Hei me lennetään!

Neljä viikkoa Uudessa-Seelannissa alkaa olla loppumetreillään, joten on aika kertoilla viimeisten kahden viikon kokemukset. Viimeksi jo lupailinkin jotain vaellusretkestä Lord of the Rings – elokuvien maisemiin, sekä tunnelmat laskuvarjohypystä, joten aloitetaanpa niistä…

Taru sormusten herrasta - trilogia on kokonaisuudessaan kuvattu Uudessa-Seelannissa, ja se on yksi maailman elokuvahistorian mittavimmista elokuvaprojekteista, kokonaistuotannon kestettyä kahdeksan vuotta, ja kustannettua 285 milj. US dollaria. Kuvauksia on tehty yhteensä yli 150 eri paikassa ympäri maata, joten elokuvasta tuttuja maisemia tuli vastaan muuallakin kuin vaellusretkelläni. Maan hallitusta on arvosteltu elokuvaryhmän päästämisestä luontoarvoiltaan korvaamattomiin maisemiin, kuten lukuisiin luonnonpuistoihin, ja vieläpä suurelle yleisölle asiasta liiemmin tiedottamatta. Ja mm. vaellukseni kohteessa, Uuden-Seelannin ensimmäisessä kansallispuistossa Tongariro National Park´ssa jouduttiinkin tekemään kuvausten jäljiltä entistämistöitä. Vaellusreittini, Tongariro alpine crossing, alkaa Mangatepopo´n laaksosta, joka sijaitsee 1150 metrin korkeudessa merenpinnasta. Reitin pituus on lähteistä riippuen 18,4 – 19,4 kilometriä, ja korkeimmillaan reitti kipuaa 1886 metriin, kulkien kahden maorien pyhänä pitämän tulivuoren, Mt Tongariron ja Mt Ngauruhoen, välistä. Alueen tulivuoret ovat edelleen aktiivisia, ja vaeltajia kehotetaan poistumaan vuorilta pikaisesti, mikäli purkauksen merkkejä, kuten tuhkapilviä tai maan järisemistä ilmenee, ehkä ihan hyvä vinkki? Reitti luokitellaan vaikeusasteeltaan haastavaksi, ja aikaa vaellukseen menee opastekylttien mukaan 7 tuntia, itse taitoin reissun 6 tuntiin. Reitti on useaan otteeseen äänestetty Uuden-Seelannin parhaaksi päivävaelluskohteeksi, minkä lisäksi reitti myös komeilee useilla maailman TOP 10 – päivävaelluskohteiden listoilla.

Vaellusreitille päästäkseen on hankittava kuljetus reitin alkupäähän, sekä nouto reitin loppupäästä, itse olin lähdössä vaellukselle Turangi – nimisestä pikkukyläsestä noin 40 km päässä reitiltä. Herätys oli aamukuudelta, aamiainen naamariin, eväät valmiiksi ja odottamaan kuljetusta – kunnes kuulin että vuorilla luvassa olisi sen verran huonoa säätä, että bussikuljetusta reitille ei olisikaan, olin siis turhaan ponkaissut pystyyn kukonlaulun aikaan, prkl! Mutta eipä hätää, ystävällinen hostellinomistaja lupasi minulle kyydin lähtöpaikkaan, mikäli sää aamun mittaan hieman paranisi, joten eikun tunti lisää unta ja sen jälkeen päästiinkin matkaan. Lähtöpaikalta katsottuna vuorten huiput olivat pilvien peitossa, ja koska nousua olisi noin 700 metriä, ei huipulla vallitsevasta säätilasta pystynyt lähtöpaikalta katsottuna paljon sanomaan. Hostellinomistajan kanssa sovimme minun kuittaavan olevani turvassa, kunhan pääsisin vuorten yli Ketetahin taukomajalle, minkä jälkeen hänkin osaisi arvioida minun saapumiseni reitin päätepisteeseen, tullakseen hakemaan minut sieltä jälleen pois. Ensimmäisen tunnin reitti eteni laaksossa, suhteellisen vaivattomasti, minkä jälkeen olikin nousua aika reippaasti ylöspäin seuraavat 2,5 tuntia, jonkintasoinen peruskunto on siis hyvä omata ennen reitille lähtöä. Hyvät varusteet ovat myös iloksi ja hyödyksi, kunnon vaelluskengillä ja sadetta ja tuulta pitävällä kuoritakilla varustautuneena on huomattavasti mukavampi vaeltaa, vaikka tulihan reitillä pari jamppaa farkuissa ja tennareissakin vastaan, valintakysymys… Huipulla sääolot olivat aika toista luokkaa kuin lähtöpisteessä, tuuli oli voimakas, ja pilvet niin matalalla, että reitin opastemerkkien seuraaminen oli välillä enemmänkin arvailua. Reitin korkeimmalla kohdalla, Punaisella kraatterilla, ei maisemia juuri pilvien ja sumun vuoksi päässyt näkemään, minkä lisäksi huipun ylitettyäni alkoi tihkusade, joka tuulen vuoksi tuli mukavasti vaakasuorassa. Huipulta alas matka taittui jouten, mutta polveni eivät liiaksi pitäneet sadoista porrasaskelmista, joita alasmenoreitille oli etenemistä helpottamaan rakennettu. Vaelluksen viimeinen tunti olikin astetta tuskaisampi, samaa kuulin monen muun vaeltajan suusta myöhemmin, mutta viimeistään hostellilla, kylmän oluen ääressä nekin harmit unohtuivat. Kokonaisuutena kuitenkin ehdottoman hieno kokemus, jota lämpimästi kaikille Uuteen-Seelantiin matkaaville suosittelen!

Turangin jälkeen matkani jatkui Taupo – nimiseen kyläseen, aikomuksenani suorittaa vielä viimeinen ”seikkailu” ennen siirtymistäni seuraavaan maahan ja maanosaan. Laskuvarjohyppy on benji-hypyn ohella Uuden-Seelannin matkaajien ykkösaktiviteetti, joten olihan sitä minunkin kokeiltava. Hyppypäiväksi kaavailtu päivä valkenikin lupaavan kirkkaana, ja koska olin edellisen yönkin nukkunut mukavan rauhaisasti, ennakko-odotusteni vastaisesti, olin vähintäänkin innoissani lentoon lähdössä (uskokoon kuka haluaa)! Hyppykorkeudeksi voi valita joko 12 000 tai 15 000 jalkaa, joista itse tietenkin valitsin jälkimmäisen, kilometreissä tuo 15 000 jalkaa on noin 4,5 km. Kun kerran hypätään, niin hypätään kunnolla! Valmistautumispaikalla ensimmäinen toimenpide on hyppääjien punnitseminen, yli 100 kg:n elopainolla ei tandem – hypystä tarvitse haaveilla. Seuraavana askeleena oli oikeanlaisen ”hyppypaketin” valitseminen, pelkkä hyppy olisi kustantanut 195 eur, mutta jos halusi hypystä kuvamateriaaliakin, oli kukkaronnyörejä syytä raottaa hieman enemmän. Itse valitsin ”kultaisen” paketin, jolloin 350 eurolla sain hyppyyn mukaan kaverin kypäräkameralla varustettuna, ”exit-photon” hetkestä ennen hyppyä, dvd-videon hypyn freefall – osuudesta, eli vapaasta pudotuksesta ennen laskuvarjon avaamista, sekä tandem-ohjaajani käsikameran kuvat. Platinapaketti olisi lisäksi vielä sisältänyt t-paidan, sekä käsikamera-dvd:n, mutta totesin edellä mainitun varustelun riittäväksi todistusaineistoksi hypystäni. Ennen koneeseen astumista pukeuduttiin hyppyhaalariin ja nahkaiseen lentäjänlakkiin, lisäksi mukaan matkaan saatiin hyppylasit ja naamari lisähappea varten, koneen noustessa hyppykorkeuteen. Haalarin päälle lisättiin sitten vielä valjaat, joihin ohjaajani sitten kiinnitti omat valjaansa ennen koneeseen nousua. Ohjaajan kanssa olotila olikin suhteellisen intiimi, käytännössä istuin koneessa remmeillä tiukasti sidottuna hänen sylissään, ja koska kone oli pieni, istui kameramieheni vastaavasti melkeinpä minun sylissäni. Mutta onneksi kameramies oli komein Uudessa-Seelannissa näkemäni mies, eikä hyppyohjaajassanikaan mitään vikaa, joten huonomminkin olisi voinut mennä!

Koneen nouseminen hyppykorkeuteen kesti noin 20 minuuttia, mikä olisi ollut juuri sopiva aika kehittää pieni paniikki tulevasta. Itse en kuitenkaan suuremmin jännittänyt tässä vaiheessa, lentäminen itsessään ei minua ole koskaan pelottanut, ja jotenkin en osannut pelätä koneesta ulos hyppäämistäkään, ehkä ajatus tuntui yksinkertaisesti liian absurdilta – kuka nyt ulos lentokoneesta hyppäisi? Niinpä. Ennen meitä tandemhyppääjiä hyppäsi koneesta ulos muutama kaveri ihan vain omaksi huvikseen, ja täytyy sanoa että luukun auetessa vieressä, ja kavereiden loikatessa ulos, kiertyivät sisäelimeni ihan aavistuksen solmulle. Mutta koska olin tandemhyppääjistä hyppyvuorossa ensimmäisenä, en ehtinyt kauaakaan ihmetellä, kun ohjaajani jo ryhtyi hivuttamaan meitä koneen oviaukolle. Jalat ulos ovesta, kädet valjaiden olkaimiin, pää ohjaajan olkaan nojaten, nopea hymy exit-kameralle ja menoksi. Pari ensimmäistä sekuntia olotila oli sanoinkuvaamaton, paniikki ja varmuus siitä että nyt lähtee henki, miellyttävää… Pian ohjaaja kuitenkin kopautti olkaani, merkkinä siitä että voisin irrottaa käteni valjaiden olkaimista, ja ottaa rennon leijunta-asennon. Rentoudu nyt siinä sitten! Mutta totta puhuen, vapaa pudotus kesti noin minuutin, ja se oli koko hypyn paras osa, kun pahimmasta paniikista pääsi ohi. Ilmavirta oli niin kova että hengittäminen oli työlästä, samoin kuin kameralle hymyily, mutta maisema oli huikea, ja putoamisen tunne ihan käsittämättömän hieno. Minuutin kuluttua tuli taas kopautus olkapäähän, mikä tarkoitti sitä että varjo avattaisiin, eli kädet olkaremmeille ja pää ohjaajan olkaan. Varjon avautuminen nykäisi meidät nousukiitoon monta metriä ylöspäin, mutta varjon auettua vauhti hidastui, hyppylasit sai ottaa silmiltä, ja meteli katosi niin että ohjaajan kanssa pystyi puhumaan.  Varjon kanssa laskeutuminen oli melkoista pyörimistä, mikä kaltaiselleni karusellikammoiselle on pahimmanlaatuinen painajainen, ja hetken aikaa olin aivan varma että annan ylen hetkenä minä hyvänsä. Varjon kanssa laskeutuminen olikin hypyn pahin vaihe meikäläiselle, ja sai maailman pyörimään silmissäni vielä pitkään hypyn jälkeen. Alas tultiin kuitenkin kauniisti ja pehmeästi, ja niin olin taas ylittänyt omat rajani, niin omissa kuin ehkä muidenkin silmissä. Että terveisiä vaan Heinolaan ja Mikkille, joka nauroi viime kesänä kuollakseen minun kammolleni hypätä 3 m korkean saunaveneen katolta veteen - katsotaanpa ensi kesänä uudelleen!

Tätä kirjoitusta rustailen Taupossa, hostellin terassilla, lasissa erinomaisen hyvää paikallista Sauvignon Blanc -valkoviiniä, jota olen ”joutunut” tankkaamaan varastoon, ennen siirtymistäni pihvien ja punaviinin maahan Argentiinaan, Etelä-Amerikkaan. Uusi-Seelanti on ollut varsin miellyttävä kokemus, helppo matkustaminen bussilla ympäri maan, ja matkailukoneiston järkkymätön toimintavarmuus ovat olleet reissunaiselle tervetullutta vaihtelua. Olen nauttinut huimaavan kauniista maisemista ja urheilullisista tekemisistä – vaeltamisesta, melonnasta, pyöräilystä sekä uusimpana Paddle Boarding´sta, eli lainelaudalla seisten melomisesta, joka muuten on koko kropalle todella hyvää liikuntaa! Ja tietenkin olen nauttinut luonnosta ja suomalaiselle eksoottisista eläimistä – yhdestä valaasta, yhdestä keltapingviinistä, muutamasta albatrossista, sekä suuresta määrästä merileijonia. Unohtamatta Uuden-Seelannin pingviinipääkaupungin Oamarun sinipingviinejä, joiden rantautumista iltahämärässä pääsi katsomaan, kun osasi mennä oikealle rannalle, ja istuutui odottamaan. Pingviinit nousivat merestä, ihmettelivät hetken meitä rannalla istuvia katsojia, ja tallustivat sitten tyytyväisenä noin metrin päästä ohitsemme, kohti kotikolojaan rantatörmällä. Ihanaa, kerrassaan ihanaa.

Mutta kuten todettua, on vaihteeksi aika sanoa jäähyväiset yhdelle maalle ja mantereelle, ja rientää kohti uusia seikkailuja, huomenna lennän siis Buenos Airesiin. Lentoni lähtee 10.2. klo 19.45, ja perillä BA:ssa olen 10.2. klo 15.35. Istun koneessa 12 h, mutta aikavyöhykkeiden vuorokausirajan osuessa matkalleni, saavun siis perille aikaisemmin kuin matkani alkaakaan. Argentiinaan kanssani kymmeneksi päiväksi lomailemaan saapuu ystäväni Oliver, joten luvassa on jälleen tuttua seuraa ja Suomi-tuliaisia - ettei vaan olisi taas Jaloviinaa…? Ensi kertaan!