Hoi an on noin 120 000 asukkaan kaupunki, joka on tunnettu paitsi vanhoista rakennuksistaan ja niiden arkkitehtuurista, myös räätäleiden ja suutareiden suuresta määrästä. Ja toden totta, räätäliliikkeitä oli kymmenittäin, samoin kuin kenkäliikkeitä, joissa molemmissa olisi saanut teetettyä täydellisen garderobin tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ja vähän kuin vahingossa tulin itsekin teettäneeksi kolme mekkoa ja yhdet sandaalit, enkä oikein vieläkään tiedä miten siinä oikein niin pääsi käymään? Istuin aamiaisella hotellia lähellä sijaitsevassa kahvilassa, kun vieressä sijaitsevasta räätäliliikkeestä nainen lykkäsi eteeni puhelinluettelon paksuisen katalogin, sekä valokuva-albumin liikkeessä teetetyistä vaatteista, näistä voisin sitten valita ja merkitä minua kiinnostavat mallit. Aikomuksenani ei ollut teettää mitään, lähtisihän bussini kaupungista eteenpäin kuuden tunnin kuluttua, huvikseni kuitenkin merkkasin muutamat mekot ja aamiaisen syötyäni marssin kansio kainalossa räätälin pakeille. Ennen kuin olin ehtinyt sanoa päivää, minulta oli otettu mitat ja valittu sopivat kankaat kolmeen mekkoon, ja alkoi keskustelu hinnasta. Siinäkään vaiheessa en vielä ollut aikeissa ostaa mitään, mutta täyspitkän, paksusta silkistä tehdyn, ja kahden lyhyemmän puuvillamekon yhteishinnan tultua sataan euroon, sovitusajan ollessa neljän tunnin kuluttua, huomasinkin tehneeni kaupat. Minkä jälkeen räätälinainen marssitti minut viereiseen suutariliikkeeseen, jossa hänen siskonsa myi minulle käden käänteessä 16 eurolla käsin tehdyt nahkasandaalit valitsemastani nahasta ja mieleisestäni mallista. Tiedän olevani helppo nakki, mutta että näin helppo… Viimeistään Hoi an´ssa tulin muuten todenneeksi, että opettelemaani vietnaminkielistä tervehdystä en matkalla ole juurikaan tarvinnut, kaltaistani kalpeanaamaista länsimaalaista on tapana tervehtiä ihan vain tuttavallisesti ”Hello, you buy something…?”
Hoi an´in jälkeen matkustin yöbussilla yhdeksi yöksi vuoristokaupunki Da lat´iin, ja sieltä vielä kahdeksi yöksi Saigoniin, jossa ehdin käydä retkellä Mekong-joen suistoalueella, en niinkään katsoa kaupunkia. Bussissa tuli istuttua enemmänkin, mutta se on hauska tapa nähdä maata, maisemia ja kylien ihmisiä. Bussissa istuminen (tai makaaminen) on myös melko rentoa, joten samalla tuli hieman ladattua akkuja, vaikka samaan aikaan matka jatkui ja maisema vaihtui. Vietnam on osittain sukellus menneeseen aikaan, toisaalta rannikolle rakennetaan uutta ja toinen toistaan ylellisempää rantalomakohdetta. Länsimaisia brändejä ei toistaiseksi ole juurikaan tarjolla, mutta turismin lisääntyessä niidenkin määrä epäilemättä tulee kasvamaan. Köyhyyttä ja varsin yksinkertaista elämistä näkee paljon, samoin naisia raskaissa pelto- ja muissa töissä, miesten pelatessa korttia kadun varressa. Maisemat ovat monin paikoin huikean kauniita, toisaalta roskaa lojuu joka paikassa, yhdelläkin bussimatkalla hämmästelin bussin pysähtyessä tien viereen metsätaipaleella, bussi-isännän heittäessä tienvarsiojaan matkustajille jaettujen vesipullojen muovikääreet. Vietnamilaiset ovat yritteliäitä, koko ajan on joku hihansuussa kauppaamassa jotain, ja pientenkin röttelötalojen alakerrassa tai etuhuoneessa on liiketila, jossa on aina kaupan jotain. Liikkeet ovat pieniä, mutta eivät koskaan niin pieniä etteikö perheen skootteria voisi ajaa tilaa sisälle, hotellin aulassakin saattaa helposti olla neljä skootteria rivissä. Liiketilan lattialla on perheen myös hyvä syödä illallista, eikä ateriahetkeä satunnainen asiakas häiritse millään muotoa. Itsekin pääsin hostellin omistajaperheen ruokapöytään Hanoissa bussia odottaessani, he automaattisesti kattoivat pöytään ylimääräisen katteen, ja suorastaan komensivat minut pöytään, ja lappoivat ruokaa lautaselleni vielä siinäkin vaiheessa kun olivat itse lopettaneet syömisen. Vietnamilaiset ovat ystävällisiä ja välittömiä, Hanoissa ehkä hieman muuta maata varautuneempia. Kaiken kaikkiaan Vietnam tullee olemaan yksi matkani mieleenpainuvimpia kokemuksia, ja tänne tulen varmasti matkustamaan joskus toistekin.
Yhdessä asiassa olen huomannut olevani vietnamilaisten mieleen – maidonvalkoinen ihoni on paikallisten naisten mielestä kovin kaunis, kalpeita jalkojani on osoiteltu ja ihmetelty useaan otteeseen. Itse en ole aina osannut asiasta iloita, etenkään silloin kun takavuosina kesäharjoitteluani Saksassa suorittaneena työtoverini kesän ajan asiaa keskenään ihmeteltyään kysyivät, miksi olen koko kesän käyttänyt valkoisia sukkahousuja. Miksi tosiaan? Asiaan on kuitenkin tulossa muutos, sillä ystäväni Heli ja Merja istuvat parhaillaan koneessa matkalla kohti Malesian Langkawia, jossa aiomme viettää seuraavat kaksi viikkoa, auringossa kylpien ja relaten. Jos siis blogini viettää tulevat päivät hiljaiseloa, johtuu se vain siitä että ainoa ohjelmani on kääntää kylkeä tasaisen rusketuksen aikaansaamiseksi…
Moi Hanna täältä melkein äitylin vierestä. Nyt vasta sain itselleni otettua gmail-tilin , että saisin myös kertoa samat asiat mitä muutkin täällä ovat kehuneet. Joko otetaan yhteyttä kirjapainoon?=) Kuvituskin on jo kirjaan varmaan ok.Loma sinullekkin on varmaan paikallaan siis ,ettei tarvitse ihan kokoaikaa miettiä omituisia tapoja ja kommelluksia. Kateelisena täällä luen ja voin vain ihmetellä rohkeuttasi. Zemppiä! Ja uusia kertomuksia odotellessa, vähän niin kuin pikkulapsi.
VastaaPoistaHellou!
VastaaPoistaEdelleen tätä on nii mahtava lukea.
Mulla oli muutaman vkon tauko tämän muuttohässäkän vuoksi, niin nyt oliki mukava lukea enemmän : )
Jatkoa odotellen, mutta sitä ennen ihanaa rantalomaa!
Leppoisat nukkumatilat noissa busseissa :) Pidä hauskaa Langkavilla, kattelin kartasta että miten sinne menisit, toivottavasti lentämällä, et kai sä muuten ehdi sinne. Tai siis sähän oot jo siellä varmaan jo :)
VastaaPoista