Boliviasta päivää!

Viimeisimmästä kirjoituksestani ei ole aikaa kuin viikko, mutta tuntuu kuin siitä olisi pieni ikuisuus, niin paljon olen jälleen ehtinyt kokemaan, minkä lisäksi Bolivia on Chilen ja Argentiinan jälkeen kuin toinen maailma. Matkani Chilen San Pedro de Atacamasta Bolivian Uyuniin kesti kolme päivää, mutta olipa melkoinen reissu! Meidät matkalaiset kierrettiin aamulla noutamassa hostelleilta pikkubussilla, joka vei meidät Chilen raja-asemalle leimautumaan ulos Chilestä, ja sen jälkeen Bolivian raja-asemalle kirjautumaan sisään Boliviaan. Maiden välisen eron huomasi jo tässä kohden – Bolivian raja-asema oli pieni, kulahtanut koppero keskellä autiomaata, ja aseman wc-tilatkin olivat autiomaahan hylätyn bussinraadon takana, eli jonkinlaisessa näkösuojassa mutta kirkkaan taivaan alla. Opaskirjani oli toki jo etukäteen varoittanut, että maan mukavuuslaitoksissa asioidessa on hyvä omata hieman huumorintajua, minkä ohella kyvystä hengityksen pidättämiseen on kovasti hyötyä - unohtamatta joka paikkaan mukana kulkevaa omaa wc-paperirullaa, sekä käsidesiä. Näillä eväillä pärjää oikein mukavasti, kunhan ei ota asioita liian vakavasti.

Raja-asemalla meitä oli odottamassa neljä asiallisen näköistä nelivetoautoa, sekä niiden bolivialaiset (=englanninkielentaidottomat) kuljettajat. Runsaan ulkoilma-aamiaisen jälkeen meidät pakattiin 4-6 matkalaisen ryhmissä autoihin, ja matka halki autiomaan saattoi alkaa. Pääasiassa taitoimme matkaa yhdessä Bolivian suurimmista luonnonpuistoista, Reserva Nacional de Fauna Andina Eduardo Avaroa, jolla on kokoa yli 7 000 neliökilometriä, ja joka on maailman kuivimman autiomaan Atacaman reuna-alueita. Osan matkaa ajettiin jonkinlaista tienpohjaa seuraten, mutta pääasiassa ajettiin hiekkaerämaassa, kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Matkalla näimme niin lukuisia laguuneita, satoja flamingoja, tulivuoria, mitä ihmeellisimpiä kivimuodostelmia, kuin kuumana kuplivia mutageysereitäkin, joiden muta oli kuumimmillaan lähes sata-asteista. Matkakavereiden kanssa todettiinkin, että missä tahansa länsimaisessa sivistysvaltiossa lähteet olisi aidattu, ja niitä olisi ihmetelty turvallisen etäisyyden päästä, kun täällä taas päänsä olisi saanut työntää mutalähteeseen kenenkään siitä hätkähtämättä. Matkassamme ei varsinaisesti ollut matkaopasta, bolivialaiset kuljettajat muutamalla sanalla kertoivat kustakin pysähdyspaikasta, joten kovin paljon tietopohjaista asiaa ei matkalla tullut, henkeäsalpaavia maisemia sitten sitäkin enemmän. Henkeä salpasi myös autiomaan pöllyävä hiekka, jonka maistoi ja haistoi, sekä tunsi silmissään ja nenässään. Pölyn ja hiekan lisäksi henkeä salpasi myös korkeus, sillä matka taitettiin pääosin yli 4 000 metrin korkeudessa, korkeimmillaan 4 800 metrissä. Ja koska ihmisistä neljännes saa vuoristotaudin oireita jo 2 000 – 2 500 metrissä, oli selvää että näissä korkeuksissa oireita oli jo puolella porukasta. Itselläni sitkeä päänsärky oli alkanut jo San Pedrossa, ja se jatkuikin kolme päivää peräjälkeen, minkä lisäksi pieninkin fyysinen ponnistus sai huohottamaan kuin 110 metrin aitojen jälkeen (ihan niin kuin joskus olisin kokeillut, hah), ja yöllä joutui välillä heräämään hengittämään.

Matkan ensimmäinen yö vietettiin Hualla Jara – hostellissa keskellä erämaata, myös mukavuuksien ollessa erämaatasoa. Suihkua ei paikassa vedenpuutteen vuoksi ollut tarjolla, minkä lisäksi wc-istuinten huuhteluominaisuus ei ollut käytössä, jolloin melko pian taivasalla asiointi oli jälleen suuressa suosiossa, sillä paraskaan huumori tai muut aiemmin mainitut ominaisuudet eivät enää auttaneet, kun hajuun meinasi yksinkertaisesti pyörtyä, näkymistä puhumattakaan. Myöskään lämmitystä hostellissa ei ollut lainkaan, joten kylmässä autiomaan yössä, tuplaviltin alla tuli jälleen kerran miettineeksi mihin sitä onkaan tullut ryhtyneeksi… Toinen yö vietettiin astetta mukavammassa ja lämpimämmässä hostellissa Villa Alota – nimisessä aavemaisessa kylässä, joka näytti asutulta, mutta ihmisiä ei kuitenkaan näkynyt missään, laamoja kylällä kylläkin tallusti. Tässä hostellissa pääsi kuitenkin sentään suihkuun, ja jopa lämpimään sellaiseen, jos vain pulitti pyydetyn hinnan, joka oli noin yksi euro. Itse kuitenkin rahasta tarkkana tyydyin kylmään suihkuun, sijoittaen euroni pullolliseen olutta, joka lämpimänäkin nautittuna maistui taivaallisen hyvältä, huuhdellen erämaan hiekat ja pölyt yhden yön ajaksi mennessään.

Nelivetomatkamme päättyi Uyunin suolatasangolle, joka on lajissaan maailman suurin, 10 000 neliökilometriä. Suolaa arvioidaan tasangolla olevan 10 miljardia tonnia, ja vuosittain tasangolta saadaan suolaa 25 000 tonnia. Tavallisesti tähän aikaan vuodesta, sadekauden päätyttyä maaliskuussa, tasanko on kuiva, mutta poikkeuksellisen sateisen kauden jälkeen tasankoa peitti ohut vesikerros, jonka halki mekin sujuvasti nelivedollamme hurautimme. Näkymät muistuttivat kotoisaa keväistä järvenpintaa, kun jään päällä oleva lumi on alkanut sulaa, täällä vain näky jatkui silmänkantamattomiin, kokemus ja näkymä jota on vaikea sanoin kuvailla. Kaiken kaikkiaan kolmen päivän nelivetoreissulle tuli hintaa noin 100 euroa, sisältäen yöpymiset ja täysihoidon, sanoisin että kohtuullinen hinta upeasta elämyksestä ja monesta uudesta reissukaverista, joten lämpimästi suosittelen!

Suolatasangon jälkeen meidät matkalaiset tiputettiin Uyuniin, josta kukin matkaaja lähti omille teilleen, osan jäädessä kylään yhdeksi yöksi, toisten yrittäessä jatkaa matkaa bussilla lähikaupunki Potosiin, matkan kuitenkin tyssätessä siihen ettei bussiin ollut sillä kertaa tarpeeksi bensaa…  Itse olin matkakaverini, englantilaisen Paulan, kanssa jatkamassa matkaa vasta seuraavana aamuna,  mihin mennessä bussikin oli saanut menovettä ja meidän matkamme saattoi jatkua ongelmitta. Bolivian tunnetuimpaan kaivoskaupunkiin ja samalla maailman korkeimmalla sijaitsevaan kaupunkiin Potosiin meitä houkutti mahdollisuus päästä tutustumaan mineraalikaivokseen, mikä olikin varsin pysähdyttävä kokemus. Kaivostoiminta Potosissa on alkanut jo 450 vuotta sitten, ja nykyisellään kaivoksia kaupungin kupeessa kohoavan Cerro Ricon uumenissa on lukuisia. Aikanaan kaivoksista louhittu hopea teki Potosista yhden Amerikan rikkaimmista kaupungeista, ja sen katujen sanottiin olevan päällystetty hopealla, nykyään kuitenkin kaivoksista louhitaan pääasiassa muita mineraaleja hopeavarantojen ehdyttyä. Rikkaudella on hintansa, ja kaivostoiminnan alusta laskettuna yli kahdeksan miljoonan ihmisen kerrotaan kuolleen, joko onnettomuuksissa tai kaivosolosuhteiden aiheuttamien sairauksien myötä. Paikalliset kutsuvat Cerro Ricoa vuoreksi, joka syö miehiä elävältä, ja niin surullisen totta se onkin.

Kaivosretkelle varustauduttiin jälleen asianmukaisilla kamppeilla, kumisaappailla, kypärällä, otsalampulla, repulla sekä suojavaatteilla. Kaivosretki on retki mainareiden työpaikalle, ei museoon, joten ensimmäiseksi meidätkin vietiin markkinoille, josta ostimme kaivosmiehille tuliaisia, tupakkaa, pirtua ja kokapensaan lehtiä. Jälkimmäisten tarkoituksena on antaa mainareille voimaa ja kestävyyttä ääriolosuhteissa, ja pirtua kai siksi ettei niitä olosuhteita kukaan selvin päin kestä? Meillekin pirtua tarjottiin korkilliset jo markkinakojun kulmilla, minkä lisäksi meille annettiin aikaa kokalehtien pureskeluun 15 minuuttia ennen kaivoksiin sukeltamista. Kokapensaan lehdet, joista kokaiiniakin valmistetaan, ovat Boliviassa sallittu ja varsin laajalti käytetty huumausaine, jota lähes kaikki maassa matkaavatkin ennemmin tai myöhemmin tulevat kokeilleeksi. Kokapensaan lehdet eivät aiheuta ”pilveä”, niiden vaikutus tuntuu lähinnä suuta puuduttavana, hyvinä ominaisuuksina on mm. vuoristotaudin oireiden helpottaminen, kylmänsietokyky, vähäisempi unentarve sekä vähäinen ruokahalu, jos sen haluaa hyväksi ominaisuudeksi lukea…  Kuivatuista lehdistä irrotetaan hampaiden välissä kitkerän makuinen lehtiruoti, jonka jälkeen lehdistä pureskellaan irti mehu, ja lehdet ”sullotaan” poskeen vaikuttamaan, ja halutun ajan jälkeen pallo sylkäistään ulos suusta. Kokalehtien lisäksi tarvitaan ”katalysaattori”, liidun tapainen palikka, josta puraistaan pienenpieni pala, edistämään lehtien vaikutusta. Mainareilla lehtiä oli vaikuttavan kokoinen pallo poskessa, itselleni riitti pienikin annostus, tosin suun puutumista merkittävämpää vaikutusta en tullut havainneeksi, vaikutus oli ehkä enemmänkin henkistä laatua?

Kokalehtipallo poskessa olikin sitten aika siirtyä sisälle kaivokseen, ensimmäiseksi lahjomaan kaivosmiesten suojelijaa, ja ottaa siinä sivussa itsekin taas yksi pirtyhömpsy. Bolivialaiset ovat uskonnollista kanssa, ja maan päällä kaivosmiehetkin uskovat jumalaansa, mutta sisällä kaivoksissa he palvovat maan alla asuvaa paholaista, Tio´a, jonka uskotaan aiheuttavan niin kaikki kaivoksissa tapahtuva paha kuin hyväkin, minkä vuoksi Tion kanssa on syytä olla hyvissä väleissä. Jokaisella kaivoksella on oma Tioa esittävä patsaansa, jonka päälle mekin sirottelimme kokalehtiä, pirskottelimme pirtua, ja jonka huuleen sytytimme röökin. Unohtamatta tietenkään Tio´n vaikuttavan kokoista penistä, jonka koskettaminen lupasi hyvää lapsionnea, kai se on kaikkensa tässäkin lajissa yritettävä?

Tion kanssa vietetyn tuokion jälkeen oli aika siirtyä syvemmälle kaivoksen uumeniin. Käytävät kävivät kapeiksi ja mataliksi, ilma lämpimäksi ja jopa kuumaksi, ja pölyn määrä vähintäänkin sakeaksi. Juuri keuhkoihin kulkeutuvan pölyn vuoksi kaivosmiesten odotettu elinaika kaivoksissa aloittamisen jälkeen onkin vain noin kymmenen vuotta, mikä oli helppo oman kokemuksen jälkeen uskoa. Välillä kaivoksessa edettiin kontaten ja ryömien, välillä liukkaita tikapuita tai vedessä kahlaten, välillä kuilun yli limaista lautaa pitkin, kaikki tämä otsalampun valossa ja sakeassa pölyssä. Joten jos edellä jo mainitsin maan huolettomista turvajärjestelyistä, sama päti täälläkin, aika tavalla kieli keskellä suuta ja askel askeleelta eteneminen sujui. Kaivoksessa vietetyn reilun kahden tunnin jälkeen raikas ulkoilma tuntui taivaallisen hyvältä, enkä voinut olla ajattelematta kaivoksissa pienellä palkalla ja terveytensä uhraamalla työskenteleviä ihmisiä. Niinpä kaivoksesta ulos tultuamme en voinut kuin itkeä, niin kokonaisvaltainen ja koskettava kokemus se oli. Pahan oloni viimeisteli vielä illalla hostelilla katsomamme dokumenttipohjainen elokuva The Devil´s Mine, joka kertoo 14-vuotiaan, 10-vuotiaana työnteon kaivoksissa aloittaneen Basilio-pojan tarinan. Kaivosten kammottavissa olosuhteissa työskentelee tänäkin päivänä noin 800 lasta, joista suuri osa haaveistaan huolimatta jää sille tielleen. Koskettavaa ja järkyttävää, ja kokemuksen siivittämänä päätinkin etten ihan hetkeen valita mistään, niin onnellisten tähtien alla olen oman elämäni saanut elää, isoistakin vastoinkäymisistä huolimatta. Kaikilla meillä ei ole mahdollisuutta kyseisiin kaivoksiin tutustua, mutta elokuvaa suosittelen meistä ihan jokaiselle, jospa se saisi oman elämän kuitenkin tuntumaan aika mukavalta?