Tien päällä taas

Päätettyäni espanjan kielen opinnot Barilochessa päätin jatkaa matkaa vielä etelämmäksi, ja samalla viettää vielä hieman lisää aikaa Argentiinassa, vaikka oleskeluni oli jo muutenkin venähtänyt aiottua selvästi pidemmäksi. Mutta toisaalta, sehän tässä matkanteossani yksi hienoimpia asioita onkin, voin viipyä pidempään paikassa jossa viihdyn, ja vastaavasti jatkaa matkaa aikaisemmin jos maisema ei miellytä! Barilochen maisema kyllä miellytti siinä määrin, että lähtöä edeltävänä päivänä kävimme tekemässä koulukaverini, hongkongilaisen Tatjanan kanssa kevyen 28 kilometrin ja 8,5 tunnin vuoristovaelluksen läheiselle ”Mustalle laguunille”. Kyseinen reitti suositellaan tavallisesti tehtäväksi kahdessa päivässä, mutta koska meidän molempien matkasuunnitelmat oli jo tehty seuraavalle päivälle, päätimme reippaina tyttöinä taittaa matkan yhdessä päivässä. Ja niinhän me taitoimme, tosin iltasella oli pakko kieltäytyä muiden koulukaverien kutsusta iltaolusille, koska KÄVELY kotoa kaupungille ei kuulostanut houkuttelevalta, vaikka olut kyllä olisi houkuttanutkin aika tavalla. Vaellusreitti oli kuitenkin huikaisevan kaunis, ja tiukka kiipeäminen palkittiin mahtavilla maisemilla vuoren huipulta. Sen verran tiukkaan tahtiin Tatjanan kanssa kuitenkin pisteltiin, että varpaista lähti pari kynttä, mutta tiesipä päivän päätteeksi ainakin jotain tehneensä!

Barilochen jälkeen reittini vei historiallista tietä, ”Ruta (Route) 40”:tä alas Etelä-Patagoniaan. Ruta 40 on Argentiinan pisin ja samalla yksi maailman pisimpiä tiekokonaisuuksia, ulottuen 5 000 kilometrin matkan Argentiinan länsirajaa myötäillen, halkoen mm. 18 luonnonpuistoa ja ylittäen 18 jokea, reitin korkeuseron vaihdellessa Rio Gallegosin merenpinnan tasosta aina Saltan 5 000 metrin korkeuksiin. Itse taitoin reittiä kaksi päivää, ja noin 1 500 kilometriä, josta viimeiset 800 km hiekkatietä, keskinopeuden ollessa ehkä noin 50 km / h, ja bussin luistellessa osin mutaisella maantiellä. Mutta mikäs kiire tässä, jos jotain olen tällä reissulla oppinut, niin ainakin istumaan tuntikausia paikallani tekemättä yhtään mitään – jospa malttaisin jatkossakin samalla tavalla nauttia tekemättömyydestä? Maisemat eivät matkalla paljon vaihtuneet, eikä elämääkään tien varressa paljon näkynyt, mutta ainahan sitä voi seurata pilvien liikkeitä taivaankannella… Taukopaikat olivat ainoat paikat missä päivän mittaan näki ihmisiä, ja ihmetellä täytyi riittääkö satunnaisista bussimatkalaisista elantoa ja tekemistä ihmisille, kun muista asutuksen merkeistä oli suuntaansa vähintään 100 km? Bussimatkalla tutustuin myös muutamiin mukaviin matkalaisiin, kahteen ruotsalaiseen jamppaan, sekä englantilais-irlantilaiseen kolmikkoon, joiden kanssa jatkoimmekin matkaa suunnilleen samaan tahtiin seuraavat 1,5 viikkoa, viettäen välillä St.Patrick´s Day´ta, syöden Irish Stew´ta, tai juhlien toisen ruotsalaisen syntymäpäiviä, syöden lihapullia ja perunamuusia ruotsalaiseen tapaan argentiinalaisista aineksista.

Tässä kohtaa on muuten syytä hieman kehua argentiinalaisia hostelleja. Palvelu on kaikkialla ollut hyvin ystävällistä, paikat ovat hyvin siistejä, vuoteetkin käydään päivittäin petaamassa kuin hotellissa ikään, ja yleisissä tiloissa siivotaan lähes koko ajan. Ilmainen internet ja wi-fi löytyy jokaisesta hostellista, ja lähes kaikissa hostelleissa hintaan sisältyy myös aamiainen, joka tosin tapaa olla vain kahvia ja valkoista leipää, tai sitten makeita voisarvia. Yksi poikkitieteellinen havainto matkaltani muuten on, että suomalainen ravintolan/baarin wc häviää puhtaudessa melkein minkä tahansa muun maan wc:lle, siinä meillä olisi TODELLA paljon oppimista! Suomessa tosin wc:n oven saa lukkoon, mikä täällä ei ole ollenkaan tapana, sen sijaan varatun wc:n tunnistaa siitä että ovi on kiinni. Eikä ihan aina siitäkään, eräässäkin hostellissa kimppahuoneessa oli oma wc, mikä sinällään on ihan mukavaa, mutta wc:n ovea vain ei saanut edes kiinni, vaan se jäi raolleen noin 15 cm. Ja koska wc-istuin oli ovesta sen verran etäällä, ettei ovea asioidessaan voinut edes kädellä pitää kiinni, oli huonekavereille hyvin selvää missä kunnossa kenenkin vatsa oli. Intiimiä? Eihän toki.

”Ruta 40” vei meidät Patagonian vaelluspääkaupunkiin El Chalteniin, pieneen kylään joka on 15 vuotta aikaisemmin syntynyt palvelemaan luonnossa liikkuvia matkailijoita. Vaellusreitit alkoivatkin lähes hostellin ovelta, ja niissä riitti valinnan varaa, niin lyhyemmille kuin pidemmille päivävaelluksille, kuin vaikka viikon kestävälle telttareissullekin. Maisemat olivat jälleen kerran vertaansa vailla, ja kilometrit taittuivat kuin siivillä laguuneita, jäätiköitä ja Andien kondorikotkia ihmetellessä. Vaelluspäivän päätteeksi reissunainenkin huitaisi huiviin kevyen 500 gramman pihvin ja litran olutta, tulematta edes pahemmin täyteen - raitis ilma ja liikunta tekevät ihmeitä, eikö? Reissuporukkamme miespuoliset jäsenet jaksoivat vielä päiviä myöhemmin ihmetellä hyvää ruokahaluani, mutta olinhan tässä suhteessa äitini mukaan jo lapsenakin kovin helppo - aina suu auki kun ruokaa oli lähellä…  El Chaltenin jälkeen ohjelmassa oli El Calafate, jonne matkailijoita houkuttaa Perito Morenon jäätikkö, joka on yksi Patagonian suurimpia matkailunähtävyyksiä. Ja onhan se vaikuttava, täytyy sanoa. Jäätiköllä on pinta-alaa 250 neliökilometriä ja pituutta 30 km, tehden siitä maailman kolmanneksi suurimman makean veden varaston. Jäätikön leveys on noin 5 km, korkeus jäätikköjärven vedenpinnan yläpuolella noin 60 m, ja eläväisyydessään jäätikkö on kuin syntynyt turistikohteeksi. Jäätikkö nimittäin liikkuu päivässä noin kaksi metriä, ja sen ulkoreunasta lohkeilee jatkuvasti isoja ja pieniä lohkareita valtavalla jylinällä, itsekin näin 2,5 tunnin aikana kolmen ison lohkareen ja 5-6 pienemmän lohkareen putoavan, jälleen kerran aika pysähdyttävä elämys. Ja vaikka en mikään lintubongari ole koskaan ollutkaan, oli El Calafatessa hauska nähdä myös luonnonvaraisia flamingoja!

Viimeiseksi kohteekseni Argentiinassa muodostui Ushuaia, maailman eteläisin kaupunki. Ushuaia on vilkas satamakaupunki, ja samalla portti Etelämantereelle, jonne kaupungista on vain 1000 kilometrin matka. Itsekin kartoitin ”last minute” – matkoja Antarktikselle, mutta Ushuaiaan saapuessani sesonki oli käytännössä jo ohi, viimeiset laivat lähtevät matkaan maaliskuun puolivälin tietämillä, minkä jälkeen sääolot mantereella käyvät perusturistille liian haastaviksi. Näin ollen itsekin säästyin päättämisen vaikeudelta, sillä edullisimmillaankin etelämantereen matkat ovat varsin hinnakkaita, mistä budjettini ei olisi lainkaan tykännyt, niin eksoottinen elämys kuin se olisi ollutkin. Matkatoimistosta kyllä tarjosivat nopean varaajan etuna hyviä hintoja ensi vuoden sesongille, mutta jotensakaan en usko Ushuaiaan eksyväni ensi vuonna samoihin aikoihin. Vaikka kukapa sitä tietää…  Mutta ehkä ennemmin sitten 60-vuotisjuhlamatkana tai jotain? Etelämantereen matkan sijaan vietin aikaani Ushuaiassa jälleen vaeltamalla (yllätys!) sekä vierailemalla pingviinisaarella, mikä olikin kerrassaan viehättävä kokemus. Matkaa taitettiin 1,5 tuntia minibussilla, ja 15 min veneellä, minkä jälkeen noustiin maihin saarelle, jossa pesii hieman yli 3 000 paria pingviinejä. Suurena pingviinien ystävänä olin tietenkin aivan tohkeissani , sympaattisia frakkipukuisia touhottajia oli joka suuntaan satoja ja taas satoja. Joten jos Uuden Seelannin pingviinipääkaupungissa olinkin jo pingviinien lähelle päässyt, täällä tilanne oli vielä aivan toinen, ah ja voih!

Säiden puolesta muuten niin Ushuaiassa kuin koko Etelä-Patagoniassakin alkaa olla jo hippasen viileää, onhan täällä jo syksy täydessä vauhdissa. Ushuaian kesän keskilämpötilakaan kun ei ole kuin 9,6 astetta, joten kesävaatteissa alkaa hiljakseen hieman paleltaa. Olen joutunut ostamaan muutamia lämpimämpiä vaatteita, ja mieli on alkanut tehdä kohti pohjoista ja lämpimämpiä kelejä. Ennen sitä olen kuitenkin ottanut vielä yhden haasteen, ja olen huomenaamulla lähdössä muutamaksi päiväksi telttailemaan! Olen nimittäin juuri saapunut Chilen puolelle, Puerto Natalesiin, jonka läheisyydessä sijaitsee yksi maan kauneimmista luonnonpuistoista, Torres del paine. Vaelluskaverikseni lähtee hollantilainen Danya, ja tarkoituksenamme on vaeltaa kolme päivää ja yöpyä kaksi yötä teltassa. Partioajoistani on jo aikaa, mutta ajatus kolmesta päivästä luonnon helmassa tuntuu oikeastaan aika mukavalta, etenkin kun hostellilta saa vuokrattua niin teltat, makuupussit kuin retkikeittimetkin. Vaelluksen jälkeen on sitten vastaavasti aika rentoutua neljän päivän merimatkalla (16 hengen kimppahytissä) Puerto Natalesista Puerto Montt´iin. Sitä jaksaa kun on mitä odottaa…?