¡ Hola !

Uudessa-Seelannissa vietetyn kuukauden jälkeen reissunainen on saapunut uudelle mantereelle, Etelä-Amerikkaan, ja tarkemmin sanottuna Argentiinaan ja Buenos Airesiin. Matka tosin meinasi tyssätä jo Aucklandin lentoasemalla, huolettomana reissaajana kun en ollut muistanut tarkistaa, vaaditaanko Argentiinan koneeseen pääsyyn (ja sitä kautta siis maassa oleskeluun) myös poistumislippu maasta. Ikuisuuden kestävän check in – jonotuksen jälkeen olikin nimittäin iloinen yllätys, kun lentokenttävirkailija totesi, ettei hän voi tsekata minua sisään koneeseen, ellei minulla ole todistetta siitä, että myös aion maasta poistua! Ja minulla kun ei ollut aavistustakaan, milloin ja mitä kautta maasta tulisin poistumaan, suunnitelmani kun muotoutuvat aina vähän fiilispohjalta. Virkailijakin oli kovin hämmentynyt, eikä ollenkaan meinannut ymmärtää, miten niin en tiedä milloin lähden Argentiinasta? Hän kuitenkin lähetti minut kyseisen lentoyhtiön, Aerolineas Argentinasin toimistoon, jotta voisin sieltä ostaa jonkinlaisen lipun jonnekin. Kiva, minnekähän sitä sitten menisi ja koska…? Toimistossa asiaa hetki pähkäiltiin viiden vilkkusilmäisen argentiinalaisherran kanssa, ja lopputuloksena sain käteeni ”tyhjän” lipun, joka kertoi minun palaavan kahden viikon kuluttua takaisin Aucklandiin, kyseessä oli kuulemma myöhästynyt joululahja heiltä minulle, kiitos vaan kovasti! Tokikaan en palaisi, varsinkaan olemattomalla lipulla, mutta nyt minulla olisi ainakin dokumentti paluumatkasta. Check in – virkailija näytti hieman hölmistyneeltä, kun kerroin päättäneeni palata Aucklandiin kahden viikon kuluttua, vaikka hetki sitten olin yrittänyt selittää kierteleväni kolme kuukautta Etelä-Amerikassa ennen Pohjois-Amerikkaan siirtymistäni. Niin ne suunnitelmat vaan muuttuvat, ja samalla taisin saada hieman esimakua siitä, miten asiat on tapana Etelä-Amerikassa hoitaa…

Buenos Aires on yksi Etelä-Amerikan suurimpia kaupunkeja, metropolialueen asukasmäärä on noin 13 miljoonaa, ja se koostuu 48 kaupunginosasta. Buenos Airesilla sanotaan olevan sänkileukaisen casanovan charmi, kiihkoilevan mielipuolen luonne, ja maailmankuulun huippumallin asenne. Mene ja tiedä, mutta kyllä kaupungilla annettavaa riittää! Ensivilkaisulla kaupunkikuva ei ole kauneudella pilattu, rumia kerrostaloja ja ränsistyneitä rakennuksia riittää, mutta kun antaa aikaa ja katselee ympärilleen, mielikuva muuttuu. Siirtomaavallan aikaiset rakennukset lukuisine yksityiskohtineen ovat hieman rapistuneessakin ulkomuodossaan viehättäviä, toisaalla kaupungissa taas löytää riemastuttavan värikkäitä asuinalueita. Viehättäviä kahviloita ja ravintoloita on jokaisessa kadunkulmassa, samoin kuin pieniä putiikkeja, joista tässä kohtaa on pakko mainita lukuisat nahkaliikkeet! Laadukkaan oloista ja näköistä nahkalaukkua, -kenkää ja -takkia on valtavat valikoimat, tässä pihvien luvatussa maassa materiaalia kun taitaa riittää. Jälleen kerran reissunainen itkee katkeria kyyneleitä, kun kaikki ihanuudet jäävät kaupan hyllyille, nyyh!

Buenos Airesiin minua saapui ilahduttamaan ystäväni Oliver, jonka tutussa seurassa oli ihana hieman taas hengähtää, ja samalla nauttia suomi-tuliaisista – suurkiitos niin Olille kuin Lintsillekin! Olin kanssa suuntasimme sunnuntaina ihmettelemään San Telmon antiikkimarkkinoita, viehättävä tapahtuma, jossa ostettavaa olisi taas riittänyt laidasta laitaan, samalla kun pääsi seuraamaan hassunhauskoja katutaiteilijoita, tangoesityksiä unohtamatta, tai vain katselemaan katuvilinää kivalla terassilla kylmää olutta ja paikallisia pikkupasteijoita, empanadaksia, nauttien. Kävimme myös Recoletan kaupunginosassa sijaitsevalla ”hyväosaisten” hautausmaalla, Cemeterio de la Recoleta´lla, jonka korkeiden muurien sisällä oli aivan oma maailmansa, kuin toinen toistaan hulppeampien hautakammioiden muodostama oma pieni kaupunki poikkikatuineen ja kortteleineen, jossa vilkkaimman ”kadun” varresta löysi ehkä kuuluisimman argentiinalaisen, Evitan, hautakammion. Mainita täytyy myös La Boca, ällistyttävän värikäs työläiskaupunginosa, jonka laidoilta jo alkoivatkin turistien vältettävät kulmakunnat, aikamoista röttelöä näkyi kulmilla olevankin. Mielenkiintoisiin kohteisiin lukeutui myös Bond Street, kolmikerroksinen kauppakeskus, jonka graffitien koristamien seinien sisällä liikkeet kauppasivat skeittivaatteita, lävistyksiä ja tatuointeja – eipä taida olla ihan jokaisen Buenos Airesin kävijän must see – listalla? Tatuointien harrastajana Oli kävi kuitenkin ottamassa itselleen matkamuiston, uuden kuvan, ja kuvan valmistumista odotellessani totesin kaupan käyvän vilkkaasti, tarjonta siis kohtasi kysynnän täälläkin.

Buenos Airesin jälkeen suunnistimme hieman väljemmille vesille, viineistään tunnettuun Mendozan maakuntaan Argentiinan länsirajalla, Andien juurella. Matkaa Mendozan kaupunkiin kertyi tuhannen kilometriä, mikä taittui kätevästi pitkän matkan yöbussilla. Argentiinassa bussilla kulkeminen on selvästi junalla matkustamista nopeampaa, joustavampaa ja luotettavampaa, ja bussiyhteyksiä ja -yrityksiä on lukuisa määrä. Pitkän matkan bussit ovat pääsääntöisesti moderneja kaksikerrosbusseja, joissa kalliimpi ja mukavampi ykkösluokka (cama, suite tms.) sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa, ja edullisempi ja hieman olosuhteiltaan vaatimattomampi kakkosluokka (semi cama) ylemmässä kerroksessa, kakkosluokankin kuitenkin ollessa matkustusmukavuudeltaan varsin hyvä. Asiaan vihkiytymättömälle lippujen ostamisen Buenos Airesissa teki hankalaksi se, että asemalla aikatauluja ei ollut ainakaan helposti näkyvillä, ja kun jokaisella bussifirmalla on oma lipunmyyntikioskinsa, jotka lisäksi vielä on jaoteltu eri ilmansuuntiin lähtevien linjojen mukaisesti, oli lippuluukkuja näin ollen tarjolla kymmeniä, englanninkielisistä opasteista tietenkin oli turha haaveilla. Hintoja ei myöskään ole näkyvillä, joten hintavertailun tekeminen on aika mahdotonta. Meidän kokemuksemme mukaan hinnoilla ei kuitenkaan ole suurta eroa firmojen välillä, hintaerot muodostuvat lähinnä valitun mukavuustason mukaan. Buenos Airesin pääbussiasema, Retiro, on muuten hippasen iso bussiasema, lähtölaitureita on 70, kaltaistani maalaistyttöä alkaa vähemmästäkin hieman huimata! Lippua ostaessamme meitä neuvottiin bussin lähtöajan lähestyessä kuuntelemaan asemakuulutuksia tai seuraamaan infotauluja, tai vain seuraamaan busseja ja niiden tekstejä, meidän bussimme tulisi lähtemään joltain laiturilta välillä 25-36. Kuulutukset tulevat kuitenkin vain espanjaksi, eikä niitä aseman metelissä olisi muutenkaan kuullut, ja infotaulussa taas näkyy vain osa busseista, tai siinä näkyy vielä bussi jonka olisi pitänyt lähteä jo kolme tuntia aiemmin, joten ota siitä nyt sitten selvää! Ja kun bussia ei näkynyt eikä kuulunut, vaikka lähtöaikakin meni jo kymmenen minuuttia sitten, totesimme että turha kai tässä hötkyillä, kaipa se tulee kun on tullakseen? Bussiin päästiin, ja kun ensimmäinen kerta oli koettu, ja homman nimi oli selvillä, oli jatkossa bussilla matkustaminen todellakin kätevää ja edullista. Hintaa tuolle 15h bussimatkalle tuli 50 eur, joten kun samalla säästää yhden hotelliyön, voi pitkän matkan bussia hyvinkin mainostaa kustannustehokkaaksi tavaksi kiertää maata. Etenkin kun hyvällä tuurilla saa matkalla kaupan päälle viihdykettäkin – kuten vaikkapa bussi-isännän vetämän espanjankielisen bingon!

Mendozan kaupungista jatkoimme saman tien matkaa lähelle Chilen rajaa, Uspallata – nimiseen 3500 asukkaan kyläpahaseen, josta ensimmäisen iltana löytyi kokonaista yksi avoinna ollut ravintola, ei siis ollut vaikea päättää mihin menisi syömään! Kylänraitilta löytyi myös turisti-info, jonka daami ei luonnollisestikaan osannut kuin espanjaa, mutta kätevänä naisena hän roudasi meidät pienen matkan päähän myyntikojulle, jossa päivänsä ratoksi rannekoruja langasta solminut saksalainen elämäntapaintiaani meille sitten toimi tulkkina. Asioilla on tapana järjestyä, niinpä meillekin löytyi yösija, ja seuraavaksi päiväksikin mukavaa tekemistä, maastopyöräilyä. Matkatuliaisiksi Uspallatasta saimme kuitenkin pienimuotoiset vatsataudit, reissunaiselle ensimmäinen koko matkan aikana, aika hyvin olen kyllä säästynytkin! Oliverilla tauti nosti yhden iltapäivän mittaisen kuumeenkin, mutta itselläni vaiva oli lähinnä sitkeä vatsakipu, ei sen suurempaa. Vatsakivun kuitenkin jatkuttua nelisen päivää, ja äidyttyä välillä aika ilkeäksikin, oli aika ottaa vanhemmat keinot käyttöön, ja pakottaa itsensä juomaan mukillinen vatsakatkeroa, tässä tapauksessa Fernet Brancaa. Ja oliko sitten psykologista vai ei, mutta vatsa voi tämän jälkeen selkeästi paremmin (ja pääkin jotenkin hilpeämmin?)! Uspallatan jälkeen ennätimme vielä käymään Tupungatossakin, jossa ei kylläkään ollut sitten niin mitään nähtävää, eli ei siitä sen enempää…

Opaskirjoissa Etelä-Amerikan matkaajia varoitellaan mm. taskuvarkaista ja erilaisista huijausyrityksistä, ja Mendozan matkalta Buenos Airesiin palattuamme mekin jouduimme klassisen ryöstöyrityksen kohteeksi. Bussiasemalta rinkat selässä talsiessamme viittoili ”ystävällinen ohikulkija” minun jalkojeni suuntaan, ja alas vilkaistessani totesinkin housujeni olevan pohkeiden kohdalta jossain valkoisessa sotkussa.  Kätevällä naisella on aina käden ulottuvilla nenäliinoja, joten siinä sitten yritimme hieman siistiä housujani, kun yhtäkkiä vieressämme oli ”avulias” rouva paperipyyhkeineen. Siinä hötäkässä totesimme meidän molempien rinkkojen ja myös Olin housujen olevan samanlaisissa roiskeissa, ja ennen kuin ryhdyimme repimään rinkkoja selästä, alkoivat hälytyskellot päässämme soida, ja jatkoimmekin kiireesti matkaa. Opaskirjoissa oli nimittäin myös varoiteltu vastaavasta – turistin vaatteet sotketaan tahallisesti, ja tullaan mukamas ystävällisesti auttamaan, ja siinä touhutessa onkin helppo napsia taskuista ja laukuista lompakot ym. arvotavarat, kun turistiraukan huomio kiinnittyy sotkujen siivoamiseen ja ympärillä häsääviin ihmisiin. Talsimme siitä hieman väljemmille vesille, ja totesimme, että päällemme oli roiskaistu jotain käsirasvan tapaista, niin parfymoitu oli tuoksu, ja tavaran koostumus rasvainen. Meitä ”auttamaan” tullut mummo kyllä oli viittoillut taivaalle, vinkaten kyse olevan linnun ulosteista, mutta tähän määrään olisi kyllä tarvittu lentokoneen kokoinen lintu, joka huomaavaisesti olisi myös tavaransa ihmisnenää miellyttäväksi hajustanut. Jepjep, tulipa tämäkin koettua, mutta mahtoi mummoa harmittaa kun saalis jäi saamatta, ei meitä niin vaan huijatakaan!

Olin lähdettyä kotimatkalle iski minuunkin taas koti-ikävä, samalla tavalla kuin ystävieni palattua yhteiseltä Malesian lomalta kotiin. Hetken aikaa mietin jälleen, mitä ihmettä teen täällä toisella puolella palloa ihan yksin, enkö minäkin voisi mennä ystävien ja rakkaiden luo kotiin? Vaan eipä auta itku markkinoilla, matkaa on vielä edessä, ja keskenhän ei tietenkään jätetä! Ja haikeus ja koti-ikävä menivätkin tällä kertaa nopeammin ohi, johtunee siitä että matkaa on jäljellä enää vajaat neljä kuukautta, edellisellä kerralla vielä edessä ollut yli puoli vuotta tuntui aika musertavalta. Ja kivaa tekemistäkin on taas tiedossa, omaa elämääni helpottaakseni nimittäin päätin hankkiutua espanjan kielen tehokurssille, englantia täällä kun ei tosiaan juurikaan osata. Huomisaamuna hyppään 26 tunnin pikavuorobussiin, ja suuntaan Patagoniaan, Bariloche – nimiseen kaupunkiin. Siellä aloitan muutaman päivän kuluttua kahden viikon kielikurssin, jossa opetusta on viisi päivää viikossa, aamupäivästä neljä tuntia 2-4 hengen ryhmässä, ja päälle vielä iltapäivästä kaksi tuntia yksityisopetusta, minkä päälle koulu järjestää vielä paljon ”after school” –aktiviteetteja, kuten salsa- ja tango-opetusta! Kyseiset kaksi viikkoa asun lisäksi argentiinalaisessa perheessä, joten kielikylvystä voikin muodostua varsinainen kylmä suihku… Kuitenkin, olettaisin tehojakson auttavan minua selviämään seuraavat kuukaudet Etelä-Amerikassa, ja onhan se hyvä saada aivoillekin vaihteeksi jotain käyttöä, puoli vuotta vapaata töistä on toivottavasti tehnyt tilaa myös uudelle tiedolle ja taidolle. Ehkä seuraava blogikirjoitukseni onkin sitten espanjaksi, kuka tietää? Adios!