Leirielämää ja liukumäkeä

Viimeksi blogia päivittäessäni olin lähdössä telttailemaan yhteen Etelä-Amerikan kauneimmista kansallispuistoista, Torres del Paine´een. Ja telttailemaan lähdettiin suunnitelman mukaisesti, vaikka reissu alkoikin ehkä aavistuksen verran huonojen tähtien alla - vaelluskaverini, hollantilainen Danya, nimittäin tippui hevosen selästä juuri vaellusta edeltävänä iltapäivänä, satuttaen selkänsä, mikä sai koko reissun vaakalaudalle! Reissuaamuna selkä oli kuitenkin jo paremman tuntuinen, ja koska pienet kolhut eivät tosireissaajan tahtia haittaa, ei meilläkään ollut mitään hätää. Hostellin yhteydessä oli pieni varustevuokraamo, josta olimme vuokranneet teltan, makuupussit ja – alustat, retkikeittimen, reput, sadehousut, sekä Danya myös kengät, täysi varustus siis. Varusteiden vuokraaminen oli kohtuuhintaista, minun varustukselleni ja kahden päivän vuokra-ajalle tuli hintaa 30 eur, vuokraamoa hoitava papparainen vain oli lievästi sählä, mikä teki prosessista aavistuksen haastavan. Hänellä ei nimittäin tuntunut olevan kovin hyvää käsitystä siitä, mitä tavaraa vuokraamosta löytyy ja minkä verran, ja mitä tavaraa on palautumassa muilta reissaajilta, ja milloin. Näin ollen varusteet saatiin kasaan pikkuhiljaa päivän kuluessa, ensin reppu, muutaman tunnin kuluttua makuupussi, jossain vaiheessa jotain muuta, ja niin edelleen. Sadehousuja jännitettiin vielä pitkälle iltaan, mutta nekin onneksi saatiin järjestymään, niiden metsästäminen aamulla ennen bussin lähtöä (7:30) olisi nimittäin ollut hippasen hankalaa! Pientä hämminkiä kamppeiden kanssa tuli juuri lähdön hetkellä, sillä bussin kaartaessa pihaan ja minun nostaessani reppua selkään huomasin toisen olkahihnan olevan enää muutamalla ompeleella kiinni! Ja koska ilman toista olkahihnaa repun kantaminen käy turhan hankalaksi, oli keksittävä jotain ja mielellään melkoisen pian...  Onneksi vuokraamon setä oli paikalla jo aamutuimaan, joten hetken häntä etsiskeltyäni minulla oli noin 20 sekuntia aikaa vaihtaa kamppeet repusta toiseen ja juosta bussille. Pakkaustaitoni ovat kuitenkin reissun myötä saaneet hyvää harjoitusta, joten olisin melkein ehtinyt hörpätä välissä kahvitkin!

Kansallispuistossa tavoitteenamme oli vaeltaa noin 80 % Chilen ehkä kuuluisimmasta vaellusreitistä, W:stä, joka on saanut nimensä reitin muodon mukaan. Jos reitin vaeltaa kokonaisuudessaan, on siihen syytä varata 4-5 päivää, joten koska meillä aikaa oli varattuna kolme päivää, jäi meiltä kaksi pientä pätkää reitistä näkemättä. Ehdimme nähdä kuitenkin kaiken oleellisen, jopa siten ettei meidän tarvinnut kantaa yöpymisvarusteita koko aikaa mukanamme, mikä teki vaeltamisesta astetta mukavampaa ja nautinnollisempaa. Ja täytyy sanoa että reissusta muodostui jälleen yksi koko matkani mahtavimmista kokemuksista - kuinkahan monta mahtavinta kokemusta olenkaan blogissani jo maininnut? Maisemat olivat jälleen kerran huikeat, ja sääolosuhteet kaikessa äärimmäisyydessään kokemisen arvoiset. Kokonaisuutena meillä oli onnea säiden suhteen, mutta näillä leveyksillä ja korkeuksilla retkeilijän on syytä varautua kaikkeen mahdolliseen. Säätilassa voi kokea yhden päivän aikana kaikki neljä vuodenaikaa, minkä lisäksi monin paikoin tuuli on viedä mennessään, etenkin jos selässä on iso reppu. Sään ohella retkeilijän on syytä varautua myös esteitä pelkäämättömiin hiiriin, mitä kukaan ei vain meille tullut kertoneeksi...  Ensimmäisenä iltana nimittäin olimme jättämässä ruokaa muovipussissa teltan eteiseen, mikä hyvin nopeasti havaittiin huonoksi ideaksi. Pussista kuuluvan rapinan havaittuamme, nostimme ruuat sisälle telttaan, minkä partiolaisajoiltani muistelin olevan riittävä suojautumiskeino. Mutta ei täällä, sillä aamulla herättyämme saimme todeta hiirulaisen (tai montako niitä lieneekään ollut asialla) syöneen tiensä niin läpi teltan kuin minun reppunikin, aina minun reissueväilleni asti! Myslipatukka ja leipä olivat näköjään maistuneet erinomaisen hyvin, kun taas makkaroista oli jokaisesta maistettu vain ärsyttävän vähän, sen verran etten niitä enää syödäkään voinut. Danya kertoi jotain ääniä yöllä kuulleensa, muttei viitsinyt minua herättää, kun en häntä olisi kuitenkaan kuulemma uskonut. No en ehkä olisikaan, olihan hän jo ollut kuulevinaan kaikenlaisia ääniä tunnin ajan nukkumaan mennessämme. Mutta ei mitään minnihiiriä näillä main!

Kolmen päivän vaelluksen jälkeen olikin sitten mukava päästä lepäämään kolmeksi päiväksi risteilylle halki Chilen Patagonian Puerto Natalesista Puerto Montt´iin. Itse matkaan lähtö oli hieman hämmentävä kokonaisuus, sillä matkaa varatessani olin nettisivuilta ymmärtänyt, että check in ja boarding tehtäisiin edellisenä iltana, ensimmäinen yö laivassa vietettäisiin satamassa, ja irtautuminen laiturista tapahtuisi aamulla kello 6 seuraavana päivänä. Erikoista kylläkin, varausvahvistuksessani ei edellisiltaista boardingia mainittu, siinä luki vain laivan lähtöaika aamulla. Yrityksen (Navimag) nettisivujen antama informaatio aiheesta oli myös varsin huonoa, joten lähetin nettisivujen kautta tiedustelun asian laidasta, jolloin sain vastauksen, jonka mukaan check in olisi edellisenä päivänä, mutta boarding ja laivan lähtö vasta aamulla kello 8. Kunnes hieman myöhemmin sain taas meilin, jonka mukaan check in ja boarding olisivat kuitenkin edellisenä päivänä, ja laivan lähtö aamulla kello 8, ota tästä nyt sitten selvää? Näin ollen vielä laivaan astumisen päivänäkin minulle oli hieman epäselvää, olenko asialla oikeana päivänä...  Olin kuin olinkin, ei siis hätää, toisin kuin ystävälläni Linalla, joka joutui maksamaan ylimääräisen hostelliyön, koska oli käsittänyt boardingin tapahtuvan vasta lähtöaamuna. Sisääntsekkausta jouduimme odottamaan jonkun tovin, kun juuri meidän vuoromme tullessa virkailija sai kutsun muihin tehtäviin, ja luvattu 10 minuutin pikainen pistäytyminen venyikin kahdeksi tunniksi… Nooh, mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa. Itse boarding sujui mallikkaasti, meidät matkustajat vietiin laivan rahtitilaan jonkinlaiselle nostolavalle, joka sitten veivasi meidät hyttitasolle, jossa iloksemme Linan kanssa totesimme meidät upgreidatuksi neljän hengen hyttiin, varaamamme 16 hengen kimppahytin sijasta. Pientä ylellisyyttä arkeen siis!

Risteilyaluksemme ei ollut mikään Karibian risteilijä, ennemminkin rahtilaivan ja pienen matkustajalautan välimuoto, mutta varsin kelpo sellainen. Laivalla oli ikää 30 vuotta, ja matkan varrella saimmekin tietää kyseisen aluksen olevan tällä reitillä viimeistä matkaansa, aika oli jättänyt jälkensä, ja laiva oli kuulemma liian hidas nykymaailman vauhtiin. Kaksijalkaisten matkustajien lisäksi rahtina oli mm. hevosia, lehmiä ja lampaita, joiden olot eivät valitettavasti vaikuttaneet kovin kehuttavilta. Matkustajia laivaan mahtui reilut sata, ja matkan hinta halvimmassa luokassa kustansi 380 US dollaria, eli noin 270 euroa, sisältäen täyshoidon, eli aamiaisen, lounaan ja illallisen. Tarjolla oli myös pienimuotoista risteilyohjelmaa, kuten bingoa (ilmeisen suosittu laji Etelä-Amerikassa!), elokuvia sekä tietoiskuja mm. jäätiköistä ja Patagonian eläimistöstä. Matkalla koukattiinkin katsomaan muutama jäätikkö, minkä lisäksi komentosillalta kuulutettiin aina kun merellä oli jotain nähtävää, kuten delfiinejä tyyrpuurin puolella, tai valas paapuurin puolella. Kaiken kaikkiaan matka sujui mukavan leppoisasti, lukien, syöden ja nukkuen, ihanan rentouttavaa! Ja kuten aiemminkin blogissani olen todennut, reissun päällä tapaa erikoisia ihmisiä, tällä kertaa tapasin espanjalaisen kaverin, joka tiesi suomen kielen sanan ´korppi´, koska oli joskus ollut jollain rannalla Suomessa syöttämässä korppeja… Lisäksi hän osasi kertoa suomalaisesta shamaanista, nimeltä Väinämö, joka lumosi elämiä soittamalla harppua, kaikenlaista ne ihmiset meistä tietävätkin! Laivan eteneminen merellä sujui pääosin ilahduttavan tasaisesti, koska pujottelimme lähes koko matkan tuulelta suojassa saariston kapeissa salmissa. Ainoa jännityksen paikka oli Penasin lahti, jonka kymmenen tuntia kestävä ylitys tarkoitti avomeriosuutta Tyynellä valtamerellä, mikä hyvissä olosuhteissa tietäisi 3-4 metrin aaltoja, huonommalla tuurilla 8-9 metrisiä pyörteitä. Onneksemme säät olivat meille suotuisat, ja saimme mainitut ”pienet” aallot, jotka nekin saivat laivan keinumaan aivan riittävästi…  Kyseisenä iltana/yönä katsoinkin parhaaksi, matkapahoinvointilääkkeen otettuani, pysyä liikkumatta hytissä ja punkassa, yrittämättäkään kävellä, syödä tai katsella ikkunasta ulos. Näillä toimenpiteillä kaikki sujui suuremmitta murheitta, ja näin ollen laivamatkan voi sanoa olleen onnistunut kokemus. Hiiohoi!

Neljän yön ja kolmen kokonaisen päivän jälkeen laiva saapui päätesatamaan, Puerto Montt´iin, josta pikaisen vilkaisun jälkeen jatkoin bussilla matkaa seuraavaan varsinaiseen kohteeseeni, Pucón´iin. Pucón´ssa minua houkutti 2 847 metriä korkea Volcán Villarrica, savuava ja laavaa sylkevä aktiivinen tulivuori, jonka huipulle olin aikeissa kiivetä. Sopivaa säätä jouduin odottamaan muutaman päivän, mutta odottaminen palkittiin, ja retkipäivälle saatiin aurinkoinen, kirkas sää, vuodenajan huomioon ottaen täydellinen siis! Tulivuorelle ei ole asiaa ilman opasta, ja kiipeämistä edeltävänä iltana käytiinkin opasfirman tiloissa etsimässä sopivan kokoiset varusteet, jotta niitä ei aamuseitsemältä enää tarvitse alkaa penkomaan. Varustukseen kuului pidempivartiset vaelluskengät, veden- ja tuulenpitävät housut ja takki, säärisuojat, hanskat, kypärä, jääpiikit kenkiin, jäähakku, reppu, peppusuoja sekä muovinen liukuri, hmmm…? Matkaan lähdettiin aamuseiskalta, meidän n. 20 henkinen ryhmämme ja seitsemän opasta kyydittiin minibusseilla kansallispuistoon, vuoren juurelle, lähtöpisteeseen joka sijaitsi 1400 metrin korkeudessa, ihan merenpinnan tasosta ei siis onneksi tarvinnut aloittaa! Alkupätkän ensimmäiselle 400 metrin nousulle oli tarjolla lisäksi tuolihissikyyti, jota voimien säästämiseksi myöhempää varten meitä myös suositeltiin käyttämään. Tai siis, sitä olisi voinut käyttää, jos se olisi ollut toiminnassa, tuulen suunta ei kuulemma ollut suotuisa, joten kävelyhommiksihan se meni heti alusta asti. Ja aika tiukka setti olikin, huh! Tiedossa oli jo etukäteen, että tiukkaa kiipeämistä olisi ohjelmassa viitisen tuntia, mutta todellisuus kyllä yllätti ainakin tämän reissunaisen. Alusta muutama tunti rämmittiin tiukkaa ylämäkeä karkeassa sorassa, joka luisti alaspäin aina puolet siitä mitä askel oli viemässä ylöspäin. Soran jälkeen alkoi lumiosuus, jota varten kenkiin lisättiin jääpiikit, ja käteen jäähakku, eikä tämäkään eteneminen ollut helpoimmasta päästä. Ryhmä alkoikin melko nopeasti hajota kiipeäjien kunnon mukaan pienemmiksi porukoiksi, itse jäin ”kärkiryhmästä” sen verran, että sain henkilökohtaiseksi oppaakseni Eduardon, joka minun vauhtini mukaisesti saatteli minut turvallisesti huipulle, ihan hyvin pelattu, eikö totta! Huipulla meitä odotti huikeat näköalat, sekä ammottava kraatteri, joka sylki niin väkevää savua, että sen tieltä oli parasta pysytellä poissa, niin kovasti yksikin henkäys otti keuhkojen päälle. Tie huipulta alas on tunnetusti nopea ja lyhyt, ja niin tälläkin kertaa.  Kraatterin reunalla puettiin päälle peppusuojus, ja vyötärölle kiinni liukuri, ja eikun menoksi! Lumihuippu laskettiin neljällä pitkällä liu´ulla lumirajaan asti, ja loppu luisteltiin irtosorassa, mikä sekin eteni tähän suuntaan varsin vauhdikkaasti! Liukurilla olen tainnut viimeksi laskea lapsena, mutta olipa aika hurjan hauskaa, ja rinteissä kunnolla vauhtia ja pituutta, jiihaa! Kaikkinensa siis hieno reissu jälleen kerran, mutta täytyy sanoa, että viimeisillä metreillä askel painoi niin etten muista koska viimeksi, ja hostellilla olut maistui – niin etten muista koska viimeksi…

Tulivuorireissun jälkeen otin pikaisen lepohetken hostellilla, ennen kuin hyppäsin yöbussiin kohti Chilen pääkaupunkia Santiagoa. Täällä olisi tarkoitus viettää muutama päivä, ja jatkaa sitten Chilen pohjoisosiin ja sieltä Boliviaan. Reissu alkaa olla aamukampaa vaille valmis, jäljellä on vajaat kymmenen viikkoa, mihin tämä aika on mennyt? Puolen vuoden kohdalla oli havaittavissa pieniä reissuväsymyksen oireita, mutta kun tajusin kuinka vähän reissua oikeasti enää on, oli väsymys kuin pois pyyhkäisty, ja matkaaminen tuntuu taas mukavalta. Suunnitelmat reissun huipennukseksi USA:ssa ovat viimeistelyä vaille valmiina, mutta siitä lisää sitten kun nimet on paperissa… Son moro!