Hit the road, Jack!

Tätä kirjoittaessani olen kuin olenkin päässyt Queenslandin tulvia pakoon, eli Uuteen Seelantiin, ja tarkemmin eteläsaarelle ja Christchurchiin. Tässä kirjoituksessa palaan kuitenkin vielä Australiaan, ja tähänastisen (lyhyehkön) motoristielämäni hienoimpaan road trippiin, Great Ocean Roadiin. Huimat mutkatiet, pysähdyttävät maisemat, aurinkoinen kesäsää ja hyvä pyörä, mitä sitä reissunainen voisi enempää pyytää?

Great Ocean Roadista minulle ajatuksen antoi ystäväni Jaana, joka autoili saman pätkän muutama kuukausi sitten. Suositukset reitin suhteen olivat aika vakuuttavat, vaikkakin alkuun ajattelin, ettei rohkeuteni riittäisi moottoripyörän vuokraamiseen yksin, vasemmanpuoleinen liikenne ja kaikkea…  Ajatus jäi kuitenkin kutkuttamaan, ja eräänä iltana vuokrapyöriä netistä katsellessani tulin siihen tulokseen, että sen verran pitää motoristista munaa löytyä (vaikka se nainen onkin), että tien päälle lähdetään! Ja kun vielä eräältä vuokrafirmalta löysin entistä pyörääni vastaavan mallin, oli se kuin merkki minulle, tämä on tehtävä. Great Ocean Road itsessään ei ole pitkäkään pätkä, noin 250 kilometriä, lähtöpisteenä Geelong – niminen pikkukaupunki Melbournesta lounaaseen, päättyen Warrnambool – nimiseen kaupunkiin rannikkoa länteen päin, matkaa Melbournesta reitin alkuun tulee noin 100 km. Varasin matkan tekoon kuitenkin neljä päivää, koska luvassa oli mutkaisia teitä, joilla keskinopeus ei tulisi olemaan päätä huimaava, minkä lisäksi parista päivästä pyörän päällä ei tule kuin vihaiseksi. Ja ainahan varsinaisen reitin oheen löytyy sivureittejä ajettavaksi, jos muuten ei tarpeeksi kerry kilometrejä. Reissunaisen budjetti ei varsinaisesti päätöksestä ilahtunut, mutta kuten jo viimeksi totesin, kyseessä on arvotuskysymys. Reissun päällä en myöskään ole paljon bilettänyt, joten olisin helposti voinut tähän mennessä kumota saman rahan myös kurkusta alas, tätä vaihtoehtoa pidän kuitenkin PALJON parempana!

Pyörän haku ajoittui uuden vuoden viikonlopun jälkeiselle maanantaille, joka oli maan tavan mukaan vielä pyhäpäivä, sillä Australiassa juhlapyhän osuessa viikonlopulle on seuraava maanantai aina yleinen vapaapäivä. Pyöräliike olisi avoinna vain klo 9-11 välisenä aikana pyörän hakua varten, ja olinkin ajoissa matkalla kohteeseen, Peel Streetille, tosin vain väärälle Peel Streetille… Taksikuski, joka sitten kiidätti minut oikealle kuorikadulle, ystävällisesti valaisi minua, että Melbournessa jokaisesta kaupunginosasta löytyy suunnilleen samat kadunnimet. Hyvä tietää, tässä vaiheessa - hienosti alkaa siis road trippini… Ei siinä mitään, perille löydettiin, varusteet niskaan, ja tien päälle. Vuokrafirmassa minulta kainosti tiedusteltiin, josko neidillä sattuu pyörä oleman myös kotomaassa, vai ihanko vain spontaanisti olen päättänyt tien päälle lähteä. Jollain tavalla näyttivät kovin helpottuneilta, kun pyörähistoriastani heille kerroin, mikähän siinä oikein oli..? Ja koska minulla ei ollut Melbournen karttaa, eikä sitä vauhdissa tietysti kovin hyvin olisi voinut lukeakaan, kesti oikean tien päähän löytäminen noin tunnin, ja 18 km, kun oikeasti matka olisi ollut noin 2 km ja ehkä 5 minuuttia. Onneksi tosiaan oli se pyhäpäivän aamupäivä, ja kaupungin kadut tyhjillään, sen verran haparoivalta varmaan etenemiseni näytti…  Pyörän suhteen olin kuitenkin tehnyt hyvän valinnan, sillä pyörä oli lähes identtinen entisen pyöräni kanssa, ja jo muutaman sadan metrin jälkeen tunsin oloni pyörän päällä vähintäänkin kotoiseksi. Vasemmanpuoleinen liikennekään ei tuntunut, edes alussa, hankalalta, ehkä olin Aasiassa monta kuukautta erilaisten liikennevälineiden kyydistä asiaa seurattuani sen jollain tavalla jo sisäistänyt?

Olin varannut matkan varrelle majoituksen kolmeksi yöksi, majapaikat olivat määräytyneet aika pitkälle sen mukaan, mistä kohtuuhintaan tilaa vielä löytyi, olihan maassa lomasesonki kiivaimmillaan käynnissä, ja Great Ocen Road myös monen paikallisen lomakohde. Ensimmäisen yön viettäisin Princetown – nimisessä kyläsessä, ja seuraavat kaksi yötä Port Fairy´ssa, joka olikin jo varsinaisen Great Ocean Roadin ulkopuolella. Ensimmäisen päivän reitti vei oikeastaan suorinta tietä majapaikkaan, tosin se suorinkin tie oli aika mutkainen, ja kilometrejä kertyi 300. Ensimmäisenä päivänä oli pakko pysähdellä useampaan kertaan maisemia ihailemaan, vaikka se ajovarusteissa onkin välillä turhauttavaa puuhaa; ensinnäkin pyörälle pitää löytää paikka, josta sen ilman nolonnäköistä tunaamista saa takaisin tien päälle. Ihan senkin takia, että pyörä painaa lähes 300kg, mikä minunkin kaltaiselleni riuskalle naiselle on aika paljon, eli ylämäkeen en mopoa kovin helposti lykkää. Minkä lisäksi ihmiset tuntuvat mielellään katselevan, miten tyttö moisen ison pyörän kanssa pärjää, eli huomio on aina taattu, eikä silloin tee mieli näyttää ihan aloittelijalta. Pyörän parkkeeraamisen jälkeen pitää riisua hansikkaat (mikä helteessä voi olla yllättävänkin iso ponnistus), aurinkolasit ja kypärä, laittaa hiukset, riisua takki, kaivaa sivulaukusta vesipullo ja kamera, jne. Ja tässä vaiheessa on jo ihan armoton hiki, jos sää vain on yhtään lämmin. Ja täällähän se on… Ja sitten sama prosessi toisinpäin. Juuri yhdelle ystävälleni totesinkin, että moottoripyöräily ei ole mukavuudenhaluisen ihmisen hommaa – yleensä aina on liian kylmä tai liian kuuma tai sataa, mopovarusteissa näyttää ihan avaruusmieheltä, kroppa puutuu ja tulee kipeäksi, matkatavaroita ei saa paljon mukaan, rahaa menee ja mitä vielä. Mutta on se vaan niiiiiiiiin hienoa, I´m loving it!

Toisena ajopäivänäni löysin reissun mahtavimmat reitit, ja hieman sivussa Great Ocean Roadilta, jossa pahimmillaan joutui seisomaan ruuhkaksi asti. Tai olisi joutunut, härskisti laskettelin kyllä jonojen ohi pientareen puolelta, jotain etua moottoripyörällä liikkumisestakin on oltava! Sivureiteillä sai ajella lähes ylhäisessä yksinäisyydessään, tiet olivat leveitä ja pääsääntöisesti hyväkuntoisia, ja maisemat mahtavia, se mitä niitä nyt pyörän päältä ehtii katsella. Sallitut nopeudet olivat melko korkeita, mutkaisilla metsäteillä sai (tai olisi saanut) ajaa 100km/h, ja ennen jokaista mutkaa oli kyltti kertomassa suositellusta ajonopeudesta. Jos siis kyltissä suositeltiin vauhdiksi 20 km/h, tiesi ettei mutkaan ainakaan satasta kannattanut kurvata. Koalakarhujakin reiteillä oli puissa paljon, mutta aika pian totesin parhaaksi bongailla niitä pysähdyksissä, sillä mutkatiet, moottoripyörä ja puiden latvojen tähyily eivät ole kaikkein toimivin yhdistelmä… Villikenguruita näin reissun varrella neljä, joista puolet kuolleena tien pientareella, onneksi eivät minun moponi alle pomppineet! Victorian osavaltio on moottoripyöräystävällinen, tietulleja ei tarvitse maksaa, ja mopon saa parkkeerata ilmaiseksi jalkakäytävälle, kunhan jättää tilaa jalankulkijoille. Opaste- ja kilometrikylttejä olisin tien varteen kaivannut enemmänkin, sen sijaan varoitus- ym. kylttejä oli yllin kyllin. Milloin varoitettiin kenguruista, koaloista ja opossumeista, milloin tarjottiin mahdollisuutta ”voimanokosiin” (powernap area), milloin taas todettiin nopeuden tappavan. Niin, pyörää noutaessani muuten allekirjoitin toista kertaa matkani aikana paperin, jossa vakuutin ymmärtäväni, että saatan hyvinkin kuolla tällä reissulla… Road Tripilläni jossain vaiheessa tuli mieleeni, että fiksumpi motoristi olisi kuitenkin varustautunut matkaan jonkinlaisella kartalla, vaikka sitä ajaessa ei niin hyvin pystykään lukemaan, välillä olisi kuitenkin voinut pysähtyä tarkistamaan sijaintinsa tai jotain. Tässä kohtaa on pakko todeta, että vaikka monet ovat yksinäistä maailmanympärimatkaani suuren rohkeuden osoituksena pitäneetkin, välillä pidän sitä itse ihan vain puhtaasti hölmöytenä - hulluahan ei tunnetusti paljon pelota? No, hullu tai rohkea, tästäkin reissusta selvittiin!

Road tripistä muodostui Australiassa oloaikani hienoin kokemus, ihan ehdottomasti, joten Jaanalle suuri kiitos ideasta! Kilometrejä kertyi mittariin 1250, ja pisaraakaan vettä en matkalla saanut niskaani – toisin kuin Australiassa oloni viimeisinä päivinä, tulvien piinaamassa Queenslandissa. Asemapaikkani oli Gold Coast, ja siellä Surfers Paradise, jossa minut vieraakseen olivat ystävällisesti toivottaneet tervetulleeksi entinen työkaverini Kersti australialaisen miehensä Brianin kanssa. Sateinen sää ei varsinaisesti suosinut paratiisia etsiviä surffareita, mutta minulle harmaat, laiskat päivät yhdessä huippuhauskan seuran kanssa takasivat jälleen rentoutumista ja akkujen lataamista ennen seikkailuni seuraavia kiemuroita. Kyllä reissunaisen kelpasi, kun Brian vieraanvaraisena isäntänä kaatoi puolestani aamiaismuroihin maidonkin, ettei minun vaan tarvitsisi vaivautua! Kiitos siis ihanalle isäntäperheelleni, ja kiitos myös ihanille can do –ystävilleni kotisuomessa – he kun olivat toimittaneet Kerstin joulukuusen alle minulle joululahjan, salmiakkia ja pullon jaloviinaa (jonka juomisen suhteen alan ilmeisesti olla jo surullisen kuuluisa?)! Niin se joulupukki sitten löysi minut tänäkin vuonna, vaikka melkein olinkin jo ehtinyt luopua toivosta - KIITOS, lupaan olla kiltti tyttö myös seuraavana vuonna!