun pintaa, ja seuraavana aamua auringonnousua maailman korkeimmalla (4 300 m) sijaitsevalla geysir-kentällä, Geysir del Tatio´lla. Geysir-kentälle lähtö oli aamulla kello neljä, ja kahden tunnin ajomatkan jälkeen perille saavuttiin sysipimeässä. Kätevänä kaverina oppaamme taikoi meille aamiaisen, joka ulkona pimeässä ja pakkasessa hytisten syötiin, samalla ihmetellen miksi meidät on tänne tällaiseen aikaan roudattu, kun nukkuakin olisi vielä voinut. Selvisi sekin, syynä ei ollut auringonnousu niinkään, vaan kylmä yö, joka saa kuumat lähteet höyryämään aivan ainutlaatuisella tavalla. Niinpä auringon alkaessa nousta ja valaista, aukeni silmiemme eteen laaja geysir-kenttä lukuisine savu(tai siis höyry)patsaineen. Korkeimmillaan geysir´it sylkivät noin 80 asteista vettä 1,5 metrin korkeuteen, joten alta oli syytä pysytellä poissa. Isommissa, viileämmissä lähteissä olisi päässyt uimaankin, mutta itseäni uiminen ei tällä kertaa houkuttanut, ajatus nousemisesta lämpimästä vedestä ympäröivään pakkasilmaan pukeutumaan ei vain tuntunut riittävän kivalta tekemiseltä. Vellihousu mikä vellihousu. Matkalla takaisin San Pedroon poikettiin Chilen alkuperäisväestön (Machuga) asuttamaan kyläpahaseen, jonka ruohokattoisten savimajojen katoilla köllöttelivät moderniakin modernimmat aurinkopaneelit energiaa tuomassa. Niin se vaan tekninen tietotaito hiipii alkuperäiskansojenkin elämään. Alkuperäistä tai ei, kylässä pääsin ensimmäistä kertaa maistamaan laaman lihaa, ja olipa muuten hieman hyvää!
Kolme viikkoa Chilessä on lentänyt kuin siivillä, ja täytyy sanoa että olen viihtynyt hurjan hyvin! Osin krooniseksi muuttuneesta matkaväsymyksestäni (joka ilmenee mm. lievänä umpimielisyytenä muita matkalaisia kohtaan) huolimatta olen nauttinut huikeista luontoelämyksistä ja ystävällisistä ihmisistä suunnattoman paljon. Minulle on myös maistunut chileläisten suosikkijuoma Pisco sour, paikallisesta rypäleviinasta, munanvalkuaisesta, sitruunamehusta ja sokerista sekoitettu aperitiivijuoma. Toisin kuin toinen paikallinen erikoisuus, juoma, jossa mukin pohjalle ladotaan iso kasa liotettuja vehnänsiemeniä, päälle lisätään puolikas säilykepersikka, minkä jälkeen muki täytetään persikkamehulla. Ei pahaa, mutta erikoista – aamiaisainesta enemmänkin?
Huomisaamuna on jälleen aika jättää jäähyväiset yhdelle maalle, matkani kolmannelletoista, ja suunnata uusiin seikkailuihin. Aamukahdeksalta minua tulee hakemaan neliveto, jonka kyydissä taitan matkaa seuraavat kolme päivää. Matka vie flamingojärvien, tuolivuorten ja laguunien kautta suola-aavikolle, päätyen Boliviaan, jonka kautta matkani vie Peruun, ja sieltä lopulta Kolumbiaan. Minun on ennätettävä neljässä viikossa Kolumbian pääkaupunkiin Bogotaan, josta lennän Yhdysvaltoihin, tarkemmin Los Angelesiin, poimiakseni sieltä mukaani suuren ja kauniin Harley Davidsonin. Hieno matka ansaitsee hienon päätöksen, joka tässä tapauksessa on kaikkien road trippien äiti, ”Mother Road” Route 66, ja 4 000 kilometriä aina Chicagoon saakka. Coutry Roads, take me home…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti