Hanoi rocks!

Lentoni Pekingistä Hanoihin osui melko myöhäiseen iltaan, olin perillä Hanoissa puolelta öin, ja koska uuteen maahan saapuminen on muutenkin aina jännittävää, olin sopinut hostellin kanssa lentokenttäkyydityksestä. Portilta saapuessani minua olikin nimelläni varustettu kyltti odottamassa, kuskia vain ei näkynyt missään. Jäin kiltisti kyltin viereen odottamaan, ja kohtahan sieltä joku mies saapuikin, ja nappasi minut mukaansa, samalla logiikalla minut olisi tosin voinut napata mukaansa kuka vaan… Öinen ajomatka Hanoihin meni kuitenkin ilman häiriöitä, ja aika hiljaisissa merkeissä, kuskin englanninkielen ollessa varsin rajoittunut. Matkalla oli kuitenkin aikaa katsella kaupunkia, jonka ravintolat olivat ilmeisesti juuri sulkeneet, sillä patatiskiä tiskattiin luovasti jalkakäytävillä. Myöhemmin minulle selvisi kylläkin, että paikallisten suosimat ravintolat, tai ehkä oikeammin katukeittiöt, toimivat kokonaisuudessaan katujen varsilla, jalkakäytävillä ja porttikongeissa, mitään sisätiloja ei välttämättä olekaan. Ruuat valmistellaan ja valmistetaan, syödään ja tiskit tiskataan kadulla, istuen noin 30 cm korkeilla kirkkaanvärisillä muovijakkaroilla, kuin saunajakkaroilla ikään. Ravintolan voi varmaan perustaa oman asumuksensa kohdalle kadun varteen, ja käydä sitten kotoa hakemassa tarvittavat raaka-aineet, kadun varressakin ne tosin näkyvät ihan kätevästi säilyvän?! Hostellille pääsimme kunnialla, ongelma oli vain siinä että ovet olivat lukossa ja valot pimeänä, eikä kuskillani ainakaan näyttänyt olevan sen paremmin avaimia kuin puhelinnumeroakaan, hän oli yhtä ihmeissään kuin minäkin. Onneksi kuitenkin sisäänkäynnin yhteydessä oli puhelinnumero, johon tarpeeksi kauan soittamalla saimme hereille respan pojan, joko oli pedannut itselleen ja veljelleen patjan hotellin aulaan, kätevää. Minulla kävi vieläpä tuuri, sain varaamani ja vahvistetun dormihuoneen sijasta yhden hengen huoneen, jossa sain olla kaikki 3 yötä dormihuoneen hinnalla, 6,50 eur / yö sisältäen aamiaisen. Ei ihan paha?

Hanoin kohdalla on ihan pakko kirjoittaa muutama sana aasialaisesta liikennekulttuurista. Japanissa liikenne sujui varsin hillittyyn, länsimaiseen tapaan, ainoastaan vasemmanpuoleinen liikenne poikkesi siitä mihin Suomessa on tottunut. Etelä-Koreassa meininki oli jo hieman toista, mopoilla ajettiin ilman kypärää, ja jalkakäytävilläkin jos piti oikein nopeasti päästä etenemään. Moottoripyörissä oli hillittömän kokoiset tavaratelineet, joten täydessä lastissaan ne olivat henkilöauton kokoisia ulkomitoiltaan, ajomukavuus epäilemättä huippuluokkaa. Liikennevaloista ei tarvinnut välittää, mutta kadun ylitystä oli syytä suunnitella hieman tavallista paremmin, ja toimia ripeästi, sillä autot ottivat aina varaslähdön valoissa (jos siis niihin olivat vaivautuneet pysähtymään), syöksyen liikkeelle kun jalankulkijoilla oli vielä vihreät. Kiinassa autoja olikin sitten jo aika paljon enemmän, Pekingin ruuhkat eivät katsoneet päivää tai kellonaikaa, ja taksikuskit saattoivat kieltäytyä viemästä asiakkaan haluamaan paikkaan jos heitä ei huvittanut lähteä ruuhkan suuntaan. Kaistanvaihdot olivat vähintäänkin rohkeita, torvet soivat ja moottoritiellä pujoteltiin kolmea kaistaa laidasta laitaan ihan missä vain tilaa sattui olemaan. Suomalaisen isäntänikin kyydissä totesin parhaaksi katsella jotain ihan muuta kuin liikennettä, säästyäkseni turhilta mielenliikkeiltä. Kiinassa asuvan ulkomaalaisen on muuten hankittava kiinalainen ajokortti, jonka saamiseksi ennen tarvittiin ajokoe, jossa esimerkiksi saatettiin ajaa parkkipaikalla sadan metrin matka. Nykyisin ajokokeen sijasta on kirjallinen koe, jossa mm. saatetaan kysyä miten on syytä toimia, jos tulee pakottava tarve sylkäistä (kiinalaiselle tulee usein tällainen tarve) kesken ajon? Vaihtoehtoina on avata ikkuna ja sylkäistä ulos, sylkäistä nenäliinaan, tai sylkäistä autoon, jokainen arvailkoon mikä näistä on oikea vastaus… Kirjallisen kokeen lisäksi täytyy hankkia lääkärintodistus, mutta jos kärsii vaikkapa ajokortin saamista hankaloittavasta punavihersokeudesta, voi lääkärintarkastukseen lähettää sopivasta rahasta tilalleen jonkun toisen, ja kas kun asia hoituikin ihan käden käänteessä!

…niin, siitä vietnamilaisesta liikenteestä piti kirjoittamani. Matkalla lentokentältä hostellille ehdin hetken miettiä puuttuuko meidän autostamme kenties tavalliset ajovalot, tai onko meillä kovin kiire jonnekin, sillä kuljettaja vilkutti pitkiä ajovaloja ja hätävilkkuja sekä soitti torvea taukoamatta koko matkan kentältä hostellille. Totesin kuitenkin että autossamme kaikki on kunnossa, ja kyseessä on vain paikallinen liikennekulttuuriin kuuluva tapa, mutta ehkä ihan hyvä ettei meillä ollut paljon puhuttavaa, kiirettä näytti kaverilla riittävän ihan pelkässä ajamisessakin. Illalla liikenne oli melko vähäistä, mutta aamulla hostellin ovesta ulos astuessani meinasin lentää selälleni, sillä sellaista skoottereiden määrää, puikkelehtivaa liikennettä ja pakokaasuja en vielä missään ole kohdannut! Mutta tulen ilmeisestikin vielä pahempana kohtaamaan kunhan ennätän Saigoniin, joka on Hanoita kaksi kertaa suurempi kaupunki, ja jossa on jonkun lähteen mukaan 5 miljoonaa mopoa (ja siis 7 miljoonaa asukasta)... Mutta Hanoissakin jalkakäytävät ovat mopojen parkkipaikkaa, tai sitten katukeittiön valtaamia, joten jalankulkijoiden tehtävänä on poukkoilla loputtomiin ajoradan ja jalkakäytävän välillä. Kadun ylitykseen on lähdettävä kun lähin mopo on noin kolmen metrin päässä, kadun yli edetään noin puolen metrin pätkä kerrallaan, ja jos laittaa silmät kiinni niin pelottaa hieman vähemmän. Liikennevaloja on paikoitellen, mutta oikeastaan ne eivät vaikuta liikenteen kulkuun millään tavoin. Skootterin päälle mahtuu helposti nelihenkinen perhe, eikä tavatonta ole nähdä kuljettajan sylissä nukkuvaa leikki-ikäistä. Onnettomuuksiin ei kannata joutua, sillä maassa ei ole yhteiskunnan ylläpitämää ensihoitojärjestelmää, vaan ambulanssin maksaa se joka sen tilaa, tai sairaanhoidon se joka potilaan vie sairaalaan, ja huonolla tuurilla samalla voi joutua loukkaantuneen omaisten mukiloimaksi. Paikallisen kertoman mukaan loukkaantuneet jätetäänkin kadulle makaamaan, jos eivät omin avuin siitä pääse eteenpäin, mitäs meni koheltamaan, muilla matka jatkuu.  Vietnamilaisten talous on tiukassa, eikä lähimmäisenrakkaus mene selkänahasta raavittujen perheen ruokarahojen edelle, minkä tietenkin ymmärtää, vaikka se hurjalta tuntuukin. Villin lännen meininki, kannattaa siis selviytyä liikenteen seassa kunnialla.

Liikenteen lisäksi Hanoissa suunnistamista vaikeuttaa se, että kadut vaihtavat nimeä muutaman korttelin välein. Nimet viittaavat niiden varsille levittäytyneisiin pikkuliikkeisiin, esim. Hai Tuong – nimisellä kadunpätkällä liikkeissä ja jalkakäytävillä myydään sandaaleita, tai Hang Trong´lla rumpuja! Katujen nimet eivät suuresti eroa toisistaan (Hang Da, Hang Dao, Hang Dau, Hang Dieu ja Hang Dong, muutamia mainitakseni), ja kun karttaa sekunniksi pysähtyy katsomaan, saa käsipuoleen heti kymmenen avuliasta, jotka tarjoavat riksa- ja mopokyytiä, tai kenties banaania tai ananasta, tai sittenkin rahanvaihtoa. Samaan aikaan mopojen torvet soivat taukoamatonta kakofoniaansa, joten heikkohermoisempaa voi alkaa hirvittää, jos myös minun lehmänhermoni alkoivat olla jo koetuksella. Kaksi päivää Hanoin hulinaa oli ainakin minulle ihan riittävä aika, etenkin kun takana olivat juuri käydyt Peking, Hong Kong, Soul ja Tokio.

Hanoin hulinaa lähdin pakoon Ha Long Bay´lle, jonka Unesco on poikkeuksellisesti listannut maailmanperintökohteiden joukkoon kahdesti, sekä maisemallisten että geologisten arvojensa perusteella. Ha Long Bay on merellinen kohde, joka koostuu yli 2000 merestä nousevasta kalliomuodostelmasta. Ajomatkaa Hanoista tulee noin 3,5h, joten kohteeseen kannattaa lähteä vähintään yhden yön yli kestävälle retkelle, muuten aika menee bussissa istumiseen. Retkiä löytyy eri budjeteille, ja retkestä maksettava hinta on melko lailla käsi kädessä retken tason kanssa. Itse maksoin hyvän tasoisesta retkestä, 105 US-dollaria + 1hh lisämaksu 35 dollaria, eli yhteensä noin 100 euroa, sisältäen noudon hostellilta, bussimatkat, oppaan palvelut, kaksi lounasta ja illallisen, yöpymisen laivassa sekä tutustumisen kelluvaan kalastajakylään ja yhteen alueen suurimmista luolista. Laivat ovat viihtyisiä puulaivoja, ja meidän laivamme sopivan pieni, vain 17 matkustajaa, tarjolla olisi ollut myös isompia ”bilelaivoja” karaokeineen kaikkineen. Ja vaikka etukäteen olin pelännyt muiden matkustajien olevan pelkkiä pariskuntia, olihan tätä mainostettu varsin romanttiseksi kohteeksi, mitä se toki olikin, mutta meille ainakin osui erinomaisen hauska pieni ja sekalainen porukka, hyvä niin. Tästä retkestä kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten ne puhukoon puolestaan, mutta täytyy todeta että retki menee kokemuksena reissun tähänastiseen TOP 3:een, joten voin vain suositella. Henkeäsalpaavat maisemat, huikea kalastajakylä, ihana rauha ja raikas ilma, sää lempeä kuin linnunmaito - taivaallista!

Tätä blogikirjoitusta kirjoitan Hue – nimisessä rannikkokaupungissa Hanoista etelään, pidellen monsuunisadetta pienessä kahvilassa, odotellen bussiyhteyttä seuraavan kohteeseen. Tänne olen päätynyt melkoisen erikoisella kulkupelillä, vietnamilaisen mallin mukaisella yöbussilla, mutta siitä kerron lisää ensi kerralla, nyt uhmaan monsuunia ja syöksyn sateeseen!