¡ Hola chicos !

Kuten tarkkasilmäisimmät lukijat otsikon perusteella heti huomasivatkin, olen oppinut espanjaa ainakin yhden sanan lisää, koulutus ei siis ole mennyt hukkaan, huraa! Mutta totta puhuen, koulua on kohta takana suunnitellut kaksi viikkoa, ja uutta asiaa on tullut ihan käsittämätön määrä. Viimeksi olen uuden kielen opinnot aloittanut peruskoulun kahdeksannella luokalla valinnaisella saksalla, joten kielen opiskelun tekniikka on kieltämättä ollut hieman hakusessa. Kuitenkin, käytännössä nollatasolta aloitettu opetus on tuottanut tulosta, ja vaikka espanjani nyt ei aivan sujuvaa vielä olekaan, osaan kuitenkin jo jollain tasolla kommunikoida espanjaksi. Välillä tietenkin turhauttaa, espanjaa haluaisi osata heti yhtä hyvin kuin jo hallussa olevia saksaa ja englantia, ja toisaalta taas ahdistaa tieto siitä, millainen määrä työtä on nykyisen kielitaitoni takana, on siis turha kai odottaa espanjan lähtevän sujumaan vastaavalla tavalla yhden viikon jälkeen. Oli miten oli, olen aiheesta kuitenkin siinä määrin innostunut, että olen päättänyt ottaa yhden viikon kielikoulua vielä myöhemmässä vaiheessa matkaa, todennäköisesti jossain päin Chileä, kunhan tähän saakka opittu on jollain tavalla asettunut pääkoppaani. Jospa tästä matkasta jäisi takataskuun ihan jotain konkreettistakin, lukuisien mahtavien muistojen lisäksi?

Koulupäivät ryhmäopetuksessa ovat neljän tunnin mittaisia, kestäen aamuyhdeksästä iltapäivä yhteen, minkä lisäksi olen ottanut iltapäivisin yksityistunteja. Alun perin suunnitellun 5 päivän sijasta tosin vain ensimmäisellä viikolla kolmena päivänä, ja toisella viikolla en lainkaan. Laiskuudesta ei ole kysymys, totesin vain melko pian, että kun uutta asiaa tulee neljän tunnin päivävauhtia, on se ainakin meikäläisen aivokapasiteetille aika riittävä määrä, enempää (eikä ihan tätäkään kaikkea) ei yksinkertaisesti pysty käsittelemään.  Luokkakoot ovat mukavan pieniä, 2-4 henkilöä, ja ensimmäisellä viikolla minun ryhmässäni oli kaksi englantilaista poikaa, ja kanadalainen tyttö, toiseksi viikoksi sainkin sitten uuden ryhmän, minikokoisen kaksi henkeä, minä ja hong kongilainen Tatjana, kun kaikki ensimmäisen viikon kanssaoppilaani olivat vain viikon mittaisella pikakurssilla. Opettaja puhuu luokassa pääasiassa espanjaa, josta hitaasti puhuttuna ymmärtää yllättävän paljon, vaikka ei kieltä ole tiennyt osaavansakaan! Iltapäivisin/iltaisin koulun puolesta on tarjolla lisäksi aktiviteetteja, joiden parissa muidenkin luokkien ihmisiin mukavasti tutustuu. Koulusta onkin yhden viikon aikana saanut monta mukavaa kaveria, niin kuin tietysti monesta muustakin paikasta matkan varrella. Onneksi on Facebook, miten näihin reissukavereihin muuten jatkossa pitäisi yhteyttä!

Koulun ajan asustan argentiinalaisessa perheessä, joka minun kohdallani valitettavasti kuitenkin on ollut pienoinen pettymys. Talo on mukava, ja sen sijainti kouluun ja kaupunkiin nähden on erinomainen, mutta perheessä asumisen päätarkoitus, eli espanjan kielen harjoittelu, on jäänyt tässä perheessä kovin vähälle. ”Perheeni” on nimittäin yksinhuoltajaäiti Carolina, joka tekee kahta työtä, ja pitää muutamaa opiskelijaa lisärahaa tienatakseen. Hän on aamusta iltaan töissä, viikonloppuja myöten, joten me olemme käytännössä kämppäkaverin kanssa talossa keskenämme, ja lämmitämme ”äidin” meille jättämää ruokaa. Lapsiakin olen toistaiseksi nähnyt vain hyvin nopeasti muutaman kerran, missä lie asustavat äidin ollessa töissä. Annoin koululle palautettakin perheestä, sillä vaikka Carolina kovin mukava onkin, ei perhevierailu vastaa siitä annettuja lupauksia, jolloin se ei myöskään vastaa siitä maksamaani hintaa. Hyvityksenä ”huonosta” perheestä sain 85 pesoa, mikä vastaa noin 15 euroa, ei siis kovin kummoinen vastaantulo, mutta jotain tulosta palautteesta kuitenkin oli – koulu päätti lopettaa yhteistyön perheen kanssa minun lähtöni jälkeen, joten jatkossa kenenkään ei pitäisi saada huonoa kokemusta ainakaan tämän perheen vuoksi.

Kaupunki, jossa koulua käyn, Bariloche, on 100 000 asukkaan kaupunki Patagoniassa, keskellä huimaavan kauniita vuoristomaisemia. Bussimatka Buenos Airesista kaupunkiin kesti 26 tuntia, ja Barilochea lähestyttäessä maisemat olivat ihan elokuvakamaa.  Bariloche itsessään on viehättävä pikkukaupunki, vaikkakin Patagonian turismin keskuksena kovin ”turistinen”. Toisaalta taas matkailijoiden virta takaa sen, että kaupungin lähiympäristössä on mahtavat mahdollisuudet ulkoilma-aktiviteetteihin, joista itse olen ennättänyt kokeilemaan vaellusta, melontaa ja ratsastusta, joka näissä puitteissa olikin ihan huippuhieno kokemus! Suomessa kaltaisiamme tumpeloaloittelijoita olisi epäilemättä talutettu koko matka, ja vähintään nyt ainakin kypärät olisi laitettu päähän, mutta täällä hypättiin ratsaille ja karautettiin metsään, vuorenrinteelle ja välillä järveenkin, ilman sen kummempaa perehdytystä tai suojavarusteita. Turvallisuuskoulutus kuitattiin allekirjoittamalla jälleen kerran lomake, jossa vakuutin ymmärtäväni lajin vaarallisuuden, sekä tietämykseni siitä ettei lääketieteellistä apua turman sattuessa olisi saatavilla?! Tyypillistä argentiinalaista elämää nähdäkseen taas on hakeuduttava hieman syrjäisemmille kujille, eikä kaupungin keskustasta loppujen lopuksi kauas tarvitse lähteäkään, kun talot muuttuvat melkoisen rähjäisiksi, ja tiet päällystämättömiksi kinttupoluiksi. Lähempää tätä arkisempaa elämän menoa pääsimme seuraamaan, kun koulun kanssa menimme pitämään kirpputoria huonompiosaisten kaupunginosan kuntakeskukselle. Aika surkean näköistä oli niin myytävä tavara, kuin niitä ostamaan tullut paikallisasujaimistokin. Kuntakeskukselle iltapäivisin läksyjään tekemään kokoontuneet lapset olivat kuitenkin likaisuudestaankin huolimatta iloisia ja aurinkoisia, ja heidän kanssaan leikkiessään ei voinut itsekään kuin yhtyä hymyyn ja iloita hetkestä. Vierailu kuntakeskukseen sai myös jälleen kerran muistamaan sen, miten onnekas itse olenkaan, kun minulla on mahdollisuus tähän matkaan ja näihin kaikkiin kokemuksiin.  Miten monessa sellaisessa maassa matkallani olenkaan jo käynyt, joiden asukkailla ei ikinä olisi mahdollisuutta samaan, vaikka hekin myisivät kotinsa ja vaikka perheensäkin siinä sivussa?

Lähes neljän viikon Argentiinassa oleskelun jälkeen on paikallaan tehdä havaintoja paikallisesta elämästä. Ensinnäkin koirat - niitä on kaikkialla, ja joka paikassa, ja niitä on PALJON. Kahta samannäköistä en ole nähnyt, mutta ne epäilemättä lisääntyvätkin ihan fiilispohjalta, vastapelurin ulkonäköä sen enempää valikoimatta. Koirat ovat leppoisia ja laiskoja, koiratappeluita en ole nähnyt vielä yhtään, minkä lisäksi ne ovat kovin hyvinvoivan näköisiä, eivät suinkaan mitään surkeita katupiskejä. Jostain ne ilmeisesti ruokaa löytävät, vaikka paikalliset roskikset ovatkin kadun varressa puolentoista metrin korkeudessa, epäilemättä juuri ”koiravaaran” vuoksi? Toinen huomiota kiinnittävä seikka on autot – jos Aasiassa koko perhe pakattiin skootterin päälle, niin täällä perhe pakataan noin 40 vuotta vanhaan autoon, tai vaikka auton lavalle. Tien päällä näkee mitä uskomattomimpia old timereita, lommoisia ja kolhuisia, mutta kyllä ne vain näyttävät kulkevan, toiset lujempaa ja toiset hieman hitaammin (ja äänekkäämmin), mutta niin kauan kuin eteenpäin mennään, niin ei kai sillä vauhdilla niin väliä, ainakaan täällä suunnalla palloa. Aina ollaan keretty, vaikkei oo kiirettä piretty? Elämisen rytmi täällä on muutenkin hieman eri kuin kylmässä pohjolassa – kaupat sulkevat ovensa iltapäiväsiestan ajaksi, ja illallista syödään harvoin ennen iltayhdeksää, ravintolatkin avaavat ovensa vasta iltakahdeksalta. Paikallisessa kodissani siivooja tuli tekemään viikkosiivousta illalla yhdeksän aikaan, ja vielä hieman ennen puolta yötä hän touhuaa perheen pyykkien parissa.  Kuinkahan monessa suomalaiskodissa siivoja puuhastelee puoliltaöin? Lastenvaunuja ei näe juurikaan käytettävän, vaan pienet lapset roikkuvat puolihuolimattomasti vanhemman käsivarrella – ja ovat luonnollisesti vanhempien mukana ravintolassa vielä puolen yön aikaan. Ärsyttäväksi asiaksi täällä puolestaan nousee käteinen raha – pankkiautomaateista nimittäin saa vain 100 peson seteleitä, mikä taas on aivan liian suuri raha melkein mihin tahansa kauppaan tai kuppilaan, vaikka sen arvo euroissa jää alle 20 euron. Eikä Argentiina kuitenkaan niin halpa maa ole, ettäkö sadan peson setelillä päiväkausia elelisi, vaikka niin saattaisi päätellä nähdessään kauppiaiden haukkovan henkeään tälle suurelle setelille. Argentiina-ilmiöihin on luettava myös paikallinen vihreän teen tapainen juoma, mate, jota ilman ei täällä tule uutta päivää. Mate on kitkerää, ja se juodaan useimmiten ilman sokeria, puusta veistetystä pienestä mukista pienellä metallipillillä, joka siivilöi veden joukossa kelluvat teelehdet pois. Maan tavan mukaan samasta kupista juo kätevästi isompikin porukka, sekaan lisätään aina vain lisää kuumaa vettä. Mateta juodaan toki muuallakin Etelä-Amerikassa, mutta täällä juoma on siinä määrin tärkeä osa päivää, että argentiinalaiset kulkevat joka paikkaan mukanaan termoskannu ja matemuki, eihän sitä koskaan tiedä milloin maten tarve yllättää!

Koulun jälkeinen matkasuunnitelmani on ollut pitkään melkoisen avoin, koulun vuoksi koko Argentiinassa oloni on venähtänyt hieman suunniteltua pidemmäksi, mutta toisaalta maa on niin valtava, että neljä viikkoakin on kovin lyhyt aika. Minkä lisäksi tämä on toinen kerta puoli vuotta kestäneen matkani aikana, kun maltan pysähtyä kahdeksi viikoksi, ihan mukavalta tuntuu vaihteeksi sekin. Alun perin suunnitelmani oli jatkaa koulun päätyttyä Andien yli Chilen puolelle, ja siitä kohden pohjoista, mutta taidan kuitenkin koukata vielä pätkän matkaa etelämmäksi, ennen kuin sitten lähden hiljalleen etenemään kohden pohjoista pallonpuoliskoa ja kolmatta perättäistä kesääni. Ja jos oikein innostun, saatan pyörähtää ihan Argentiinan eteläkärkeen saakka, jos ei muuten niin saadakseni passiin leiman käynnistä maailman päätepisteessä, ”End of the world”.  Maailmanlopun meininki siis?